Tasaisen menon taulukolla elämänsä arkea tallaava saa toisinaan kokea yllättävästi tihentyviä tapahtumaketjuja. Jos niitä tulee useampi, voi tuntua siltä kuin taivas rysähtäisi niskaan.

Vuosi on alkanut rauhallisesti. Joulu jätti täyteläisen ja onnellisen olon, joka on säteillyt arkeen. Viime vuosina, jostain korona-viruksen alkumainingeista lähtien kaiken alla on hiljaa kypsynyt tietoisuus: elämme aikakausien taitekohtaa, maailma on muutoksessa. Yksilötasollakin on uudelleen asemoitumisen aika.

Täti. Alati vaihtuvien, kieltä huonosti osaavien ja minuuttiaikataulun mukaan piipahtavien hoitajien armeija käy raastamassa hänet kolmasti päivässä ylös sängystä, vaihtaa kuiviin, nostaa ruokaa eteen ja jatkaa kierrostaan jonkun toisen luo. Luen käynneillämme raporttivihosta aamu-, päivä- ja iltahoitajan niukkoja ’elonmerkkejä’ hiljaa kasvavaa epätoivoa tuntien.

Eilen sosiaaliviranomainen ilmoitti Toiselle, joka on perheettömän kummitätinsä lähin omainen, että NYT tädille on hoivapaikka. Viime kesänä erinäisten neuvottelujen tuloksena hänet otettiin jonoon. Arvelin silloin, että näinköhän tänä vuonna sata vuotta täyttävä täti ehtii nauttia hoivasta. Mitään emme ole pitkään aikaan niin hartaasti toivoneet kuin tätä, seuratessamme vuosia kotihoitosysteemin varassa elossa pidetyn Tädin kuihtumista. Huomenna menemme saattamaan hänet hoivakotiin.

Tällä välin kävimme joulun merkeissä Tädin luona. Siellä ollessamme tuli kaksi miestä tuomaan ruokaa, toinen kantoi ruokarasioita, toisella oli avaimet. Ihmettelin sitä ääneen, isompi mies selitti, että toinen oli uusi ja hän opastamassa. Laitoin kasvishernekeittoa lautaselle. Täti maistoi lusikallisen ja totesi: onpa tämä suolaista. Maistoin itsekin ja kyllä, se oli. Kaksi lusikallista meni vielä syöttämällä, sitten Täti teki tenän. Pannukakkua meni saman verran, vaikka se oli hyvää. Suurin osa ruuasta jäi syömättä. Kaksi hoitajaa oli jo käynyt ennen meitä, mutta kummallakaan ei ollut aikaa letittää tai kammata Tädin hiuksia. Tukka oli kauheassa takussa. Jouduin leikkaamaan pitkät suortuvat pois, että sain harjattua hiukset. Toinen meistä vaihtoi lamput keittiön ja eteisen kattovalaisimiin, joissa ei ollut valoa. Lakaisin keittiön ja pyyhin pölyt pöydiltä. Katselimme joulukortit (kolme) ja lauloimme yhdessä Enkeli taivaan. Punainen joulutähti jäi muistuttamaan joulusta. Tädin kädet ovat jääkylmät, hän sanoo joka käynnillämme monta kertaa: voi miten ihanan lämpimät kädet teillä on.

Tänä iltana olimme konsertissa, jossa kuoro lauloi vanhoja renessanssi- ja barokkiajan joululauluja ja barokkiyhtye soitti. Niistä jäi rauhan tuntu sekä sieluun että mieleen.

Jouluviikko kuluu vauhdikkaasti. Joka päiväksi on ohjelmaa. Maanantaina ajoimme naapurikaupungin kirjakauppaan etsiskelemään koululaisille joulupaperiin käärittävää. Hätkähdyttävä kokemus: vaelsimme hyllyltä toiselle isossa kirjakaupassa, moneen kertaan ja taas, emmekä löytäneet mitään. Vaikka kirjoja oli paljon, miksi ne eivät halunneet meille? Masentava kokemus, monella tavalla. Olemmeko ihan ulkona koronanjälkeisestä todellisuudesta?

Tiistain olin suunnitellut leipomispäiväksi. Se sentään onnistui yllättävän hyvin. Traditionaalinen taatelikakku kypsyi kiltisti, piparit paistuivat kauniin ruskeiksi. Leipominen tuntui mukavalta ja tuotti ihania tuoksuja talon täydeltä! Toinen kävi hankkimassa jouluaterian juomat ja kuusen, joka nököttää nyt omalla pihalla odottamassa, milloin hänet kutsutaan sisälle kotiin. Huomenna ajamme Tätivanhuksen luo pipareinemme, kakkuinemme, kahveinemme ja kukkinemme. Ja loppuviikolla tunnelmat vain tihentyvät…

Pääkaupunkiseudun ihminen ilahtuu, jos näille main yleensä tulee talvi. Sen parhaat näkymät, huurtein kuorrutetut puut ja puhtaan valkean lumen alla uinuvat pihapensaat, kohottavat mielialaa. Lumi myös vaimentaa kaupungin ääniä. Erityisen ilahtunut ihminen on jouluksi satavasta lumesta. Kunnes sitä tuleekin lisää päivä päivältä ja tuuli pyörittelee villisti kulkijan silmät ja suun lunta täyteen.

