Tuo legendaarinen tagi jostain junaradan varrelta on jäänyt mielen syövereihin pulpahtaakseen sieltä juuri tänä aamuna. Olin apuna torstaimummeleiden retkikäynnillä makeistehtaalla Vantaan Vaaralassa.

Tulimme tietämään tunnetun konserninimen taustalla olevien tehtailijasukujen kunnianarvoisan menneisyyden, yrityksen kehityskaaren sekä nykylaajuuden. Suosituimmilla tuotemerkeilläkin on jo satavuotinen historia. Suomen ja Ruotsin lisäksi mm. Baltian maissa ja Puolassa koneet ryskivät yötä päivää täytettä makeannälkään.

Kotikeittiöissä väsätyt joulumakeisviritykset kalpenevat tämän tehtailun rinnalla: yksistään johtavan suklaamerkin valmistukseen käytetään joka päivä kolme säiliöautollista tuoretta maitoa ja kaksi rekallista nestemäistä sokeria. Kaakaomassaa tarvitaan hillittömät määrät. Tehtaan porteista rullaa rekkaa sisään ja rekkaa ulos kaiken päivää.

Esittelijäneitonen – kuin suklaanamu itsekin ruskeine silmineen ja tummine hiuksineen – kertoi äitinsä olleen koko ikänsä tehtaassa työssä, itse olleensa päivähoidossa tehtaan omassa lastentarhassa ja myöhemmin päätyneensä työhön saman katon alle. – En siis ole kovin pitkälle päässyt elämässäni, nuori ihminen tuumi hymyillen.

Tehtaan työntekijöistä pidetään hyvää huolta, on taukojumppaa, terveystarkastuksia, tunnin välein vaihtuvat työtehtävät yksitoikkoisuuden välttämiseksi ja luontaisetuna vapaa valmiiden tuotteiden maisteluoikeus. Karkeista ja suklaasta tosin katoaa parissa viikossa hohto; makeaa ei todellakaan pysty määräänsä enempää syömään.

Esittelykierroksella jaettiin maistiaisia mielin määrin. Mummelit olivat viisaita, moni jätti tarjouksen väliin tai sujautti namun taskuun. Kahvin kanssa syötiin lopuksi voileivät. Saimme toki pienet tuliaispussukat mukaammekin.

Sanotaan edelleenkin mitä sanotaan, kun halutaan hyvää.

Juna matelee laituriin myöhässä, puikin ruuhkassa hallin poikki ja yli Kaivokadun. Makkaratalon kauppakujalla makaa farkkuhousuinen mies rähmällään liikahtamatta. Viereen pysähtynyt nuori nainen kumartuu avuttomasti katsomaan. Häpeän helpotustani, kun näen kaksi vartijaa tulossa paikalle. Lasiovi heilahtaa, toinen kuuluu sanovan puhelimeen: joo, täällä on tilanne just päällä. 

Keväinen sää kutsui mieluisimmalle lenkilleni, joka käy metsäpolkua, pujahtaa omakotialueen sivuitse radan ali peltoaukealle. Kotiin päin tulen radat ylittävää siltaa, kevytväylää ja lopuksi taas metsäpolkua.

Kas, persoonallisella tavalla haaroittunut mänty kallion juurta kulkevan hiekkatien laidasta oli kadonnut. Vain kanto ja muutama pölkky oli jäljellä melkein kolme vuosikymmentä lenkkipolulleni kuuluneesta puusta, jota tervehdin reitilläni kuin ystävää. Miksi nyt?

Peltoaukeaa uhkaa kaupungin uusittu kaava: asuntoalue halutaan junaradan ja moottoritien väliin, vanhan kartanon ikiaikaiselle viljelysmaalle, joka on pohjavesialuetta ja joka nytkin syyskyntöjen jäljiltä kaunein auranviilloin odottaa muokkausta ja kylvöpuuhia. Huhtikuussa tulevat kiurut laulamaan peltojen ylle. Vielä tänä keväänä niillä on tuttu pesäreviirinsä.

Tyhjänä joutomaana ollut alue radan toisella puolella hätkähdytti jo sillalta katsoen. Rekkarallin ja talotehtaiden laatikkoleikin tuloksena parissa viikossa noussut uusi asuntoalue näkyy kauas puuttomassa maisemassa. Kohta muuttavat perheet tavaransa, elämänsä ja unelmansa uuteen kotiin, jonka pikkuruisilla pihoilla tuskin vuosiin näkyy mitään vihreää.

