Voih, miten hilpeästi aaltoilee kevättalvi. Aamuteellä katson ikkunasta, aurinko paistaa. Hetken päästä nostan silmät lehden sivulta, pyryttää pyöreitä lumirakeita. Kun nousen lähtemään, aurinko jo häikäisee taas puhtaan valkealla.

Askellan varovasti jäistä polkua metsässä. Tuuli putsaa keuhkojani, tunnen, miten happi virtaa veren mukana joka soluun. Tuuli, liike, havumetsä – tuntuu niin hyvältä, tautisen viikon jälkeen. Tuoksuu keväältä ja linnut kertovat aikeistaan.

Iltapäivällä istun kirjoittamassa, unohdan ajan. Kun nostan katseen, ulkona hämärtää jo.  Naapurin poika menee kotiinsa ja hetken päästä lähtee taas. Elämä virtaa talojen ovista sisään, ulos, sisään.

Yötä vasten seison kynnyksellä, hengitän syvään. Kaupunki rauhoittuu. Unet odottavat pieluksella.

”Nainen ei ehkä voi ymmärtää tunnetta, mikä miehelle tulee, kun se saa pihassa keväisen sulamispuron oikein vuolaana virtailemaan”, ilmoitti Toinen postilaatikolta palatessaan.  En väitä vastaan, mutta olen kyllä huomannut, että tuo seikka liikauttaa häntä joka kevät. Ehkä se on hänelle Kevään Merkki, kuten minulle mustarastaan aamuöinen vihellys kotimetsikössä tai joutsenten toitotus taivaanrannalla matkalla pohjoiseen.

Lumet katoavat vaivihkaa katoilta. Sulamisen tuoksut ja hajut pöllähtelevät puutarhoista, kadunvieriltä, pelloilta. Monena aamuna on satanut hetken uutta, valkeaa. Ei se muuta ajan suuntaa: jo 13. maaliskuuta Uudella mantereella alkoi Daylight Saving Time kansainvälisen kalenterin mukaan ja sunnuntaina Euroopan kalentereissa oli First Day of Spring. Lauantaina juutalaiset aloittivat puriminsa auringon laskiessa. Meidän laskiaisemme ja tuhkakeskiviikkomme on jo aloittanut kristillisen paastonajan. Ensi sunnuntaina siirrytään EU:ssa kesäaikaan. Kevät tapahtuu juuri nyt.

Katoavan kuun viikkoa mennään. Pohjoiset sanovat, että Lapissa on kahdeksan vuodenaikaa. Onkohan siellä jo hankikantokevät. Mikä on Sinun Kevään Merkkisi?

Olo käy vaimeaksi, kun kuume täristää, pilkkoo päätä, rinta rahisee eikä mitään irtoa vaikka kuinka yskii ja lopulta ei jaksakaan. Kolmantena päivänä jo ahdistaa henkeä, ihminen kömpii lääkäriin,  valittaa elämänsä laatua, saa reseptin. Tulehtunut on, keuhkoputkisto, tiesihän tuon.

Herää perumaan sopimiaan, se on jaksettava, sitten valahtaa taas vuoteelle, yrittää lukea, kohta on unessa. Viisi päivää nappien nappailua, kuume ei täristä enää, pää tuntuu kutakuinkin omalta. Rinta rahisee yhä, aikansa kun jaksaa yskiä, irtoaakin jo jotain, jota syljeskellä, mutta ei rahina lopu, ei vielä. Konserttikin odotti, mutta ei kahta rahisijaa, yskänpuuskien raastamaa, ei.

Toisella täyttyy uusi vuosiluku, juhlijaksi ei nyt ole kummastakaan, siirretään tuonnemmaksi, jahka toetaan tästä. Iltahämärissä Pikkuritari joukkueineen pimpottaa yllättäen ovikelloa, laulaa Vaarille onnittelulaulua. Vaari ilahtuu kovin. BBC News valuttaa katastrofivirtaa, uhkaa ja tuhkaa tunnista toiseen.  Asiantuntijat aprikoivat, äkkinäiset vetävät banderollinsa kadulle, sytyttelevät kynttilöitään. Aamu raahustaa päivää pitkin iltaan ja yö peittelee tautisilla unilla.

Japani on pysynyt otsikoissa ja etusivuilla. Uutismaailman lakien mukaan se pysyykin, kunnes tapahtuu jotain uutta maailmanlaajuisesti hätkähdyttävää. Maailma on ollut myötätunnosta minuutin hiljaa – kotinsa menettäneet ja läheisensä kadottaneet paikalliset elävät piinaavan pitkiä tunteja, päiviä, viikkoja. Tuho on karmea ja epävarmuus huomisesta jatkuu.

