Ei kuulkaa keski-ikäiset ja vanhat ole ainoita, joihin nostalgia puree. Uutisissa nuori ihminen sanoi tv-toimittajalle odottaneensa 24 vuotta KISS-yhtyeen konserttiin pääsemistä. Niitä faneja taisi olla meilläkin poikien ala-asteaikoina. Joka sukupolvella ja yksilölläkin on omat nostalgian merkkipaalunsa.
On kotipuuhia, jotka ovat odottaneet vuoroaan vuosikymmenen. Eilen tsekattiin vanhojen älppäreiden ja kasettien röykkiöt. Videokasetteja ei onneksi paljon enää ollutkaan, mutta pikku nauhurin muinaista soittokamaa heivattiin jätesäkillinen. Rakkaita älppäreitähän ei voi heittää pois, niitä jopa kuunnellaan aika ajoin. Raivattiin niille uusi paikka kaapinovien taakse.
Nostalgia puree kovaa. Oli tosi vaikeaa hylätä vanhat Beatlet, Hectorit, Katri Helenat sun muut ikimuinaisilla automatkoilla puhki soitetut kasetit. Löytyi radion sinfoniaorkesterin konserttiäänityksiä, aikanaan ainutlaatuisia solistiesityksiä, laulu- ja viulukilpailujen tallenteita 1970 ja -80-luvulta – säkkiin vain kaikki.
Lumipalloefektin sai aikaan tv- ja musiikkilaitteiston uusimisprojekti. Toinen on kypsytellyt valintoja ja tehnyt tinkimättömiä laatuvertailuja insinöörin sisulla. Viime viikolla poissaollessani vyöry oli lähtenyt liikkeelle televisiosta ja jatkuu radioon ja vahvistimiin. Entiset laitteet lähtevät kiertoon ihan käyttökuntoisina.
Haikeutta! Ensimmäiset itse hankitut EP-levyt, Beethoovenin Kuutamosonaatti ja Marian Anderssonin laulama Schubertin Ave Maria… niitä veivattiin veljen kanssa 60-luvun alussa Lapsuusmaalla. Kehitys on kulkenut huiman matkan ja hetken päästä cd-levystökin on antiikkia. Blu-ray disc player ei enää muinaisia soittele.
Ah iloa eilisen ikkunanpesun tuloksesta ja väsymyksestä aherruksen jälkeen. Illalla saunan löylyissä lämmiteltyä selkää siveli Toinen ruususaippuan tuoksuvalla vaahdolla ja pesuaineen kuivattamia käsiäni hoitelin yrttivoitein. Valo suorastaan säihkyy huoneissa.
Aamulla räiskähti riita. Mitä mitättömämpi aihe, sitä sihakammin salamoi. Pitää harjoitella tätä arkista yhteiseloa, sillä Toisen viikkolaskurissa on enää nelisenkymmentä pykälää eläkepäivien alkuun. Rauhaisat ja omaehtoiset arkipäiväni ovat ensi vuonna ohi ja muutos kourii.
Kyllä sanallinen räiske aina viikon mökötyksen voittaa. Räiskähdyksiä tarvitaan aika ajoin puhdistamaan keskinäistä ilmastoa. Akanilma menee ohi suunnilleen saman tien, ukonilma pienellä viiveellä. Opittu on: parasta on sallia toinen toisensa olla hetki rauhassa räiskeen tauottua.
Suhteen loputtomasta setvimisestä on luovuttu. Sovinnon löytää pieninkin keinoin, jos molemmat sitä tahtovat. Anteeksi annetaan puolin ja toisin, vaikka pyynnöt ovat joskus tiukassa.
Äiti on edelleen sairaalassa. Yövyin tällä kertaa käydessäni äidin asunnossa. Palvelutalossa oli hiljaista, kun kaksi neljästä vakituisesta asukkaasta on sairaalassa. Äitienpäiväruusut loistivat kauniisti yhä, ehkä niitä on käyty hoitamassa. Ikkunan takana oli omenapuu kukassa.
Mietin surullisena, tunteeko äiti elämänsä loppuun asti olonsa vieraaksi ja yksinäiseksi. Tututkaan tavarat eivät tee kotia, kun tutut ihmiset, oma piha ja ikkunasta näkyvät naapuritalot puuttuvat. Muistin katoaminen alkoi, kun isä kuoli. Muutto kotoa palvelutaloon vei viimeisenkin tuen muistilta.
Sairaalavuoteella äiti näytti riipaisevan pieneltä. Kun ilmaannuin siihen, hänen kasvonsa valostuivat aidosti ja puhkesivat hymyyn. – Sie tulit! Miun tyttöin! Se tuntui tosi hyvältä. Äiti osaa myös esittää herttaista, tämä ei ollut sitä. Olen oppinut tunnistamaan näitä vivahteita.
