Leidit kävivät katsastamassa Jalmari Helanderin jylhän joulupukkielokuvan, kun se ennen joulua jäi katsomatta. Eikähän siinä mitään, oli meitä 11 katsojaa vielä tammikuussakin, keskellä arkipäivää. Seitsemän nykynuorison edustajaa edessä päin ja yksi takana istuivat hiiren hiljaa koko ajan. Mykistyneinä katselimme mekin, oli se niin hullua touhua, ettei pitkään aikaan osannut olla mitään mieltä näkemästään. Välillä tuli ihan epäuskoinen olo: voiko tämä olla tosissaan tehty. Oli niin naiiveja juonenkäänteitä ja paikoin kökköä replikointia. Mutta tehosteet olivat tosi jyrkkää kamaa, siinä ehti tottumaton saada monet sätkyt. Loppuratkaisu nosti hervottomat naurut ainakin meiltä. Sitä kyllä tulin miettineeksi, että kun juttu oli rakennettu ikään kuin kansainväliseen kontekstiin, niin miten mahtoi saamelaisten poroerotus aueta lappilaista elämänmuotoa tuntemattomalle. Ja kieltämättä minulle ainakin tuli muutaman kerran mieleen Taru sormusten herrasta.

Rare Exports, aitoa suomalaista hulluutta myytävänä hyvään hintaan.

Vuosi on alkanut massiivisen katastrofin merkeissä. Australian tulva-alueen tuhot ovat niin laajalla alueella ja koskevat niin monia, että vaurioiden korjaamisessa menee kuukausia vielä senkin jälkeen, kun vesi viimein laskee. Inhimillinen hätä on mittaamaton ja yhteisölliset keinot riittämättömät. Haitilaisiin verrattuna australialaisilla on sentään mahdollisuus selvitä, koska tulva tapahtuu vauraassa maassa, jossa on järjestynyt yhteiskunta.

Samaan aikaan toisaalla ihmetellään taivaalta tipahtelevia lintuja ja rannoilla lojuvia kuolleita kaloja. Lumi sotkee ihmisten aikataulutettua arkea ja aiheuttaa onnettomuuksia. Kuumuus, kuivuus, nälkä ja taudit tuhoavat elämää sekä sen edellytyksiä. Ihminen on viisas sekä tyhmä, osaa hyödyntää sekä riistää luontoa, mutta ei hallitse sen prosesseja. Mitä enemmän meitä on luonnon tasapainosta välittämättä siihen toimillamme puuttumassa, sitä enemmän katastrofeja seuraa. Eivätkä katastrofit aina ole siellä, missä aiheuttajat, seurauksia kantavat kaikki.

Olohuoneeseemme sapuu hyvinvoivan yhteiskunnan hyvinvoiva asiantuntija selittämään mistä mikäkin johtuu. Mutta sivustakatsojan turvapaikkaa ei ole. Olemme osallisia.

Joulun teema on oikeastaan kierrätys: reseptit ovat usein ne entiset hyväksi havaitut, joulukuusenkoristeet korjataan talteen, lahjakassit voi uusiokäyttää ja jouluseimi pakataan taas vuodeksi laatikkoonsa. Ystäväni Vanharouva hakee kellarikomerostaan saman lumivalkean ikikuusen joka jouluksi. Pikkuritarin toisen mummon isossa perheessä on totuttu kierrättämään lelutkin.

Tervehdyksessä teksti on minusta yhtä oleellinen kuin kuva, pelkkä nimikirjoitus valmiiksi painetun toivotuksen alla tuntuu jotenkin tyhjältä ja jättää mieleen kysymyksiä. Sillekään en mitään voi, että perinteiset tulipunaiset kimallekortit eivät minua suuresti ilahduta. Voihan olla, että valitsemani yksinkertainen taidekortti ei myöskään ilahduta saajaa. Ajatus on kuitenkin tärkein ja kuva lähettäjän mielestä kaunis. Tarvitseeko joulukortin oikeastaan alleviivata joulua? Voihan tervehdyksenä olla muisto tapaamisesta vuoden varrelta. On niin vaikea tietää osuvatko toivotukset saajan joulutunnelmiin, siksikö omia sanoja ei uskalleta kirjoittaa.

Joulun jälkeen on ratkaistava mitä tervehdyksille tehdään, nehän ovat ns. season’s stuff. Isojen ja pikkuisten rakkaiden lähettämille on tietysti oma laatikkonsa ja ystävienkin korteista ne kauneimmat tekee mieli tallettaa. Tapanamme on lukea kaikki joulutervehdykset kertaalleen vielä loppiaisena. Sen jälkeen osa päätyy takan sytykkeeksi ja lämmittää sillä tavalla vielä kerran.