Muutos on ikuista, kauneus katoaa urbaanien unelmien tieltä.

Kirjoita julkaistavaksi -kurssi alkoi avoimen yliopiston hulppeissa tiloissa Bulevardilla. Edullinen kurssihinta ja napakka kurssiohjelma pätevässä ohjauksessa; olisi luullut, että tupa on täynnä innokkaita nuoria eläkeläisiä pääkaupunkiseudulta, vaan voimalla seitsemän naisen mennään, lukkarina kokenut ammattilainen  Marketta Rentola.

Ensi töikseen kurssittaja pani meidät pareittain haastattelemaan toisiamme. Viidessä minuutissa esiin raapaistu informaatio kerrottiin vuorotellen julki. Porukalla tarkasteltiin, mikä esitellyssä oli kiinnostavaa. Kokenut ohjaaja kuuli oitis kohinan seasta oleellisen, kun me muut vasta etsiskelimme uusia aaltopituuksia.

Virkavuosinani jouduin kerran ja toisenkin paikallislehden haastattelun kohteeksi jossain työhön liittyvässä asiassa. Monenlaista toimittajaa siinä tapasi. Yksi untuvikko jäi mieleen, hänellä oli hyviä kysymyksiä, hän osasi kuunnella, oivalsi tarkoitukseni ja valmis juttukin oli hyvä. Onkohan toimittajuus synnynnäistä?

Oikeastaan nautin rymistelyvauhdista vaihteeksi. En kuvittele, että minusta tulisi kahdessa kuukaudessa toimittajaa, mutta sisäinen karhuni taisi herätä talviuniltaan.

Kanavalla Anu Silfverberg valitteli ettei ehdi katsoa kaikkea kiinnostavaa eikä televisio-ohjelmista saa tietoa tarpeeksi. Jopas heräsi myötäkiukku, ei ehtimisestä – aikaahan on – vaan tiedotuksen alkeellisuudesta.

Aikakauslehden välistä tipahtaa joka viikko TV-maailma. Ohjelmatiedot eivät aina pidä paikkaansa, uusintoja ei kerrota, tuntuu sattumanvaraiselta mitä ohjelmia esitellään ja miten. Kiinnostavia ohjelmia lipsahtaa ohi, kun kerrotaan vain otsikko, ei sanaakaan sisällöstä. Täydentävää tietoa saa päivälehdistä, jos jaksaa kahlata kaiken kahdesta kolmesta lähteestä.

Tallentava digiboksi on oiva keksintö, se sopii maikkarin ja nelosen ohjelmille, joista voi kätevästi kelata tarpeettomien mainosten yli ja lyhentää katseluaikaa. Sinänsä tehokas ohjelmien mainonta kaikilla kanavilla näkyy menevän överiksi, samalla pätkällä piinataan viikkotolkulla joka välissä.

Entäs nykykatsojan kirosana: pimeä uusinta. Iäkkökatsoja joutuu yhtä mittaa toteamaan: tämän olen jo nähnytkin. Eikä se johdu alituisesta katsomisesta, vaan siitä, että valikoituja leffoja ja kehuttuja sarjoja pyöritetään uudestaan ja taas. Aplodeerata täytyy, kun joku uusi laatusarja tai ennen esittämätön elokuva ilmaantuu. Mitä tämmöinen arpajaismeininki on?

Kannattaisiko tiedottaa yksityiskohtaisemmin, profiloida ohjelmatyypit ja katsojaryhmät niinkuin esimerkiksi Pikku Kakkonen, Kotikatsomo tai Kino Klassikko. Monella toistuvalla ohjelmalla on tappavan tylsä nimi, joka ei kerro sisällöstä mitään. On rappua ja reppua, prismaa ja priimaa, zoomia, talkia, pistettä ja mottia. Selkeyttä tietoihin!

En edes halua sisäistää markkinoitua trendikatsomistyyliä: surffataan kanavilla, katsotaan pätkä sieltä ja toinen tuolta. Haluan valita mitä katson ja tietää mitä voin valita.