– Ol se hyvä, ko myö viel nähtii, äiti sanoi hyvästellessä. Poski oli pehmeä ja lämmin. Junan kiitäessä kotia kohti ajattelin omenapuun kukkia, valkeita kuin äidin hiukset.
Arki valuu käsistä jonnekin, on kuin ei olisi mukana. Ajatuksissani huomaan palaavani tuon tuostakin äidin luo sairaalaan. Nyt pitää vain suostua käymään pieniä päivän matkoja. Odottaa, toivoa.
Otin haran ja kävin perennapenkissä. Ihanaa uutta kasvua kaikissa viime syksyn istutuksissa! Hennonpunervat tulppaanit ovat avautumassa. Aidan vierustalla syreenin kukkatertut ovat isolla nupulla.
On paljon mistä kiittää ja iloita, kuitenkin.
Viimeksi kun soitin, äiti hengitti vaikeasti ja valitti kipua selässä. Tänään puhelimeen ei vastattu. Sain tietää, että äiti oli aamulla viety lääkäriin ja otettu saman tien osastolle.
Pakkaan laukkua lähteäkseni aamujunalla sinne. Viestitän niille, joiden kanssa olen jotain sopinut, kerron pojilleni mikä on tilanne. Nyt mennään matalalla ja pienesti.
Luonnonkatastrofien järkyttämässä Aasiassa etsitään mahdollisuuksia jatkaa elämää hävityksen ja kuoleman keskellä. Vähän tässä nyt on sanoja, huokauksia vain.
Päivänä muutamana tällä viikolla läksin aamukahvit juotuani ja lehdet lueskeltuani ajelemaan pyörällä pienen kaupunkimme keskustaan asioille. Kotibulevardin koivut herkistelivät heleänvihreinä, taivaalla souteli muutama kumpupilvi ja puistonotkelma loisti valkoisenaan vuokkoja. Olin hyvällä mielellä ja nautin viileänraikkaasta aamusta.
K-kaupan kassalla muutamaa täydennysostosta pakatessa tuli siihen tuttu seurakuntalainen. Vaihdettiin loivasti yleiskuulumisia, paikkahan ei ollut otollinen yksityiskohtaisempiin. Hämmästyneenä kuulin hänen olettavan minut kovin kiireiseksi, kun kerran olen eläkkeellä.
Tunnenhan minäkin eläkeläisiä, joilla elämisen vauhti on sellainen, että tuskin tervehtiä ehtivät, kun jo pitää olla kiiruhtamassa jonnekin. Tosin silloin tällöin tulee mieleen, että kaikkien kiire ei ehkä ole ihan todellista, halutaan vain antaa sellainen vaikutelma. Miksiköhän?
Joku kerran sanoi, että eläkeläisten kiire johtuu yleisestä hidastumisesta, on kiiruhdettava, että ehtii puolet siitä mitä nuorempana ehti ilman kiirettä. Voipi olla näinkin. Toisaalta sopeutuminen uuteen elämäntilaan saattaa olla kesken ja tekee mieli antaa vaikutelma: hei, olen yhä täysillä mukana!
Minusta on ihanaa juuri se, että sopivan rytmin löydettyään ei ole kiire minnekään.
HS:n Kanavalla toimittaja Jyrki Räikkä perusteli mielipidettään liian lepsusta haastattelutyylistä poliitikkojen suhteen. Esimerkkeinä mainittiin empaatikkotoimittajat Maarit Tastula, Punainen Lanka ja Hannu Lehtilä, Lauantaiseura.
Tivaaminen, hiostaminen, piinaaminen, keskeyttäminen ja provosointi katsotaan poliitikkojen kohdalla haastattelutyyliksi, jolla saadaan ’tulosta’. Ehkä saadaan – tai sitten ei. Tulos voi olla myös katsojan piina ja pako ohjelman parista. Toimittaja jää kiillottamaan omaa kruunuaan.
On olemassa katsojia, jotka osaavat lukea empaattisen toimittajan rentoutuneen haastateltavan kehonkieltä ja kuunnella mitä sanotaan, mitä ei ja miten. Sadomasokistiset painiottelut eivät kaikkia kiinnosta.
Ilta on lämmin kuin keskikesällä, vaikka äsken vasta oli vappu. Istumme pihassa saunan jälkeisessä raukeassa. Pieni tuulenhenkäys kutittelee ihoa. Kylmää kuohujuomaa Toisen lasissa, pienesti poreilevaa minun. Kaupungin syke on vaimennut lauantai-iltaan. Kotona on hyvä olla.