Myös pitkälle kehittynyt yhteiskunta voi haavoittua pahasti luonnonvoimien armoilla. Yllättikö se meidät kaikki? Mediassa SPR:nkin kaiken kokenut johtaja jäi toistelemaan mantraansa Japanin erinomaisista kriisivalmiuksista. Maa ihmisineenhän oli täysin sokissa! Kesti päiviä ennen kuin tuhon laajuus selvisi kenellekään.

Pörssikurssit huristavat alamäkeä, talouden romahdus on tosiasia ja vakuutuslaitokset mahdottoman tehtävän edessä. Selvähän se, että sijoittajilla on huoli pääomistaan. Seuraava huoli ovat räjähtelevät ydinvoimalareaktorit. Siitäpä oivallista vaalikauraa meidänkin maamme populisteille ja protestiliikkeille.

Ajattelen pelastus- ja raivaustöissä uurastavia japanilaisia. Heidän tehtävänsä näyttää aluksi toivottomalta. Miltä tuntuu haalia merestä ruumiita, jotka aalto tempaisi mukaansa? Mistä aloittaa kaupungissa, josta ei ole juuri mitään jäljellä? Vielä vähän aikaa ja raunioista nousee kuoleman löyhkä.

Rojukasojen keskellä vaeltelee yksinäinen vanha mies, etsii kadonnutta elämäänsä. Japanissakin kaksi kolmasosaa valtakunnasta jatkaa normaalia arkeaan. Se tapahtui muille.

Oli sovittu likkaporukalla, että mennään seuraavana iltana naapurikaupunkiin teatteriesitystä katsomaan. Edellisenä iltana ryhmän veturi soitti ja houkutteli lähtemään saman tien aikaisemmin päivällä, voisimme katsastaa Miró-näyttelyn ja kenties osallistua työpajaan, jossa saisi tehdä omin käsin taidetta. Mietin jaksanko toista pitkää päivää peräkkäin, olin palannut pääkaupungin kulttuuririennoista myöhään. Yön yli nukuttuani olinkin taipuvainen muuttuneeseen suunnitelmaan.

Espoon Kulttuurikeskuksen tiloissa on runsaasti nähtävää: Kaupunginmuseo Kamu, Kellomuseo, Helinä Rautawaara-museo ja Emma. Taidetyöpajaan ilmoittautuneet saivat ilmaisen opastuksen taidemuseon Miró-näyttelyyn, jota käytettiin virikkeenä omalle työskentelylle.  Oli lystikästä hakata posliinia paloiksi vasaralla, liimata paloja levyneliölle, päällystää tasoitemassalla ja lopuksi huuhtoa massa posliininpalojen päältä, että värit pääsivät oikeuksiinsa. En ole ikinä tehnyt mitään tämmöistä, joten kokemus oli ainoa laatuaan.  Tulosta en menisi kovasti kehumaan, mutta ei se nyt mikään pannunalunenkaan ole. ITE-taidetta, ehkä.

Louhi-salissa oli illalla yksi viidestä loppuunmyydystä vierailunäytännöstä, saksalaisen Familie Flötzin Infinita. Ja kas, sekin oli ennen näkemätöntä: teatteria ilman sanoja; vain varjokuvia, musiikkia, naamioituja hahmoja, loistavaa mimiikkaa. Neljän miehen esittämänä ihmisen elämänkaari lapsuudesta päätökseen asti. Hurmaava esitys kirvoitti liikutuksen kyyneleitä ja sydämen pohjasta nousevaa naurua yleisössä. Elin musiikin mukana omia muistojani, ehkä visioin tulevaa vanhuuttakin.

Tässä opin sen vanhenemiseen liittyvän seikan, että mieltään voi muuttaa ja yön yli nukkuminen kannattaa aina. Toisenkin asian opin: mitä vähemmän ennakkoluuloja – sitä antoisampaa elämä on.

Viikko on vilahtanut ihan muissa kuin kirjoittamisen merkeissä. Onkohan niin, että kevät oirehtii ihmisessä sillä tavoin, että sosiaalinen elämä vilkastuu. Ja sehän on vain hyvä?