Menneen joulun kauneimpia ovat upea ristipistoin kirjailtu kynttiläikkuna kädentaitoiselta kälysiskolta, taiteilijaystävän neljä valoisaa liekkiä, ystävämiehen omalta pihaltaan kuvaama orava, lapinjoulusta lähetetty revontulienkeli ja kaikki ne ihanat siniset. Pikkuritari oli valostanut yönmustaa värikynin ja saanut itse liimata huopatähden. Kummipojan esikoulukas oli taiteillut kaksi iloista tonttua. Monessa kortissa on lähettäjän omia riimejä.

Joulun puhuttelevin kortti tuli Rouva ja Ukkosuntiolta. Taitavin vedoin piirretyssä kuvassa lentää poro, sarvissaan navigaattori ja siinä tähti. Poron sarvista pitelee karhu, jonka korvista taas jänö. Porukka lentää revontulitaivaalla kahden punatulkun saattamana. Mukana on ystävän omakohtainen runo. Uniikki jouluinen taide-elämys ilahduttaa pitkään.

Mukavat kahdeksan pakkasastetta oli aamutuimaan, kun talitintit kävivät lyhteellä ja eväsmökillään. Toinen haki kuusen tutulta myyjättäreltä, jolta aina on erinomainen laatukuusi saatu, isänsä kun niitä metsänhoitajan taidolla kasvattelee perintömaillaan eläkepäiviensä ratoksi. Tuolla kuusi vielä odottelee piha-aitaa vasten sisälle pääsyä.

Pikkuritarin porukaltakin tuli joulukortti, vaikka ovat luvanneet henkilökohtaisestikin tulla aattoa viettämään Vaarilaan. Siinä oli ihan omakätistä pikkuritaritaidetta. Kortti on tietysti kunniapaikalla odottamassa taiteilijan itsensä saapumista.

– Olen syntynyt vuoden pimeimpään päivään, hyvin olen silti elämässä pärjännyt, sanoi tarmokas ystäväni Vanharouva, kun onnittelin puhelimessa häntä. Joulun Lapsi, taivaallisen valon tuoja, on monelle nykyään hankala juttu. Meillä odotetaan ilolla sekä Seimen Lasta että Pikkuritaria vanhempineen, edellistä sydämen seimeen ja jälkimmäisiä ihan syliin.

Arkiaamupäivisin täällä näkee kävelykadun jouluvalojen alla askeltamassa enimmäkseen vain mummo- ja pappaväkeä, yhteiskunnan varatyövoimaa ja oirehtivia kanssakulkijoita. Niin – ja satunnaisen opiskelijafeissarin tai venäläisen hanurinsoittajan. Ensiksi mainitun yritykset myydä yhteistä hyvää tälle väelle ovat melko turhia. Hanuristin pussin pohjalla pyörivät samat killingit päivästä toiseen, mutta ainakin hän soittaa lämpimikseen eikä nökötä kerjuulla.

Mummot askeltavat varovasti marketista maitopurkki ja leipä kassissaan apteekin kautta kotiin. Papat istuskelevat marketin kahviossa veikkauskuponkeja täytellen tai iltapäivälehtiä lueskellen ja keskenään turinoiden. Rypäs omin luvin opiskeluvapaalla olevia yläkoululaisia pelmahtaa kaupan karkkihyllylle. Suklaapatukka kulkee kassan kautta ja taskuissa muuta, jonka kauppias aikanaan merkitsee hävikiksi ja mummo maksaa tavaroiden hinnassa.

Tapasin ystäväpariskunnan ja tuli puheeksi huolestuttava nuorten syrjäytymiskehitys ja elämänehtojen kiristäminen. Ammattikoulun opettaja sanoi ryhmässään olevan noin kolmannes tosissaan opiskelevia, toinen niitä, jotka tulevat paikalle, mutta eivät opi mitään ja loput keskittyvät lintsaamiseen ja häiriköintiin. – Olen tullut täysin kyyniseksi, hän sanoi, eikä taida olla ainoa kyynikko tässä maassa.

