illalla katsoin kiinnostuneena tv-ykkösen perjantain iltaohjelmaa, jossa keskusteltiin dokumentin pohjalta siitä, mitä nuoret ja vanhat voisivat oppia toisiltaan ja mitä antaa toisilleen. dokkari kertoi ’nonna linna’ nimisestä yhteisöllisestä asuintalosta, jossa vuokrayksiöissään asuvat vanhukset ja neljä opiskelevaa nuorta ovat sopeutuneet yhteisölliseen elämään ja toisiinsa. studiossa haastateltiin myös koulumummina toimivaa ikäihmistä sekä julkkismummo kristiina halkolaa ja hänen lapsenlastaan elli melasniemeä. keskustelun idea ja ohjelman tavoite oli mainio, mutta dokkari tuntui ehkä hivenen auvoiselta.

myös nuoret saattavat kokea yksinäisyyttä. ohjelmaa katsellessa mietin, että yhteisöllinen asumismuoto on hyväkuntoiselle vanhukselle ja yksinäiselle nuorelle oiva mahdollisuus torjua yksinäisyyttä. eri ikäisten kimppanaapuruus saattaa toimia siltä pohjalta, että nuoret ja vanhukset voivat tutustua toisiinsa ilman hoito- tai huoltovelvoitetta, mutta sopeutumista se vaatii. myös se on totta, minkä yksi nonna linnan eläkeläismiehistä totesi: en jaksaisi olla paikassa, jossa on vain vanhoja.

Toinen meistä näyttää löytäneen tapansa toteuttaa marraskuun ideaa kaivautumalla asioihin netissä, enimmäkseen vaakatasossa, omalla sängyllään. Siinä mitään, kun on yleensä noudattanut kutsua ruokapöytään ja hoitanut sekä henk.kohtaiset että muut asiakseen ottamansa sekä yhteiset hommat. Hän on vapaasti kotonaan ja minäkin olen. En kommentoi hänen olemistaan, itsekin elän marraskuuta omaan tapaani. Paitsi keittiöaskarrusta istuskelen enimmäkseen eri tuoleissani, joita on neljä. Kaivaudun kirjoihin, unohdun pöytäkoneelle kirjoittelemaan tai ähmäilen hankalien ristikoiden kanssa, joka puuha muistuttaa lähinnä itsekidutusta. Haaveilen ajoittain metsälenkistä, mutta en sure, kun se taas jää haaveeksi. Alan vakuuttua, että marraskuu on ihmiselle kerran vuodessa hyväksi. 

Peruutti sitten paikallisten ilmojen haltija talven tulon, pyyhkäisi parin päivän lumiharson maasta ja loihti auringon liekit hehkumaan puiden ja pensaiden jäljellä olevissa syysväreissä. Nollilla ja miinuksilla mennään, joten katumapäällekin ehtii haltija tulla.

Marraskuun matalat viikot ovat tulollaan ja ilahtumisen aiheet ovat nyt hakusessa. Kesän haikailu ei enää eikä vielä kannata, jospa normaaliin vuorokausirytmiin palaaminen toisi iloa. Ainakin kellon mukaan heräilevä ilahtuu aamun valoisuudesta. Joillekin nämä kevään ja syksyn eestaas-muutokset aiheuttavat viikkokausien sopeutumisryppyjä.

En aio edelleenkään meluta siitä, onko kellojen säätämisessä mieltä. Jos se aktiivisinta kansanosaa helpottaa tai tuottavuutta parantaa, siitä vain. Seniorisukupolven elämään vuodenajat muutenkin vaikuttavat eri lailla kuin nuorempien. Unet ovat herkässä milloin mistäkin syystä. Jos ei ole työhuolia, voi olla muita. Jos ei oman vanhuuden tila ahdista, ainakin kasvavien ja syntyvien sukupolvien elämän ehdoista kannetaan murhetta. Jos maailman vallanpitäjien toimet uhkaavat nitistää toivon paremmasta tai omien päättäjien toimet pettävät luottamuksen, aina on mahdollisuus turvata ilmojen haltijaakin väkevämpään Taivaalliseen Voimaan.

…kun ihan uutisiin pääsi joku viisas kertomaan kaikelle kansalle, että ilmastonmuutos aiheuttaa masennusta ja unettomuutta. Mehän ei siis näillä pohjoisilla vyöhykkeillä ole kuultukaan ilmastonmuutoksesta. Ei tiedetty sitäkään, että jokatalvinen kaamosaikakin masentaa, kun aurinkoa ei näy kuukausimääriin.  Ihan luultiin, että suomalaisten onneton geeniperimä on kansallisen ainaismelankolian ja liika kännyköinti huonounisuuden syy. No nyt tiedetään, että ei ole.