Jäät kolisivat laivan kylkiin. Tallinna oli paikoillaan. Viime käynnin (toukokuussa) jälkeen kruunut ovat vaihtuneet euroiksi eikä laivamatkaajilta kysytty passia. Vanhassa kaupungissa kävely ei paljon huvittanut, sen verran pilvikostea oli sää. En tiedä voiko muutaman tunnin pistäytymisen aikana aistia tämän, mutta ilmapiiri kaupungissa tuntui pysähtyneeltä, varovaiselta. Hintataso on edelleen edullinen. Kävin kasvohoidossa, josta meillä olisi saanut pulittaa 59 euroa, mutta siellä hyvätasoisessa ilusalongissa 31,80. Kevyt päivämeikkikin olisi ollut vain 6,40, mutta en älynnyt ennakkoon varata aikaa sitä varten.

Paluumatkalla laivan buffet tarjosi herkkuja, joita nauttiessa oli rattoisaa porukalla suunnitella uusia ’poikkeuspäiviä’.  Aterian jälkeen ennen kotisatamaa istuimme vielä tovin laivan karaokebaarissa. Olen harvoin semmoisissa paikoissa, joten ihmeteltävää riitti. Kaikki laulunhaluiset esiintyjät olivat miehiä! Millä antaumuksella he heittäytyivätkään tulkitsemaan englanninkielisiä kappaleita. (Voihan olla, että parilla oluttuopillisella oli osuutta eläytymisessä…) Kappaleita en tuntenut, täytyi vain todeta olevansa jokseenkin out popmusiikin markkinoista. Myös yleisö oli miesvoittoinen ja palkitsi esiintyjät taidoista riippuen kohteliailla tai innokkailla aplodeilla.

Laivamatkan ikävin osuus on aina se tungos laivasta poistuessa ja erityisen ikävää on kuunnella humaltuneiden ja väsyneiden kanssamatkustajien kireitä sananvaihtoja keskenään tai kovaäänistä kiroilua puhelimeen. Maan tapa? Moni matkaaja näkyy raahaavan edelleen laatikoittain juotavaa ja kassikaupalla sitä sun tätä lahden takaa kotiin. Porukassamme oli joku muukin kaltaiseni, joka tuli vain saman käsilaukun kanssa takaisin, minkä oli matkaan ottanut.

Mikä jäi mieleen? Oikeastaan keskustelu retriiteistä matkatoverin kanssa tuoremehulasillisen ääressä jossain kahvilassa. Se yhteinen kokemus miten hälinän keskellä voi olla rauhassa.

Sunnuntaina kirjoitan kirjettä nuoruusystävälle, joka asuu matkan päässä. Kirjeen kirjoittaminen on hidas yhteydenmuoto, kynällä paperille, arkit kirjekuoreen, päälle osoite ja postimerkki ja postiin. Ihmisen käsiala muuttuu, jos sitä ei harjoita ja ajattelu muuttuu, jos aina ajattelee koneen kautta. On mukava kirjoittaa kirje omin käsin, kun tietää, että sitä odotetaan ja siihen myös vastataan kirjeellä. Kirje on uniikki kuten taideteos.
*
Maanantaina soitan ystävättärelle, jonka kortissa oli taannoin tapaamisehdotus. Koska lempikahvilamme Senaatintorin laidalla on pitkällisen remontin kourissa, olemme viimeksi tavanneet kirjakaupan yläkerran kahvilassa. Ei ole sama missä keskustellaan. Paikka riippuu seurasta, molempien pitää tuntea viihtyvänsä.

