Ateneum esittelee parastaikaa pressanlinnan arvotauluja isossa salissaan. Peräseinällä on katseenvangitsijana suuriruhtinaskunnan aikainen valtava maalaus, joka esittää tsaaria esikuntineen valtaistuinsalissa. Kookkaat maisemamalaukset ovat pääosin düsseldorfilaisen tyylisuunnan maalarien (Holmberg, Munsterhjelm) käsialaa ja muodostavat kauniin kokonaisuuden salissa. Alemman kerroksen sivuhuoneessa on nähtävillä presidentinkanslian työpöytä ja muutakin linnan kalustusta, mutta liekö ollut valaistuksen säätö meneillään, kun presidentti Halosen aikana työpöydän taakse vaihdettu purjeveneaiheinen maalaus oli kattotikkaiden (!) takana täysin varjossa. Myös Edelfeltin 150-vuotismuistonäyttely on hienoa nähtävää.

Leidikvartettimme pysäköi taidekierroksen jälkeen kahville tällä kertaa taidemuseon kolmannen kerroksen kahvihuoneeseen, jonka leipävalikoima oli vaatimattomampi kuin alhaalla, mutta meille riittävä. Siinäpä kahvin irrotellessa kielenkantoja ja erään ”Kosinta” -nimisen taulun innoittamana rupesimme muistelemaan aiheeseen liittyviä muinaisia muistojamme.

Joukossamme ilmeni olevan kahdesti kosittu, kaksi kerran kosittua ja kosimattakin naimisiin päätynyt. Kukaan meistä ei ensi rakkauteensa ollut sitoutunut, mutta leidi K muisteli vieläkin haikeana erästä 11-vuotiasta punatukkaista poikaa. Kosintamuistot nostattivat nyt hilpeyttä, vaikka aikoinaan oli kyseessä vakava paikka. Siitäkin piisasi hupia, miten äidit olivat ammoin tyttäriensä naima-aikeisiin suhtautuneet ja niitä kommentoineet. Isät olivat suhtautuneet ihmeen tyynesti sulhaskandidaatteihin. Yksi meistä on jo leskeytynyt, mutta muut ovat yhä muinaisen kosijansa kanssa yhdessä. Vakain tuumin oltiin nuoruudessamme näissä asioissa.

Leidikvartettimme poikkesi Mikonkadulla, Kansallisteatterin naapurikorttelissa, missä on pieni uniikki paikka, Pelastusarmeijan museo. Kaksi sydämellistä vapaaehtoista armeijalaista esitteli meille armeijan historiaa ja museoon koottua esineistöä.

Suomeen Pelastusarmeijan toiminta tuli Englannissa kouluttautuneiden neitien, Hedvig v. Haartmanin ja Alva Forsiuksen kautta v. 1889. Mielenkiintoista, miten alusta asti naiset ovat olleet tasaveroisesti miesten rinnalla kaikissa Pelastusarmeijan tehtävissä, niin upseereina kuin sotilaina. Tällä hetkellä maailmanlaajuisen Pelastusarmeijan toimintaa johtaa myös nainen, kenraali Linda Bond.

Meistä monella on ollut jokin kosketus Frälläkäksi Stadissa kutsuttuun Pelastusarmeijaan, minulla opiskeluaikana 1960-luvulla, leidi K ja leidi S ovat käyneet lapsena armeijan pyhäkoulua ja partiota. Armeija tunnetaan erityisesti sosiaalisesta työstään asunnottomien, vankien ja lapsiperheiden auttajana. Nykyään Pelastusarmeijallakin on pulaa työntekijöistä, mikä on supistanut toimintaa; Helsingissä on enää vain kaksi toimivaa osastoa, Kalliossa ja Uudenmaankadulla. Armeijalaiset tunnistaa edelleen ryhdikkäästä virkapuvusta, mutta naiset eivät enää käytä rusetillista hattua eli bonettia. Työtavat lienevät nykyaikaistuneet, mutta tunnuslause on edelleen sama: soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa.

