Semmoinen tunne toisinaan on, että mitään ei oikein saa aikaan. Mistä ihmeestä nimenomaan syksyllä nousee se, että pitäisi aikaansaada? Myöhään eilen illalla soitti nuoruusystävä ja alkoi pohtia samaa. Onko tämä joku meidän eläkkeelle päässeiden yleisempikin fiilis, mietin. Työelämän sitkeä jäänne?

Kuluneella viikolla olen kuitenkin pessyt puolet talon ikkunoista ja keinun katosmuovin, tavanomaisten kodinhoitotehtävien lisäksi. Harminpaikka selässä valittaa näistäkin vähäisistä. Toinen korjaili viimeiset kesäkalusteet patiolta vajaan. Piha näyttää suuremmalta. Myöhään kukkijat pääsevät esiin.

Olen alkanut viime aikoina tutkia kaupan kuitteja ostoksilta palattua. Mikä meidän taloudessa mitäkin maksaa? Viikonlopun ruuat ja talouskamat meille kahdelle tekee yleensä 90 – 120 euroa. Tällä kertaa kallein ostos  oli kaksi sisäfileepihviä, jotka Toinen valitsi sunnuntaiateriaksi. Hyväksyn sen, koska pihviateria on helppo valmistaa. Suosituin lisäke meillä salaatin ohella on uuniperunat, neljään lohkoon jaetut rosamundat, öljyllä siveltynä ja Meiran valkosipulisella perunakuorrutteella maustettuna.  

Tänä syksynä meillä on kahdet kausiliput, pääsemme siis konserttiin joka viikko. Torstaipaikat ovat Musiikkitalon permannolla melko edessä ja toisen viikon perjantaisin keskiparvella. Havaintoni mukaan alhaalla kuulee sävyt ja nyanssit tarkemmin, myös eri instrumenttien oman äänen. Parvella taas kuulee paremmin kokonaissaundin. Ekariveillä eksyy helposti epäoleellisiin, kuten miten kapellimestarin nenänpäästä tippuu hiki tai miten rumasti joku pullea naisviulisti istuu. Eilen kuulimme Schubertin ’Traagisen’ – melko uneliaasti esitettynä – ja Berliozin ’Fantastisen’ intohimottoman tulkinnan.

Musiikki resonoi – vaikkei oma elämä nyt ole traagista eikä fantastista, ehkä vähän intohimotonta sentään.

Sain jostain päähäni omituisen ajatuksen kohta herätessä: pitäisi kirjoittaa yksi päivä elämästä muistiin. Taisin kuvitella, että kirjaisin tapahtuvaa pitkin päivää, hetki hetkeltä. On keskiviikko, kello näyttää 19:04 nyt, kun kirjoitan ensimmäisen rivin. Mihin tämä päivä sujahti? Mitä siitä tähän kaapii?

Kuuntelen, kun Perkiömäen kopla soittaa jazzia. Musiikki on sillä tavalla mietiskelevää ja kiemuroivaa kuin ajatus. Tänään pestyn ikkunan takana hämärtyy hiljalleen.  Maljakossa hehkuu punainen kukka, jonka sain yllättäen eilen ihmiseltä, jolle olin avuksi vuosia sitten. Joitakin asioita näköjään muistaa vuosien takaakin.  

Ystävä soitti äsken. Ihmetteli mihin päivät kuluvat, aina on jotain, ei ehdi kaikkea mitä haluaisi. Siis sitä samaa kuin minäkin juuri nyt ihmettelen. Ilahduin hänestä. Olin ajatellut eilen tai toissa päivänä viimeksi soittamista hänelle, mutta enpä saanut aikaan. Kerroimme puolin ja toisin missä mennään. Lopuksi hän puhui sisäisen levollisuuden ikävästä. Niin paljon on menemisiä, tulemisia ja tekemisiä. Semmoistako elämä yhä on, hän sanoi ja kuulosti pettyneeltä itseensä.

Vielä aamutakissa olin, kun tiskikoneen tuntumassa kohdattiin Toiseni kanssa, ja minä sanoin, että halataanko. Hän ilahtui, levitti kätensä ja otti syliin. Tunsin lämmön, että olemme olemassa toisillemme.    

On tässä mukavassa elämänmuodossa harmin paikkakin. (Oh, että muinoin kuvittelinkin itselleni terveitä eläkevuosia ainakin kymmenkunta. Aina ei käy kuin haaveillaan.) Kolotusta piisaa. On pitänyt opetella tunnistamaan omat vaivansa ja kehittämään selviytymisen keinot.