Taloyhtiöiden lumityöt eivät hoidu itsestään, talkoiksi menee. Huonojalkaiset, -selkäiset tai muulla tavoin vaivaiset vanhuksetkin joutuvat itse raivaamaan polkunsa postilaatikolle ja roskavajalle. Jos joku työssäkäyvä talorivissä asuu, tietää joutuvansa päivän päätteeksi tekemään ekstra savottaa yhteisillä kotipihoilla ja pahimmassa tapauksessa aamulla taas. Tämä talvi on nyt jo toinen peräkkäin, kun on saatu lumitöitä puurtaa. Mistään ei löydy tilapäisapuakaan, kun kaikilla on yhtaikaa sama pulma.

Onhan lumitalvessa kyllä se hyvä puoli, ettei tarvitse lähteä maksullisille liikuntaharratuksille halleihin tai hikilenkille kaupungin liikuntaviraston koneella aukaisemille laduille. Tarjolla on ilmaista puuhastelua lapion ja kolan kanssa omalla pihalla yllin kyllin. Tätä sanottiin ennen muinoin hyötyliikunnaksi.

No niin. On ollut eläköidyttyä jo joltisenkin aikaa vaihe, jossa ruokavastaavamme päänvaiva ratkaistaan arpomalla viikon kauppalistalle aineksia kohtuullisella vaivannäöllä syntyviin aterioihin. Niihin kuuluu joku puolivalmiste, muutama pakaste, joku hyväksi havaittu laadukas einesruoka, kahden päivän keiton tarpeet ja sunnuntain herkkuateria. Joka viikko on yksi kala- ja yksi kasvisruokapäivä sekä salaattitarpeita, välipalatarpeita ja hedelmiä.

Väistämättä eläkeläispariskunnan ruokavastaava on emännäntöihin perehtyneempi puolisoista. Tämä sitten yhtä väistämättä kyllästyy/väsähtää vastuuseensa ja nurisee, miksei hänellä ole tästä toimestaan ikinä vapaapäivää. Silloin alkavat hyvät neuvot olla tarpeen. Etsittäessä ratkaisuvaihtoehtoja löytyy, jos halutaan. Sovitaan, että yksi ateria viikossa on Toisen vastuulla. Löytyy muutama ruokalaji, jonka Toinen osaa tehdä yhtä hyvin/paremmin kuin emäntänsä. Toinen osaa myös käydä pizzeriasta molempien hyväksymän pikaruoka-annoksen tai viedä puolisonsa kiinalaisen noutopöydän ääreen.

Tänään kokeiltiin kaupungin iäkköväen palvelukeskuksen antimia. Vaihtoehto on viiden minuutin ajomatkan päässä ja erittäin edullinen eläkeläisille. Sinne! Karjalanpaisti lisukkeineen oli ihan hyvää ja aidon makuista Toisen mielestä. Emäntä riemastui keittolounasvaihtoehdosta ikihyväksi, sai siihen salaattipöydän antimia, tuoretta ihanaa siemenleipää ja maailman parasta parsakeittoa. Jälkiruuaksi oli raparperikiisseliä kermavaahtonokareen kera. Pariskunnan yhteinen arvio oli: tänne tullaan toistekin.

Ihminen tarvitsee tavallisia päiviä ja erityisiä. Molemmissa on hohtonsa. Erityiset tempaavat mukaansa jonkin harvinaisen, poikkeavan aiheen tai tapahtuman myötä. Käynnistävät ajatusketjuja, muistoja, tunnetiloja – ehkä luovuuden purskahduksia. Oli mukava tavata isänpäivänä lapsenlapsia ja niitten isiä. Ritaripoika valitti, ettei ole piitkään aikaan päässyt käymään Vaarilassa, niin kysäisin mitä meille yhteisiä juttuja he muistavat lapsuudestaan. Poika muisti ”ne maanantait, kun te tulitte meille ja haitte mua ekaluokalta kotiin ja sitte puuhattiin kaikkea, mummeli luki juttuja ja lauloi mun oman spesiaali-iltalaulun”. Isomuru taas muisteli, kun ”vaari haki mua päiväkodista ja me keksittiin lauluja mummelin kaa koko matkan kotiin asti. Sit mummeli lauloi mulle unilauluksi aina pohjantähtilaulun ja muitakin tähtilauluja…”

Tavallisen päivän aamuna herätessä eläkemuori huokaa: ihanaa, tänään ei ole mitään ohjelmaa! Se tarkoittaa, että ei ole välttämätöntä lähteä mihinkään, voi aloittaa päivän hitaasti, unohtua lukemaan lehteä, hoitaa kotiaskareet muistaessaan, syödä kun tuntuu siltä, lukea levätessään tai kirjoittaa tai lähteä metsään kävelylle. Voi soittaa ystävälle tai viestitellä lähipiirin kanssa arkisia. Illalla voi katsoa uutiset ja ajankohtaiset telkkarista, jos jaksaa. Ja sammuttaessaan lampun huokaista syvään: Kiitos tästä tavallisesta päivästä.