Pelastusarmeijan museo, Mikonkatu 20, Helsinki. Avoinna tiistaisin 13-18 ja lauantaisin 11-15.  pelastusarmeija.fi

Että voikin pilvinen aamu olla ihana! Leppoisa. Tyyni. Hiljainen. Vaatimukseton. Ainakin jos on viikkokaudet joka aamu herännyt auringon loisteeseen, lumien häikäisevään kilotukseen, joka huutelee: tule ulos! liikkeelle sieltä!

No, kaikki aamut ovat omalla tavallaan ihania, jotkut vain tuntuvat ihanammilta kuin muut. 

”Von Wrightin mukaan tiedostamaton aavistus omasta voimattomuudesta ajaa poliitikkoja yläviistoon optimismiin niin että he eivät suo itselleen aikaa harkintaan ja omakohtaiseen ajatteluun.

Mihin julkishallinnon ja yritysten kymmeniätuhansia ihmisiä tarvitaan, jos ajattelu ostetaan markkinoilta? – – Onko käynyt niin, että sijaisajattelijat hoitavat suuret ajatukset, mutta palkolliset tuhertavat rutiinitöissä ja palavereissa? Mitä virkaa on asiantuntijaorganisaatiolla, jos sen asiantuntemukseen ei luoteta?”

-Reetta Meriläinen, kolumni, HS 9.4.2013

Maaliskuu oli jumalaisen kirkkaita tähtiöitä, lämpimiä aurinkopäiviä. Valon määrä ihan häikäisee, nostaa mielialaa, parantaa tautiset, kutsuu liikkeelle. Kotijärvemme jäällä on pyhinä liukunut väkeä mustanaan, suksin, luistimin ja hankiliitäjin. Muutamana aamuyönä on jo mustarastas vihellellyt. Se on kevään laulajista taitavin näillä main. 

Mökkijärvensä jäällä ja hangilla oli Esikoisen pesue saanut ihanasti auringonväriä naamaan. Pikkuritari kuuluu hiihtäneen pääsiäislomalla yhteensä kymmenen kilometriä. Oivallinen saavutus nelivuotiaalle, oikein Mummelin ja Vaarinkin olo ylpeydestä kohenee. Kuopus ja Nuorikko kutsuivat meitä lammasaterialle ja voi kun olikin hyvää pitkään haudutettu karé bataattimuhennoksen kera ja kahvin kanssa maistui Nuorikon taiteilema rahkakakku.    

Nyt loppuu kolo-olo! Lukupinossa ei ole enää yhtään kirjaa ja pääsiäiseksi hankitut elokuvat on katsottu. Tämä tietää reipasta kävelyretkeä kirjastoon. Paluumatkalla on asiaa kauppaankin. Toinen vei jo aamulla ajopelin keväthuoltoon. Kotona hyrisee pyykkikone, ja kynnet syyhyävät ikkunanpesuun iltapäivän lämpimillä. Kevättä tupaan! Arjen iloa!

Neljättä viikkoa leikkauksesta mennään ja olo kohenee viikko viikolta. Hakasten poistostakin on jo kaksi viikkoa. Haavan sisempien kudoskerrosten ompeluun käytetään itsestään sulavaa ommelta. Joskus käy, kuten nyt näyttää käyneen, että jokin ompeleen pää jääkin ihon ulko- eikä sisäpuolelle, jolloin se ei sulakaan. Tuo pitäisi nyppäistä pois atulalla, jollainen kotona kyllä on, mutta eipä langanpää niin vain lähdekään. Jossakin sisempänä on vielä solmua sulamatta, kiinni pysyy. Ei pitäisi provosoitua mokomasta, mutta kun kynnet syyhyävät.