Emme olekaan kahden. Tuttu tinttipariskunta lennähtää pihaan. Toinen istuu tammen oksalla tarkkailemassa ympäristöä, toinen ahkeroi ruohossa, pensaiden juurilla, koivunkannon kyljessä. Juttelen linnuille hiljaa, ne ovat jo tottuneet, eivät pelkää vaikka liikummekin.
Naapuri on kolannut iltapäivän kauhakuormaajalla isoa multakasaa aidan yli oman pihaansa. Nyt homma on valmis, kuormaaja kadonnut ja puuha siirtynyt käsivoimin jatkettavaksi aidan taakse. Muistelemme omaa viime kesäistä pihaprojektiamme. Selkäni muistaa hyvinkin.
Näiden kevätviikkojen joka-aamuinen ilo on ollut avata ovi pihaan ja katsoa, mitä on tapahtumassa. Tänään leiskahti kerrottu tulppaani hehkumaan tulipunaista iloa. Eilen näytti rypäs keltaorvokkeja ujot pikku kasvonsa. Ja vuohenjuuren ihana kukka-aurinko rävähti esiin!
Iltamyöhällä televisiosta tulee jääkiekkoa. Toinen istuu varmasti katsomassa. Ehkä liityn seuraan nähdäkseni miten peli lähtee leijonajoukkueelta käyntiin uuden valmentajan ohjaksissa. Ja onhan siellä Olli, Ville ja Teemu.
Joka kevät se jossain vaiheessa iskee: kaipaus veden ääreen. Omaa mökkiä ei meillä ole, eihän välttämättä tarvitse omistaa kaikkea, mistä voi nauttia. Vuosia vietimme perheen kesken aina yhden kesäisen viikon milloin mistäkin päin vuokratulla järven- tai merenrantamökillä. Niistä on ihania muistoja.
Taideteollisen korkeakoulun professori Merja Salo ihmetteli taannoin HS:n kolumnissaan pirttikalustoja, jotka tuntuvat kuuluvan lähtemättömästi jokaiseen suomalaiseen kesämökkiin. Professori hankkisi mieluiten kesämökkiinsä pehmustettuja korituoleja. Urbaani ihminen tuumii: miksi palata kesäksi kivikaudelle, kun mukavuudet on keksitty.
Viikko tai kaksi menee kevyesti alkeellisissakin olosuhteissa. Oma kesäpaikka saattaisi houkuttaa työelämästä vapautuneen neljän viiden kuukauden yhtämittaiseen oleiluun. Kyllä silloin jo pitäisi olla sähkö ja jonkinmoinen sisävessa. Suomen kesä on harvoin alituista auringonpaistetta. Itikoista ja ötököistä sen sijaan ei ole pulaa.
Lapsuusmaalla, hiljaisen pikku järven luodolla pesii joutsenpari. Telkät uivat järven poikki ihan liki laiturinnokassa istujaa. Kesäiltojen rauha on lumoavan täydellinen. Ja kas, veljen saunatuvassa on pirttikalusto.
Tänään päättyi journalistisen kirjoittamisen kurssi Ikäihmisten yliopistossa tältä keväältä. Kolmen kuukauden ajan joka keskiviikko joukkomme oli koolla verrattoman ohjaajamme johdolla. Kirjoitimme kukin kahdeksan eri tyyppistä juttua, joita yhdessä tarkastelimme. Saimme kannustusta ja reilua palautetta sekä toisiltamme että ohjaajalta.
Mielestäni parasta oli yhteinen huumori ja innostus. Heittäydyimme rohkeasti kirjoittamaan kritiikkiä pelkäämättä. Joskus mentiin iloisesti metsään, mutta sinnehän ei jääty. Taidokkaasti ohjaaja luotsaili kirjoittamistamme. Hänen tyylinsä oli kaukana ryppyotsaisesta, vaikka meillä osanottajilla jokunen hiuksenhieno uurre otsalla mahtoi ollakin.
Kurssilaisilla oli vaihteleva määrä valmiuksia ja kokemusta kirjoittamisesta tullessaan. Jokainen toi värikkyyttä ja elämänläheisyyttä teksteissään yhteiseen jakoon. Koin, ettei keskinäisestä paremmuudesta kilpailtu, vaan kukin halusi kehittyä omissa taidoissaan. Jokaisella on vahvuutensa ja sen löytäminen on kirjoittajalle parasta vaivanpalkkaa.
Mietimme, miksi yliopisto ei mainosta tarjontaansa paremmin. Kurssit ovat usein vaarassa peruuntua vähäisen osanottajamäärän vuoksi. Suuret ikäluokat ovat jäämässä työelämästä, eivätkä ole mitään keinutuoliporukkaa. Riittäisikö Avoin yliopisto yleisnimikkeeksi, jos 60 + ikäiset eivät vielä miellä itseään ikäihmisiksi?
|
|