Iltapäivällä yllättää tekstiviesti kaukaiselta ystävältä, jota on vaikea tavoittaa ja josta en ole kuullut aikoihin. ”Löysin ystävänpäiväkorttisi, kun tulin sairaalasta kotiin. Kiitos siitä”. Soitan takaisin heti. – Sairaalasta? Miten on? Puhelu kestää. Pitkää vaitioloa puretaan, kuulumisten väli päivittyy puolin ja toisin. Tuttuus on tallella välimatkoista ja -ajoista huolimatta.
*
Tiistaina istun taannoin eläkkeelle jääneen entisen työtoverin kanssa kotikaupungin kahvilassa. Mielen pohjalla on lausumaton kysymys: millaisena jatkuu ystävyys nyt, kun hänenkin työvuotensa ovat ohi? Ääneen jaamme rattoisasti tämän elämänvaiheen tunnelmia.
On ilmiselvää, että olen jo vapaammassa vaiheessa. Hän on jättänyt itselleen lukuisia tehtäviä, joista ei henno tai haluakaan luopua. Kalenteri näyttää edelleen täydeltä. Pitkä työura vastuullisissa tehtävissä ei pääty kuin seinään. Vähittäisessä luopumisessa on myös viisautensa.
*
Keskiviikkona tapaan pääkaupungissa ystävän, jonka kanssa on käyty kirjoittajakurssia ikäihmisten yliopistossa. Emme tunne toistemme historioita muuten kuin tekstiemme kautta; hän kertoo lukevansa blogiani, minä sain kurssin aikana lukea hänen omaelämänkertansa. Tapaamme ensi kertaa kahden, kasvotusten. Puheet virtaavaat, jaetaan kurssin jälkeisiä elämänkäänteitä, tekstejäkin. Arvostan hänen kommenttejaan.Puhelemme kirjoittamisen esteistä ja kynnyksistä. Jaamme äitinä olemisen tuntoja suhteessa aikuisiin lapsiin. Tunnen saaneeni paljon, kun lähdemme kumpikin omaan suuntaamme. Mitä rikkauksia elämä kätkeekään!
*
Torstaina tapaan ystäväporukan vapaaehtoistyön keskuksessa. Vanhenemismietteeni saavat uusia vivahteita. Joku arvelee jo asettuneensa, toinen vielä kyselee ja ihmettelee. Kokemusperäisiä tuntoja jaetaan eikä kaikesta olla samaa mieltä, mutta oi miten hyvää tekeekään nauraa yhdessä.
Ikääntymisen sisäiset tunnot vaihtelevat, kuitenkin ne näyttävät olevan johdonmukaisessa linjassa sen kanssa, miten elämään yleensäkin suhtautuu. Omat ja läheisten terveyshuolet vaikuttavat mielialoihin, se tunnustetaan. Työelämästä irrottautumisprosessi on häälymistä menneeseen takertumisen ja uusille mahdollisuuksille avautumisen välimaastossa.
*
Tulen ajatelleeksi, miten yksilöllisiä kaikki ystäväni ovat ja miten erilaisia teitä olemme tutuiksi tulleet. Jokainen on vahvasti oma persoonansa vahvuuksineen, inhimillisine piirteineen. Kullakin on oma unelmansa, jota vaalii ja elämänvoimansa, joka kannattelee. On arvokas lahja elämältä, että tätäkään taivalta ei tarvitse kulkea yksin.  Matkatoveruus tukee.

Maanantaista on tänä vuonna tullut minulle kirjastopäivä. Päivän ulkoilu tulee tehtyä ja pikku repullinen uusia ajatuksia kannettua kotiin. Kirjastomme palvelee kaupunkilaisia hyvin, sen olen huomannut. Lehtisalissa on tungosta. Eteisaulan kahvila työllistää kortistosta reippaita naisia, jotka itse leipovat ja laittavat tarjottavansa. Ikkunagalleria tarjoaa kuukausittain vaihtuvan näyttelyn paikalliselta taiteilijalta. Sivusaleissa kokoontuu lukupiiri, järjestetään kirjailijavierailuja tai muita kulttuuritapahtumia.

Kirjaston puolella on hyllymetreittäin kelpo kirjoittajien teoksia, jotka odottelevat lukijaa. Romantiikkaa ja dekkareita, runoja ja aforismeja, proosaa ja tietokirjoja riittää enemmän kuin ahkerinkaan ehtii elämänsä aikana lukea. Lapsille ja nuorille on omat osastonsa ja satutunnit. CD-musiikki ja -proosa sekä DVD-kirjasto tarjoaa ei-kaupallisin perustein valittua monipuolista kuunneltavaa ja katsottavaa.  Lukuisilla tietokonepäätteillä riittää asiakkaita.

Palautus ja lainaus käy kirjaston automaateilla kätevästi, tilaukset ja uusinnat voi hoitaa koneella kotoa käsin ja tekstiviestillä ilmoitetaan, kun varattu aineisto on noudettavissa. Jotkut käyttävät myös palvelua, joka muistuttaa tekstiviestillä laina-ajan loppumisesta. Kirjasto kuuluu neljän kunnan kimppaan; varausajat lyhenevät,  kun naapurikirjaston hyllystä saattaa löytyä seuraavaksi päiväksi kirja, joka omasta on lainassa. Vapaaehtoiset kirjastoystävät kuljettavat luettavaa vanhuksille kotiin, hoitavat samalla lähimmäisen virkaa kyselemällä kuulumisia.