Paljon on elämässä pientä ja turhaa murhetta, tuumin. Sitä luulee ratkaisseensa ongelman poistamalla jotain kelvottomaksi käynyttä. Tyhjä kohta kipuilee, kunnes elämä on asettunut uusiin uomiinsa ja etsiytynyt tasapainoon. Arpi kiristää ja muistuttaa lopun elämää siitä miten vaikeaa oli. Vanha iskelmä käväisee mielessä: ”Anna arpisten haavojen olla, niitä auki et repiä saa…”.   Tarvitseeko ihmisen ollakaan arveton ollakseen eheä?

Kävelin määräpäivänä paljastamaan ylävatsani terveyskeskuksen empaattiselle hoitajalle. Hän rapsi paranevalta leikkaushaavalta yli kolmekymmentä hakasta. Se on kuulkaa ikävä toimitus. Olin jo ottanut ennakkoon särkylääkkeitä, silti nipistys varsinkin kyljen puolella oli sitä luokkaa, että hiki nousi otsalle. Haava-alue on edelleen mustelmilla, mutta eiköhän tuo tuosta asetu ihonväriseksi ajan mittaan. Olo ainakin tuntui heti helpommalta, kun hakaset eivät enää kirraa.

Keskustelimme siinä hoitosession aikana ja jälkeen sappihistoriani monista vaiheista ja kohtalonkäänteistä. Hoitaja totesi, ettei ole tullut hänelle vastaan 25:n vuoden työuran aikana moista. Tietenkin toivon, että tälle nyt vihdoin tulisi jo piste. Varmuutta siitäkään ei ole, mistäpä elämässä olisi.  Näillä on mentävä, mitkä geeniarpajaisissa on saanut.

Kotimatkalla aurinko tuli esiin ja kevättalvinen kaupunki säteili rauhaa ja kauneutta. Lomalaiset hiihtelevät kuka missäkin, me kahdestaan kiertelemme päivä päivältä laajenevia kehiä kodin ympäristössä. Ylihuomenna aion antautua kampaajani hemmoteltavaksi ja sitten palaan ihmisten ilmoille!

Meidän pihassa asuu Kalle, yksi vuotta. Kallen isä on tehnyt rappuvahdiksi Kallen kokoisen, porkkananenäkkään ja raitapipoisen lumiukkelin, joka kurkkii Kallen ikkunaan päin. Kalle katsoo ikkunastaan ja on sitä mieltä, että lumiukkelille pitää panna lapio käteen. Turha siinä on joutilaana seisoskella. Kun Kalle tulee ulos isän kanssa, hän ottaa vuorostaan lapion ja tekee itse lumitöitä ja kun Kallen äiti kutsuu miehet syömään, lapio palautetaan  lumiukkelin käteen. Näin meidän pihassa hoituvat talonmiehen työt. 

Iltapäivisin tapahtuu hitaita, päivä päivältä piteneviä lenkkejä liukkailla lähikaduilla tiiviisti Toisen kyljessä kulkien. On taas haettava esiin hiljaa kulkemisen taito, joka jo välillä oli unohtunut. Vetiset lumet humahtelevat katoilta ikkunoiden eteen kasoiksi, joiden takaa ei pitkälle pihaan näe.

Toisella on ollut viisi päivää rauhallista, omaehtoista kotielämää. Minulla samaan aikaan alati vaihtuvasisältöistä, mutta rytmissään toistuvaa sairaalaelämää päiväkirurgisesta yksiköstä leikkaussaliin, heräämöön ja osastolle. Sappiteiden korjausoperaatio onnistui ja tunnen toipuvani normaaliin tahtiin.

Lähtiäisiksi charmantti osastolääkäri totesi, että sappivaivani hoitopolku ei ole sujunut kaikilta osin mitenkään tyylikkäästi ja neuvoi laatimaan potilasvahinkolautakunnalle korvausanomuksen. Minähän olin toiseen kertaan sappileikkauksessa ja tällä kertaa sappirakko kivineen saatiin kokonaan pois.