Olisihan pitänyt arvata: kaappi-inventaario paljastaa tunnemuistia myllertäviä asioita. Toin viime kesänä äidin palvelutaloon muuton yhteydessä pikaisesti läpikäydyistä laatikoista löytyneitä vuosien mittaan lähettämiäni äitienpäivä- ja joulukortteja, lasten kirjeitä ja muutamia valokuvia. Välistä putkahti myös kellastuneita kirjepaperiarkkeja, joihin äiti oli kirjoittanut ajatuksiaan hääpäivänsä aattona lapsuuskodissaan. Äidillä on ollut historiallisten hetkien tajua.

Perheterapian opiskeluun liittynyt, 1980-luvulla tehty oman suvun suhdekartta löytyi kaapin ylähyllyltä. Muistan sen tekemisen työläyden; piti muodostaa kuullun, nähdyn ja itse koetun perusteella käsitys suvun jäsenten keskinäisistä suhteista ja tehdä havaintoja toistumista ja heijastumista sukupolvesta toiseen. Kummankin taustasukuni suuressa sisarussarjassa on ollut perhe, jossa salamat ovat sinkoilleet. Meilläkin on historiassamme routaisia vuosia.

Eettistä ryhtiä, vakaata uskoa ja työteliäisyyttä arvostavan lapsuusperheeni hengenperintöä on tihkunut omille lapsillemmekin sekä äidinmaidossa että heidän mummolassa viettämiensä lapsuuskesien muistoina. Tämän murrosajan sukupolven on raivattava tiensä ihan erilaisessa maailmassa kuin isovanhempiensa. Senkin, mikä minusta on parasta perintöä, lapsemme punnitsevat eri lähtökohdista. Ja niin on hyvä.

Iäkkörouvain yhdistyksen seuraava elokuvareissu tuntuu siirtyvän, joten on ryhdyttävä niihin hyödyllisiin puuhiin, joita tässä on pyritty väistelemään. Sainpa silitettyä viimein pöytäliinan, essun ja pari röyhelöistä tyynyliinaa, jotka olivat hyvän aikaa jo lojuneet syyttävästi mankelin päällä. Myös tuo kolmannen huoneen kuuluisa komero tursuu taas tavaraa.

Onko nyt myönnettävä, että olen perinyt äitimuorilta juuri sen syvästi inhoamani piirteen, säilytysvimman? Äitihän kerää talteen kaiken.  Minulla poisheittämisen ahdistus näkyy iskevän lehtileikkeiden, teatteri-, konsertti- ja näyttelyesitteiden sekä kirjeiden ja korttien kohdalla. Edellisessä kaapinpuhdistusoperatiossa jäi kasa valokuvia odottamaan aikaa parempaa.

Tänään onkin sopivasti se parempi aika.

Kun uusi arkiviikko näyttää sääkseen samaa sumua mihin edellinen päättyi, täytyy itse kehitellä poikkeuksia. Päätin lähteä pyöräilemään keskustaan. Päin näköä räimivän tihkusateen määrittelin viikon kasvohoidoksi ja takaisin tullessa puhkuen poljetut ylämäet lihaskunnon kohennukseksi.

Poikkeus tuotti tulostakin: sain kortit postiin, tykötarpeita valokuvaprojektia varten ja leipomosta tuoreen leivän. Yhtään tuttua ei sattunut kävelykadulle samaan sumusateeseen tällä kertaa. Postiin oli perustettu oikein laatikko ystävänpäiväkortteja varten, joita eri ikäiset naiset toisilleen lähettelee.

Ilmatieteen laitoksen lämpötilojen keskiarvo-orientoituneet säätutkijat nukkuivat pitkään onnen unta. Mikä ikinä kansaa puhuttikin, se ei säätutkijoiden mielestä poikennut ’tilastollisesta vaihtelusta’. Ehkä nekin ovat viimein huomanneet, että viime vuosisadan puolivälistä lähtien laskettu keskiarvo ei ehkä enää päde tähän maailmanaikaan. Ilmasto muuttuu kiihtyvällä vauhdilla.

Luontokalenteri seinällä näyttää tykkylumimetsää. Helmikuun lumettomassa tihkusumussa on ikävä muinaista ohutta yläpilveä ja kirkkaita keväthankia.

Pakkohan tämäkin oli tehdä, lähteä muutamaan paikkaan katsastamaan omin silmin ja kuulemaan asiantuntijalta millaisia keittiöiden nykyään kuuluu olla. Meidän on kolmenkymmenen vuoden takaa. On tähän kodinkoneita uusittu matkan varrella, mutta itse kuosi on ennallaan. Remonttia on mietitty pitkään, mutta eipä se etene itsestään.