Suomi kuuluu olevan tasa-arvon mallimaa. Mitä tuohon nyt sanoisi. Ei täällä mikään tasan ole, ei ihmisen arvo eikä onnen lahjat. Olemme niin ja näin menestyvien ihmisten monenkirjava joukko, maailma pienoiskoossa. Joulun aikaan vedotaan ihmisten hyvään tahtoon kurjempien puolesta, yleensä rahalahjoitusten toivossa. Kunpa hyvää tahtoa riittäisi monimuotoisesti vuoden arkiviikoillekin. Kyynisyys tappaa tulevaisuususkon ja toivon maailmasta. Siihen ei tarvitse suostua.

”Toimeentuloturvan leikkaus on taloustieteilijöiden kielellä kannustin. – – Miksi siis lakiesitys on ’surullisin, murheellisin, uskomattomin esitys’, kuten muuan kansanedustaja luonnehti. Siksi, että totuus tuolla ulkona on aivan toisenlainen. Ne nuoret, jotka pystyvät menemään koulutukseen, ovat jo siellä. Sen sijaan ne nuoret, joita tämä laki tulee koskemaan, ovat kaikista pahiten syrjäytyneitä monista yksilöllisistä syistä. – – Yksikään sosiaali- ja terveysvaliokunnassa kuultu asiantuntija ei kannattanut lakiesitystä. Näin ei kovin usein tapahdu.”

Kuopus ilmoitti toivovansa lahjatonta joulua. Hän on useimmiten saanut vanhemmiltaan lahjakortin ja kirjan. Vaan Hotakainen oli niin toista, Tammisen huumorikaan ei oikein puraissut. Joku Kontion runokirja on ollut ihan jees, mutta ei runojakaan aina jaksa. Lahjakorttikin on joskus meinannut unohtua lunastamatta ennen seuraavaa joulua. Hänellä on vielä synttäritkin samassa rytäkässä, olihan hän paras joululahjamme eräänä muinaisena jouluna.

Nuorimies ei piittaa tavaroista. – Palkka riittää kaikkeen mitä mä tarviin, hän sanoo. Meillä vanhemmilla on ihan sama tilanne, toisesta syystä vain: tavaroita on pikemminkin liikaa. Esikoisen perhe taas on vaiheessa, että yhtä ja toista tarvitaan. Ja sitten on tietysti niin, että Pikkuritari on joka tapauksessa ilman mutinoita lahjalistalla. Onko tämä nyt reilua, meinaan.

Tulen kaipaamaan Kuopuksen itse piirrettyjä kortteja, uniikkeja taideteoksia, ne kertovat Kuopuksen elämästä siltä kohtaa enemmän kuin sanat. Ja mitä mahtaa muuten kuulua jouluvuohellemme jossain toisella puolen päiväntasaajan, tuli mieleen.

Rakkaus on paras lahja, sitä riittää vuoden jokaiselle päivälle, miten sen kertoisimme…

Ystävämartta kertoi juuri heidän tuoreimman siivousvinkkinsä kaikille, joita lähestyvä joulu ahdistaa: tolulla kostutettu villasukka sohvan alle, tuoksuu ihan vastasiivotulta. Varmaan hyvä kikka monelle, mutta minäpä olen fiilissiivooja. Kun siltä tuntuu, sitten siivotaan ja kun on siivottu, tuntuu pyhäisen hyvältä.

Lienen kai jotenkin outo, kun ei minua ahdista siivous, pikemminkin siivottomuus. Toinen meistä ehdotti tässä yhtenä päivänä kokeeksi, että voisimmeko jättää yhden viikkosiivouksen väliin, kun ollaan molemmat vähän kipeitäkin. Ajattelin heti paksuja pölymakkaroita kierimässä nurkissa. – Muuten kyllä, sanoin ja ilmeeni kai kertoi loput. Toinen huokasi alistuneena. Hän tietää.

Kala on niiin hyvää ja niiin terveellistä, mutta vaatii vimmatun läpituuletuksen ruokailun jälkeen. Pakkanen paukkaa nurkissa ja koneellinen ilmanvaihto hyrrää täysillä, mutta meillä tuuletetaan. Auttaisikohan tähän tolusukka?

Huomasin eräänä päivänä paikallisaviisista, että terveyskeskus järjesti valistustehtävänsä puitteissa luentosarjan terveellisestä elämästä ja ikääntyvää uhkaavien sairauksien ehkäisystä ja hoidosta. Yleisömenestys oli hyvä, terveyskeskuksen auditorio pullisteli ikääntymisensä havainneita kansalaisia, joiden kirjavaiseen joukkoon tungin mukaan.