Kuka vielä kertoisi sen, mistä erottaa, mikä masennus on normaalia syyspuolen vuodenkiertoa sateineen, lyhenevine ja pilvihämärän täyttämine päivineen ja mikä taas ilmastonmuutoksesta johtuvaa. Kerrottiinko myös miten ilmastonmuutosmasennusta hoidetaan, se kun ei taida mennä ohi viimeistään vappuna tai juhannuksena?

Pissismummon resepti ensiavuksi: Kumisaappaat ja sateensuoja kauppareissulle – ja kotiin tultua kaikvaloppääll, mukillinen kuumaa totia ja villasukat jalkaan. Kyllä se siitä. (Ja uutisten aikaan toosa kii.)

Miten ilahduinkaan aamuvarhaisella, löytäessäni sanomalehden painotuoreena postilaatikosta! Haa, pääsen mukaan maailman tapahtumien pyörteeseen ja viisaiden pohdintoihin niiden merkityksestä maailman ihmisten arkeen. Eläkemuorin yksioikoisen, mutta värikkään elämän kohokohtiahan ovat aamukahvin ohella ehken radion aamuhartaus, päivän lehti, kirkontornikellon kahdentoista lyönnit, päivän mietelause kera lautasellisen eilisen ruuan tähteitä ja sitten ihanan pitkä hiljaisuus ennen iltateekupposta ja Ylen ykkösen lempeä-äänisen Petteri Löppösen ilmaantumista uutisruutuun.

Joo. Mutta. Se lehti, tänään. Jengirikollisuus suistamassa Ruotsin täydelliseen kaaokseen. Venäläiset ostattelemassa sadan huoneen vanhainkotirakennusta ’kesämökiksi’ puolustusvoimien alueen naapurista. Ulkoministeriö ’aikoo keskustella’ Suomeen asettuneesta murhamiehestä Irakin kanssa. Ruotsin kuolemanpartiojengi on jo täällä huumekaupoilla. Soteuudistuksen tärkein tavoite ’uhkaa romuttua’. Venäläishakkerit Kyberturvallisuuskeskuksen, Liikenne- ja viestintäviraston, Ely-keskuksen ja Väyläviraston kimpussa. Lapsiperhe pelastui tulipalosta lehdenjakajan ansiosta. 15-vuotiaat uhkailevat kouluaan netissä. Reserviläiset Nato-tehtäviin. Metalliputkella sivullisia hakannut sai kuin saikin tuomion. Päiväkodeista puuttuu 400 opettajaa. Huonokuntoisten vuokratalojen hurjat vuokrankorotukset. Ja niin edelleen.

Höperö aamuvarhaisella ilahtuu, hankkii päiväänsä ahdistusta ja murhetta vain avaamalla hesarinsa. Olisiko uutispaaston paikka?

Usvaisia aamuja, sateisia päiviä, myrskyä, ukkosta ja tulvia – tyypilliset syyssääkuviot kertovat väistämättömän: ohi on. Kotikadun koivu kertoi sen jo viikkoa ennen näitäkin, siihen ilmestyi vaivihkaa puolenkymmentä keltalehtistä pikku oksaa. Ihan kuin sanoakseen: huomaatteko!

Touhua on riittänyt. On tehty välttämättömiä pihatöitä. On ensin valmisteltu ja sitten juhlittu jubileumia. On vietetty juhlan jälkihehkua ja laskeuduttu aikanaan arkeen, vähän eri tahtiin kumpikin.

Saman tien Toinen otti asiakseen päivittää pöytäkoneeni emolevyineen kaikkineen ja siinä on mennyt viikko ja toinenkin harvakseltaan työskennellen. Hienosäätöä riittää yhä, mutta saan jo hoidetuksi tärkeimmät asiat. Projekti on varsinainen kalkinkolistus sekä lepotilaan asemoituneille insinöörin aivoille että koneen käyttäjän uudelleenoppimiskyvylle. 

Olen jotenkin herkistynyt kaupungilla havaitsemieni yksin kuljeskelevien vanhusten suhteen. Luulisi, että viikon ruokalistan miettiminen ja siihen liittyvän tarpeiston haeskelu olisi tässä vaiheessa kauppareissun pääasia. Periaatteessa onkin, mutta kun ympärillä sattuu ja tapahtuu, tulee tehtyä havaintoja.  