Ensimmäisessä paikassa ei oltu kotona. Joko me ei huomattu tai nettimainokset eivät kertoneet selkeästi, että kiinni on lauantaisin. Toiseen paikkaan löytämistä edelsi pieni ajoseikkailu Kehillä. Perillä oltiin myös pallo hukassa: tavallisia kaappeja ja laatikoita päällisin puolin, mutta sisällä oli jos jonkinlaista kehitelmää. Piti ihan pähkäillä suunnittelijan tarkoituksia.

Kateellísena kuuntelin sivusta, kun nuori rouva otteli myyjähenkilön kanssa. – No, ei, ei todellakaan, en minä tuommoista halua, eikö teillä nyt ole mitään järkevää ja kaunista; saa maksaa mitä maksaa, pääasia, että on sellaista kuin haluan. Rouvan mies oli täysin mykistynyt . Huokasin mielessäni: kunpa tietäisin, mitä haluan. Silmä kyllä äkkiä sanoo kauneusseikat, mutta se muu.

Kolmannessa paikassa oli asiallinen esittelijä, joka tiesi kertoa yhtä ja toista uusista materiaaleista ja tämän hetkisistä trendeistä. Häneltä kuulimme esimerkiksi pyöreän tiskialtaan ongelmista. Yhdessä ihmettelimme myös röpelöistä välipintatiiltä, jolla saadaan toki keittiöön ilmettä, mutta jokainen liedeltä roiskahtava rasvapisara istuu karheassa tiilipinnassa ikuisesti.

Palasimme kuvastopinon kera kierrokseltamme. Nyt olisi oikea aika tilata, sillä toimitusajat ovat viikoissa jopa kuukausissa ja asennukseenkin on varattava aikaa. Se tässä selvisi, että trendikeittiö ei ole meidän juttu, taidamme tykätä molemmat tyylikkäästä, kotoisesta ja käytännöllisestä.

Torstaimummeleiden kanssa tehtiin ystävänpäiväkortteja samalla jutellen ystävyydestä. Joku sanoi, ettei hänellä ole ollut lainkaan ystäviä lapsena, kun perhe muutti alituiseen. Ei siinä ehtinyt ja lopulta ei enää yrittänytkään ystävystyä, kun tiesi, että koska tahansa voi tulla lähtö taas. Siinäpä oli pohjaa vanhuudenkin yksinäisyydelle. Tuntui hyvältä kuulla, että muutama on alkanut pitää torstairyhmäläisiä ystävinään, joiden tapaamista oikein odottaa.

Puheltiin siinä myös eläimistä yksinäisyyden lievittäjinä. Kissat tuntuivat sopivan monen mielestä kaveriksi. Ovat itsenäisiä ja helppohoitoisia ja kuitenkin elävinä olentoina reagoivat emäntänsä hellyydenosoituksiin. Ei tarvitse puhua yksinään, kun kissalle juttelee, joku totesi.

Ensi viikolla on ystävänpäivä. Minusta se on tärkeä päivä, koska se säteilee ystäväajatuksia pitkälle sekä ennakkoon että eteen päin. Olenkin alkanut viettää ystäväviikkoa, kirjoitellut kortteja kauempana asuville, sopinut tapaamisia lähiystävien kanssa. Eilen olimme Yst. Sosiaalineuvoksen kanssa lounaalla, jonka jälkeen menimme lempikahvilaamme ja tarjosimme toisillemme ystäväkahvit. Meiltä käy maailmanparannus lystiäkin pitäen.

Tänään taas poikkesi tykönäni harvinaisen mainio ystävä; tuli kassillinen tykötarpeita mukanaan, sekoitteli aineksistaan oivan salaatin, tarjosi makoisan jälkiruuan, olipa leiponut ystäväkakunkin. Minun ei tarvinnut kuin pöytä kattaa ja kahvit keittää. Siinä samalla jaettiin kokemuksia puolin ja toisin. Ystävyyttä parhaimmillaan!

Tuli mieleen, että pienen tervehdyksen voisi lähettää tai vaikkapa soittaa sellaisellekin tutulle, jonka tietää tai aavistaa olevan yksinäinen. Toisen ilahduttaminen tuo itselle ilon!