Mutta. Itsekin jo harmaantunut lääkärinainen osoittautui ikäväksi ihmiseksi. Aikansa ähellettyään sai hän powerpointtinsa miten kuten toimimaan ja vyörytti esiin tilastofaktoja ja tutkimustuloksia epäterveellisen elämän lopputulemaksi koituvista tappavista taudeista. Onko kysyttävää. Ei ollut. Runsas ammattisanaston käyttö ja kuivakanpuoleinen tykitys pudotti monta mummoa ja pappaa kyydistä. Tuli tunne, että ikääntyvät ovat rasitteena systeemille: tukkivat vastaanotot ja hoitotakuujonot, eivät ota lääkkeitään määräysten mukaan vaan miten sattuu tai ei ollenkaan. Pahinta on, että sairastamiset tulevat kalliiksi yhteiskunnalle. Jos ei nyt ihan näin suoraan sanottukaan, tihkuihan se läpi siitä miten asiat esitettiin. Tartuin palautekaavakkeeseen karvain mielin ja täytin sen puolestani suorin sanoin. Ei pitäisi terveysvalistajiksi panna loppuunpalaneita ja kyrsiintyneitä.

Toisen luennon pitänyt terveydenhoitaja oli puolestaan tyyppiä ihana ihminen. Hän käsitteli suunnilleen samoja asioita kansantajuisesti, ystävällisin äänenpainoin ja kokemuksesta kerääntyneitä käytännöllisiä vinkkejä auliisti jaellen ja kysymyksiin vastaillen. Hän puhui hyvän itsehoidon puolesta ja inspiroi liikkumaan päivittäin ja tarkkailemaan painoa. Hänen esityksensä jätti tunteen, että kannattaa hoitaa aktiivisesti itseään ja jos pulmia tulee, he ovat täällä juuri meitä varten.

Ravitsemusterapeutti oli asiallinen nuori ammattihenkilö, jonka perusviesti oli: syö runsaasti kasviksia, käytä eläintuotteita kohtuullisesti ja rajoita nopeita hiilihydraatteja sisältävien tuotteiden käyttöä. Kertaakaan ei kuultu ’kiellettyä’ tai ’terveydelle vaarallista’. Saahan elämästä myös nauttia, hän sanoi. Kahmimme kilpaa hänen tuomansa terveellisen ruokavalion esitteet ja kysymyksiä sateli. Palasin kotiin innostuneena ja hyvillä mielin. Olin jo reivannut ruokavaliomme terveelliseksi. Tästä on hyvä jatkaa.

Ohjelman vahvuus on oikea rytmitys ja taitavat koreografit. Palkintokin on tavoittelemisen arvoinen. Juontaja Axl on letkeä tyyppi, jolla on luonteva kontakti kilpailijoihin ja yleisöön. Tuomareiden eläytymiskyky ja taito sanoa kritiikki suoraan, mutta kannustavasti tuntuu hyvältä. Yletön ylisanojen käyttö tosin syö ajoittain kehuilta tehoa. Tänään on loppukilpailu ja pakko se on katsoa. Erot neljän parhaan kesken ovat enää tyyleissä ei niinkään taidoissa.

 Tähdeksi ei riitä pelkkä liikunnallinen syntymälahja ja hankittu taito. Tarvitaan intohimoa lajiin, heittäytymiskykyä ja loputonta sitkeyttä. Kilpailutilanteessa pitää löytyä rentoutta, itseluottamusta ja lavakarismaa. Onnistumisen ja epäonnistumisen hetket on kestettävä, että voi hyötyä kritiikistä. Parhaimmat löytyvät niiden joukosta, joilla on tätä kaikkea.

Tanssii tähtien kanssa –ohjelmasta on jo tuoreus kadonnut, se toimii kaavamaisesti kuin konsanaan viihdemessu. Tuomaristo jäykistelee, Vappu hölisee eikä Mikko ole onnistunut välttämään edellisen juontajan luomia kliseitä. On toki mukava, että tanssiammattilaiset, puvustajat, meikkaajat, lavastajat ja orkesteri saavat töitä. Puhelinoperaattorit ainakin nettoavat. Ehkä yleisö ja katsojatkin tulevat viihdytetyksi.

Olenkin silmäillyt näitä ’vanhaintansseja’ lähinnä netistä ja tallenteista, siinähän on se etu, että voi harppoa. Tönköimmät ovat onneksi jo pudonneet. Moni on liian tosissaan, katsojistakin, tämähän on höttöä aikuisviihdettä. Mukakilpailu ehkä edistää voittajan julkkisuraa, mutta toisaalta epäonniset leimautuvat. Tanssillisesti lahjakkain pari erottuu tässäkin jo, mutta soittajien mielen ailahduksia on paha ennustaa.