Tiedetään ihmisen selkärangan nikamien välissä olevien rustojen toisinaan luiskahtavan osittain koloistaan. Sen tuntee jatkuvana liikekipuna. Kivutonta asentoa ei tahdo löytyä. Särkyyn kipulääkettä, varovaisia venytyksiä ja sopivasti liikettä ja lepoa. Kerran olen tämän helvetinkivun kokenut. Moni on joutunut kirurgiltakin apua hakemaan, minä en vielä.

Tiedetään selän nikamavälien ihmisen ikääntyessä myös madaltuvan. Silloin saattaa jalkaan kulkeva isciashermo jäädä joskus puristuksiin. Sen tuntee siitä, kun äkkinäinen terävä kipu pysäyttää liikkeen. Tulee tunne, että jalka ei pidäkään. Sanon vaivaani temppujalaksi. Taas tarvitaan venytyksiä ja sopivasti liikettä ja lepoa. Tähän ei kipulääke ehdi eikä lääkäri mahda mitään.

Selkä ei ole luotu tikkusuoraksi, nivellys auttaa monessa menossa. On hyvä, että harmit ovat vielä ajoittaisia eikä jatkuvia. Liikehoidoista löytyy apua. Kiropraktikot ja osteopaatit ovat harminpaikkalaisen pelastus.

Ja nyt ei sitten muusta puhutakaan kuin Nokiasta. Muistellaan vesissä silmin uljasta menneisyyttä ja surkutellaan piinallisen alamäen aikaa. Epäillään jopa salaliittoa, jonka ainoa tarkoitus oli muiluttaa kansallisylpeytemme aihe globaalien bisneshaiden kitaan.

Surkeaahan tuota oli seurata, vuosi vuodelta ruostuvaa mainetta ja alamäkeen syöksyviä tuloskäyriä. Kovin suuri ei asiain laitaa seuranneille yllätys voinut olla. Näinpä se menee: ensin on nousu, sitten uho ja lopuksi tuho. Jotain oli pakko tehdä ja se tehtiin.

Siiventynkä, joka Suomelle käteen jäi, olkoon Nokia-Fenixin alku.

Paikallisaviisi hoputti markkinoille. Ihmeenomaista, että tanakoiduin lähtemään sinne – siis minä, joka inhoan markkinameininkiä – ja vielä sateessa. Impulssi oli varmaan se EU. Yhtään juttututtua en tavannut, mutta itsekseni touhua silmäillessä tulin ajatelleeksi kaikenmoista.

• Asiakkaan markkinat ovat kojulta kojulle maleksimista, ruuan maistelua, ahmimista ja hamstraamista, turhiin ja tarpeettomiin esineisiin hurahtamista ja katumista jälkeen päin.

• Markkinaintoisimmat myyjät olivat Saksan kojuilla. Ostin kassillisen erilaisia makkaroita kahdellakympillä. Me emme saa niitä ikinä kahdestaan syötyä.

• Italialaiset kojut olivat täynnä juustoa, sitä pahalta haisevaa iänkaikenkypsytettyä parmesania. Haju pani minut kiertämään kauempaa. Oliko jossain Parman kinkkua edes. Siinä meni tilaisuus ostaa oliiviöljyä ja oliivejakin.

• Nautiskelin ranskalaisten kahvikojulla unelmanohutta greppiä aprikoosihillon ja mustan kahvin kera (4 eur). Nam. Toisaalla olisivat myyneet esipaistettuja patonkejakin ja muuta vaaleaa leipää. Mitä ne leipiä tänne, ihmettelen, omat leipomot ovat tuoreempaa pullollaan.

• Kotimainen markkinaruoka on kaikkialla ja aina samaa: öljyyn tukehtuneita muikkuja, vetisiä hodareita, muurinpohjalla poltettuja lettuja ja kahvia.

• Karjalaisten teltalta hain pussiini hiivattoman täysrukiisen leivän ja käsintehtyjä  karjalanpiirakoita.

• Saksalaiset myivät myös struudeleita vaikka millä täytteellä. Tulin ostaneeksi puolikkaan pötkön (12 eur). Miksi ihmeessä. En edes tykkää struudelista, kerran maistoin, Wienissäkö se oli?