Luonnon syysvärit tummuvat. Heleiden värien aika on ohi. Kirjoitushuoneeni ikkunasta näen riisutun koivun. Se näyttää palelevan. Sen vieressä haapa on vaihtunut keväänvihreästä syväntummaan kesäväriin ja nyt sen räiskyvänkeltainen syyspuku ohenee, tummuu hiljalleen. Pihlajan punalehdet ovat jo ruskeina. Värisevät lehdet antautuvat tuulen mukaan ja oksien grafiikka tulee esiin.

Ihmiset ovat lähes unohtaneet pandemian olleenkaan. Jossain taustalla häälyy vielä tietoisuus viruksesta, joka yhä tarttuu, jos kohdalle osuu, mutta jota hoidetaan kuin jokasyksyistä flunssaa. Puhuuko joku vielä karanteenista, jos sattuu sairastumaan? Kasvosuojukset ovat kadonneet katukuvasta. Ihmisellä on sinnikäs pyrkimys normalisoida elämäänsä. Kaikki ikävä ei silti katoa maailmasta, vaikka siitä vaiettaisiin.

Rakastan syksyä. Olen aina rakastanut. Tämä on asia, joka ei näytä muuttuvan ikääntyessä. Syksyt ovat erilaisia, tänä vuonna on ollut maksimaalisen upea ruska kaikkialla. Luontoäiti on antanut aurinkoa, tuulta, sadetta ja myrskyä. Nyt juuri on lehtien haravoimisen aika – ja aika sytyttää kynttilä illan hämärään.

Toinen sai tänään tekstiviestin viranomaispäätöksestä, joka koskee hänen kummitätinsä hoivapaikka-anomusta. Tästä käytiin alkuviikolla neuvottelu Espoon Sosterin viranomaisen, kotihoitofirman edustajan ja lähiomaisen kesken Tädin luona. Että tällainen neuvonpito onnistui, tarvittiin vuosien mittaan lukuisia puheluja, öitä eteisen lattialla sekavana aamuhoitajaa odotellen, ambulanssikyytejä päivystykseen ja yksi sairaalajakso. – Neuvottelun tulos oli sikäli myönteinen, että Täti pääsi viimein hoivapaikkajonoon.

Täti täyttää näinä viikkoina 99 vuotta. Nyt toivomme hartaimmin, että hän ehtisi edes vähän aikaa nauttia turvallisesta huolenpidosta ennen kuin hauraaksi käynyt elämänlanka katkeaa.

Vaikka etelässä ei ole kovin paljon maaruskaa, lehtipuut ja pensaat ovat sitäkin värikkäämmät, nyt ne suorastaan leiskuvat. Aurinkoisena päivänä värien hehku huumaa. Saderintamat kulkevat kulkuaan, tuuli yltyy ja lehdet lentelevät – se kaikki kuuluu syksyn olemukseen, mutta aina väliin pujahtaa aurinko esiin ja kultaa maiseman.

Ihmisen alitajuinen syystyö on varautuminen talvea varten. Piha riisutaan kesäkalusteista. Katsotaan, että takkapuita riittää. Leikataan perennat alas ja tuetaan pensaat. Haravoidaan lehdet myrskytuulten jälkeen. Lintujen mökit ja kynttilälyhdyt otetaan esille pakkasöiden myötä. Pestään ikkunat, ainakin ulkolasit. Tehdään pyhäinpäivän matka lähiomaisten haudoille, viedään kynttilä sinnekin.

Vielä tänä syksynä jaksamme tehdä tämän. Talvi saa tulla.

Alkuviikon kaksi aamupäivää meni vielä oman pihan syystöitä nyherrellen. Enempää ei jaksa kerrallaan. Siitäkin seurasi väsymystä ja kipuja, joita sitten sai lääkitä ja parannella. Mietin – kuten jo monena syksynä – miten kauan me jaksamme tämän. Kaikki riippuu oikeastaan kevään voimista. Jos jaksaa istuttaa ja kunnostaa kukkamaat sekä pystyttää kesäkalusteet pihaan, se palkitsee eikä kesän mittaan mieti syksyä.

Tuntuu hyvältä, että olen nyt jaksanut käydä vähän vaateostoksillakin. Olen ollut eläkkeellä jo toistakymmentä vuotta, enkä juurikaan ole uusia vaatteita hankkinut. Hyvin on sujunut näihin asti, mutta nyt on alkanut hajoamisprosessi yhdellä jos toisella alueella. Tarpeeseen tulivat, uudet.

Tässä sivumennen olemme miettineet mistä johtuu, ettei television viihdetarjonta enää kiinnosta. Ei myöskään tee mieli minnekään, pitää oikein puhutella itseä, jos heräisi pienikin kiinnostus johonkin lähteä. Yksi taidematka tuli tehtyä kuluneena kesänä. Siitä jäi ravittu olo ja hyvä mieli. Lapsenlapsia tulee välillä ikävä, onneksi eivät ole kaukana, niin poikkeaminen sinne ei ole iso ponnistus.