Kirjastomme monipuolisista palveluista minua on kovasti ilahduttanut hylly Vippikirjat. Siitä saattaa tuurilla saada uutuuden tai kysytyn kirjan, jolla muuten olisi pitkäkin varausjono. Vippikirjan laina-aika on vain viikko eikä laina-aikaa voi jatkaa, niin varmistetaan nopea kierto. Teemaesittelyhyllyistä löytyy usein mielenkiintoista luettavaa. Ovensuussa on vielä vapaakirjahylly, johon voi tuoda ja josta voi viedä vapaasti kirjoja.

Kirjastomme on kaupungin kaunein rakennus ja parhaalla paikalla. Ja siellä ovat töissä Ellu ja Tuula ja muut mukavat ihmiset, jotka vastailevat ystävällisesti, auttavat löytämään kirjan tai  käyttämään automaattia. Olemme oikein ylpeitä kirjastostamme!

*Päärautatieaseman pikasuutarissa.

Odotan , että herra edelläni on toimittanut asiansa. Tervehdin, kerron, että jalassani on talvikenkä, jonka varren vetoraksukka repsottaa ja kysyn voisiko sen ommella.  Suutarismies pyytää kenkää nähtäväksi ja toteaa, että onpa hankala korjattava. Hymyilen hänelle, että itse asiassa koko lenkki on tarpeeton, sen voisi vaikka poistaa, kengän saa hyvin jalkaan muutenkin. – Leikataanko, suutari kysyy puukko kädessä ja saatuaan luvan sipaisee repsottavan nahanpalan pois eikä ota maksuakaan palvelusta.  – Kiitos ja hyvää päivänjatkoa, sanon tyytyväisenä. – Kiitos samoin.

*Pääkaupungin pääpostissa.

Vuoronumero 214 kilahtaa. Tiskin takana keski-ikäinen nainen palvelee.
– Hyvää päivää, sanon. (Palveluammattilainen mulkaisee, ei vastausta)
– Etsin priority-merkkejä ykkösluokan postiin, täältä varmaan saa?
(P.a. näyttää liuskaa) – no, montako?
– Voin ottaa koko liuskan, tarvitsen useita.
(Mulkoilua, liuska kiertyy kiepille ja lennähtää tiskille)
– Taidan ottaa vielä näitä kukkapostimerkkejä.
– neljä viisikymmentä (koleasti)
– Olkaa hyvä (ojennan viitosen)
(P.a. ottaa rahan, killinki kilahtaa pöydälle)
– Kiitos. (Poistun. Ohhoh, onpa täällä hyytävää, ajattelen.)
*
Työhyvinvoinnista keskustellaan. Helposti keskustelussa ajaudutaan vastakkaisiin poteroihin: työnantajat ja työntekijät. Kolmas osapuoli unohtuu: asiakkaat. Uskon, että kutsumustyöläisiä on monissa ammateissa. Asenne ja motivaatio näkyy työn laadussa kaikkialla ja palveluammateissa varsinkin asiakkaan kohtaamisessa. Huonosti voiva työntekijä on huono käyntikortti työpaikasta ja -yhteisöstään.

Sanotaan, että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. On metsää, joka ei vastaa. Joka tapauksessa asiakas voi tervehtiä hymyillen, esittää asiansa ystävällisesti ja kiittää. Sitten samaa voi odottaa henkilökunnalta, jonka on jaksettava pitkät työpäivät. Terveisiä Itellaan.

Nostalgiaryhmämme kävi tutustumassa Keravan Taidemuseon hulppeaan Puumorsian ja metsän häät -näyttelyyn. Sitä värien, muotojen, luovan hulluuden runsautta on vaikea kuvailla! Katsoja aivan hengästyy, vaikuttuu, ihastuu. Tämä on nähtävä!

Yksi ryhmästämme on myös osallistunut ITE-taiteen tekemiseen ja kertoili työnsä taustoja. Monesti on koettu sama ilo ja energisoituminen taiteen äärellä. On tietysti taidetta ja taidetta, pääkaupungin galleriat tarjoilevat sofistikoidumpaa, Ateneum ja Kiasma perinteistä ja modernia arvotaidetta. Tällaisen luovuusräjähdyksen kokeminen on ihan oma juttunsa.

*
Autolla tulijalle on hyvät opasteet joka suunnalta, K-junalla pääsee etelästä päin Savion asemalle ja siitä pieni kävelymatka Klondyken taakse ylämäkeen. Pohjoisesta päin junalla tulija joutuu vaihtamaan Keravalla K-junaan. – Keskiviikkoisin museoon on vapaa pääsy!