Britannian kojulla tulin hyvälle mielelle ja niillä mielin olen vieläkin. Ostotapahtuma meni näin. Brittimies kysyi: ”Yes,love?” Ojensin valitsemani ihanan ruusukupin lautasineen ja mukaan otin niitä keksejä, joita vain siellä osataan tehdä silleen. Rahanvaihdon jälkeen kuulin mykistyneenä ”Here, darling, thank you very much and happy day to you”. Puhuttelut ilman makeilun häivääkään. Kohteliaasti. OOh. Kannatan ehdottomasti EU-markkinoita. 

Sovittu oli perinteiset terassikahvit iltapäivällä Yst. Sosiaalineuvoksen pihassa. No, aamu oli pilvessä ja ennen puoltapäivää jo satoi. Ihan kuin iltauutisten jälkeen oli kerrottu. Huokaus. Ei sitten. Katsotaan ensi viikolla, sitä ennen tässä on muuta.

Olkalaukkuun on pakattu kumisaappaat, pesukamat ja vaatetta, isompaan reppuun makuupussi ja oma tyyny. Pikkurepussa kulkee ne tärkeimmät, epävarmat odotukset ja pelot; kamera, kirja ja kynä, silmälasit, puhelin ja vesipullo. Akut on vielä ladattava ja laturit survottava mukaan. Ihan en tiedä mitä on edessä ja kenen kanssa, mutta huomennahan se selviää.

Toisella oli tänään hammaslääkäritreffit. Se ei tykkää. Enkä minä. Olin toissapäivänä. Mietin miten odontologit sietää elämäänsä, kun niitä niin kammoksutaan ja pelätään. Minun lääkärini mutisee kerran vuodessa kalustoani tutkaillessaan itsekseen, onneksi en ymmärrä sen mutinoita, mutta kuvitella voin, että se olisi mieluummin golfradallaan kuin tämmöisissä töissä. Lähtiessä se aina sanoo mihin kamaluuksiin saa varautua seuraavalla kerralla. Näkemiin ja tervetuloa. Huh.

Oikein kybällä riemastuin viimeksi viikko-ostoksilla prismakaupassa, kun olivat uusineet ostoskärryt. Ei sitä uskoisi, miten voi ärsyttää joku toistuva arkinen asia, vaikka siitä ei jaksa alinomaa valitella. Niin kuin kolisevat ostoskärryt isossa kaupassa. Sinänsä ei ole iso juttu, mutta vuodesta toiseen kerran viikossa sen huomaa. Nämä uudet kärryt ovat unelmakevyet ja äänettömät. Uudistuksen tuulet olivat tuoneet valittavaksi myös muutamia mummokärryjä, jossa oli pienempi koriosa sekä rollaattorin tyyliin istumalauta. Kerroin iloni kassalla, jossa myös oli huomattu kaupan taustamelutason laskeneen. Bravo!

Vaihteeksi käymme joskus paikallisessa citymarketissakin, mutta loppulasku on aina tavallista suurempi. Se johtuu sekä hintaeroista että valikoiman runsaudesta, joka taas houkuttaa poimimaan kokeeksi kaikenlaista kohdalle osuvaa ’listan ulkopuolelta’. Oudommassa kaupassa saa myös kävellä kilometrikaupalla ennen kuin löytää etsimänsä. Niinpä palaamme aina harharetkiltä tuttuun kauppaan.

Otanpa esiin vielä yhden arkisen jutun: kauppojen kanta-asiakaskortit. Todellista hyötyä niistä on vain sille, joka ostaa pääasiallisesti ja viikottain saman ketjun liikkeistä ja käyttää muitakin ketjun palveluita, esim. hotelleita ja ravintoloita. Mutta kun joka kaupassa niitä ensin kysytään ja jos ei ole, sitten tyrkytetään! Olenkin ruvennut sanomaan: saanko vain maksaa ostokseni?

Sunnuntai oli suloisen lämmin. Söimme eka kertaa pihassa ja nukahdin keinuun. Se on juhlaa! Toukokuu kukkii. Ja tammikin on puhjennut lehtipukuun, viimeisenä pihan puista.