Jolla on ollut kahdenkymmenen sentin avoleikkaushaava vatsan alueella, tietää toipumisen tuskalliseksi. Ensin on pahoinvointia, huimausta ja infernaalista haavakipua. Kun etominen saadaan rauhoittumaan on liikekipua, kiristystä ja haavasärkyä. Jokainen yksin toteutettu vessareissu, suihkussa käynti tai käytäväkävely tuntuu saavutukselta. Ruokahaluttoman ateriointi on yhtä kidutusta, kunnes tulee se taivaallisen rauhan aamu, jolloin vatsa toimiikin ja kaurapuuro ja kasviskeitto saavat arominsa takaisin.

Kotona on oivallettava, että kipulääkityksestä, joka on osastolla pyytämättä pöydälle kannettu, onkin itse pidettävä huolta. Parasta on aluksi noudattaa sairaalarytmiä ja annostusta. Toipumiseen tarvitaan liikkumista ja se taas ei onnistu ilman riittävää analgesiaa. Toisen apua tarvitaan tullen mennen, jopa kengän vetoketjun sulkemisessa ja avaamisessa.

Maailmanteatteri kohisee uutta ja vanhaa draamaa. Yksityisnäyttämöllä leikkauksesta on tänään viikko. Olen hengissä ja kohtuullisen hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Elämälle kiitos.    

Viisi vanhempaa naista ja yksi nuorempi tapaavat aamulla vapaaehtoistyön keskuksen kabinetissa. Olemme ilmoittautuneet uniryhmään. Tarkoitus on keskustella unista, ei tulkita omia tai toisten unia. Ohjaajamme tekee opiskeluunsa liittyvää raporttia siitä mitä ryhmässä tapahtuu.

Paikalla huomaan tuntevani osallistujista kaksi, mikä oli arvattavissakin. Seikka ei mitenkään minua haittaa. Mielessäni on saada näkökulmia ja mahdollisesti oivalluksia painajaisunistani. (Onnistuin löytämään kirjastosta kiinnostavan, tiedepohjaisen kirjan* unista ja painajaisista. Luin sen etukäteen ikään kuin johdatuksena aiheeseen.) Ihmettelen ryhmässä työuniani, jotka jatkuvat, vaikka reaalielämässä olen ollut eläkkeellä jo kuusi vuotta.  Ryhmän vanhin sanoo, että hän näkee työunia yhä, vaikka on ollut eläkkeellä kaksikymmentä vuotta. Nauramme yhdessä. Toivonpa pääseväni omistani vähän aikaisemmin.

Yksi osallistujista on kirjoittanut pitkän tapahtumia ja käänteitä vilisevän unen. Materiaalia on! Työstämme unta siten, että kuultuamme sen kokonaan, kukin saa kysyä tarkennuksia, jotka ohjaaja kirjaa ylös. Sitten ohjaaja lukee tarkennetun version ääneen ja kukin  kommentoi, mitä uni nostaa omaan mieleen ja miltä unen tapahtumat tuntuvat itsestä. Unen näkijä kirjaa itselleen kommentit. Lopuksi käydään kierros siitä, mitä omaan elämään liittyvää oivallusta uni herätti.

Hauskaa! Keskustelu pysyy aisoissa ja tunnelma on vapaa. Kukaan ei ryhdy tietämään, mitä uni merkitsee tai tulkitsemaan unisymboleja. Unen kertoja sanoo saaneensa runsaasti hyviä oivalluksia ohjaajan ja toisten ryhmäläisten kommenteista. Ryhmä kokoontuu kuusi kertaa ja väliaikoina kirjaamme uniamme. Kukin saa päähenkilövuoron vain kerran, mutta refleksio toisten unista tulee antamaan runsaasti oivalluksia omaan elämään. Näin tämä toimii.

* Jennifer Parker; Unet + painajaiset; Opas piilotajuntasi lähettämien viestien tulkitsemiseen;    suom. Katri Filppu    Tammi 2011