Oh, minua. En jaksanutkaan kärvistellä Leijonajoukkueen mukana pronssipeliä kokonaan. Kun peli tasoittui viimeisessä erässä, tulin tv:n ääreen nautiskelemaan maalit ja jännäämään ratkaisua. Minusta pojat pelasivat resursseihin nähden hyvän turnauksen, varsinkin alkusarjassa. Monta kutkuttavan jännittävää ottelua saimme nauttia. Rankkarikisahan on sitten aina onnenkauppaa. Hyvä jätkät, suru pois!

Muuten olin upoksissa Isän muistokirjan tekoon. Olen löytänyt tiedostoistani melkoisen määrän surutekstejä, joita työstin. On jotenkin kipeä olo. Mietin, mikä on kaipauksen ja ikävän sävyero.  Kaipaan joskus Isää, seesteisesti, lämpimästi. Jos ikävöisin, olisiko jokin riitasointu, prosessi kesken?

Eilen mentiin vapaaehtoiskuvioista tutulla porukalla maalle kesäillan viettoon. Tuskin oli bussimme oljentautunut moottoritielle, kun matka tyssäsi tyystin jonoon. Mediheli näkyi laskeutuvan jossain edessä päin pientarelle. Toinen räpelsi kännykällä netistä saman tien tiedon, että kyseisellä moottoritien osuudella oli sattunut onnettomuus, jonka vuoksi liikenne on seis kunnes poliisit ovat hommansa hoitaneet ja kolariosapuolten ajoneuvot on raivattu kaistoilta. No niin, moottoritiellä kun jono seisoo, senhän tietää, että siitä ei mihinkään pääse. Onneksi ei ollut kovin kireä aikataulu, joten odoteltiin rauhassa. Siinä oli hyvästä seurasta kovasti apua.

Perillä syötiin, saunottiin, paistettiin makkaraa, syötiin taas ja aina välillä laulettiin, kuten hyvän seuran retkiohjelmaan kuuluu. Muutama kävi saunasta uimassakin ja kehuivat kovasti järvessä veden olleen ’ihan lämmintä’.  Kiertelin metsäpolkuja sillä välin, kun toiset saunoivat. Mustikanvarvut kukkivat, metsä tuoksui kevätkesän tuoreutta. Ja silloin kohtasin sielunperhoseni, jota koko pitkän talven olin kaivannut. Se on tullut kotelostaan! Se lentää!

Toinen päivysti siinä makkaraa pureskellessaan netistä lätkäottelun tilannetta. Kyllä oli kylmäävä tieto, että kolme-yksi niin äkisti kääntyi kolme-kolmeksi. Olin onnellinen, että en ollut räytymässä kotona tv:n ääressä noita lukuja tuijottelemassa vaan hyvässä seurassa lapsuuden lauluja laulelemassa. Oli tunne, ettei elämä siihen lopu, kävi ottelussa miten kävi. – Ja kyllä koko bussillinen sitten taputti, kun Toinen pääsi julistamaan voittonumeroiksi 4-3.  Bussin kurvatessa lähtöpaikkaan tuli vastaan numeropaitaan ja kaulahuiviin sonnustautunut lätkäfani, joka näytti meille voitonmerkkiä. Hyvä seuramme vilkutti iloisesti takaisin. JEEEE..

Oi, miten ihminen voikin ilahtua yhä uudestaan näistä lämpöisistä aurinkopäivistä, joita on riittänyt kohta kuukauden ajan. Toinen toi vajasta pihapatiolle kesän: keinun ja pöydän tuoleineen. Tulppaanien tulenliekit loistavat perennapenkissä.

Tänään kävelin lähikauppaan pitemmän reitin mukaan, mennen tullen metsäpolkua. Katua ylittäessä kaupan kulmalla tuli vastaan ahdistuneen oloinen nuori nainen. Hän ei katsonut kohti, mutta sanoi ohi mennessään: Olen niin kauhean masentunut. Hänellä ei ollut puhelimen piuhoja korvilla, joten arvelin, että hän vain halusi kertoa jollekin pahan olonsa. En voinut siihen pysähtyä, mutta ajatuksissani jäin toivomaan hänelle helpotusta.

Metsässä hengitin syvään raikkautta. Mustarastas siinä tanssahteli edelläni polulla kuin ei maailmassa mitään murhetta olisikaan. Kotona istuin pitkään pihakeinussa ja ajattelin, että olemme kaikki samaa luomakuntaa, ihmiset, linnut, puut ja kukat. Onnelliset ja ahdistuneet, kiireiset ja leppoisat. Jumala katsoo meihin kaikkiin, rakastaen.