Tulin normikierroksellamme maitotuotteiden kylmähyllyille ja havaitsin naapurikadun papan, jota ei yleensä vakikaupassamme näy. Hän vaikutti olevan hukassa. – Hei, voinko auttaa? – Pitäisi löytää sinistä maitoa, missä ne täällä… – Tässä on Arlan kevytmaitoa, tässä Valion, kävisikö jompi kumpi? – Siinä pitäisi olla kuulemma lehmän kuva… (Valion purkissa kyllä on.)  – Uusivat pakkauksia aika ajoin ja paikatkin vaihtuvat hyllyssä toisinaan, ei ihme, jos ei löydy, myöntelin.

Kun pappa tunnisti meidät tutuiksi, hän kertoi siinä hyllyn vieressä, miksi hän on kaupassa, jossa ei yleensä käy. Vaimo oli tuotu sairaalasta leikkauksen jälkeen kotiin, ja lapsista ei nyt kukaan ehtinyt avuksi. Kysyin, olivatko he yrittäneet saada kotihoidosta apua. – Juu, ei sieltä saa, soitin moneen paikkaan ja aina joku robotti käskee painamaan sitä tai tätä numeroa. Lopulta sain yhden ihmisen puhelimeen, ja se kyseli kaikkea ja totesi, että puolisohan pääsee kauppaan. Että ei tarvita apua. Papan lopputulema nykyisistä systeemeistä oli karu: mistään ei saa apua enää, vaikka koko pitkän elämänsä on veroja maksanut.

Ei siihen ollut paljon lisättävää.

Käveltiin kotikaupungin keskustassa, mikä on meille sinänsä nykyään harvinaista. Auto näet oli päässyt kesälomareissulle Esikoisen perheen toimesta toisaalle ja meillä oli isoon kauppaan viikonlopun ruokaan liittyviä asioita. Tarjosin Toiselle kesän ekan rommirusinapikarin, jätin hänet kioskille nauttimaan siitä ja kipitin nappikauppaan.

En usko, että juuri monessa pääkaupunkiseudun itsenäisessä pikkukaupungissa on enää näitä käteviä naisia palvelevia liikkeitä. (Tosin itse en kuulu ’käteviin’, mutta tiedän, että sieltä saa kaikkea ja neuvot kaupan päälle.) Tämä kauppa ja sen omistaja ovat olleet paikallaan ainakin sen 44 vuotta, minkä olemme täällä asuneet. Ovella kilahti kello, kun pyyhälsin sisään. ’Moin’ jälkeen omistaja kysyi mitähän saisi olla. – Caprihousujen alkuperäinen, leveä vyötärökuminauha on lopullisesti väsähtänyt ja… – Joo niin niille käy, ennemmin tai myöhemmin, pesukone ja pulverit niitä möyhentää… – niin että tarvitset kuminauhaa. Valinta vaati räknäystä, nimittäin sopivan napakkaa nauhaa on vaikka minkä levyistä. Mittaapa vyötäröltäsi, saat just sopivan pätkän… noin… moni tulee ja ostaa ihan turhaan metrin tai puolitoista ja sitten siitä jää harmillinen pätkä, jolla ei tee mitään.

Alle viiden euron summaa ei niin vain makseta pankkikortilla ja kelläpä nykyään on käteistä. Tempaisin tavaraa pursuvalta tiskiltä ihania nättejä pikku pyykkipoikia mukaan. – Näähän tekee nyt yhteensä melkein kympin, sen kai voi maksaa kortilla? – Ilman muuta. Samalla puhuttiin siitä, miten pikkukaupungin on käymässä, kun keskustan kaunis liiketalo, siinä puoli vuosisataa seissyt, on päätetty purkaa ja tilalle tulee asuintorneja. – Lienee aika lopettaa tää nappikauppa, uusiin liiketiloihin tulee sitten kolminkertaiset vuokrat eikä nykyiset sukupolvet enää ompele, ne vain neuloo.

Juttua olisi riittänyt vaikka kuinka, eikä maksanut mitään olla samaa mieltä siitä, että ajat eivät ole entisellään, vaan vilkaisu kelloon pani liikettä tossuihin, bussi ei odottaisi. – Jatketaan toiste! – Näin tehdään!

Kuluneella viikolla on ollut yhtä ja toista ohjelmaa. Kävimme junalla stadissa tiistai-iltana, kun Murun musaluokka esitti opettajansa muovailemaa uusversiota Kalevalasta. Esitys oli Kansallisteatterin Omapohjanäyttämöllä, joka on ihan koulun naapurissa. Mahtava ponnistus opelta sekä lapsilta ja tuloskin mitä parhain. Muru siellä loisti esityksen kertojana ja mukana musaesityksissä. Väliajalla eräs toinen isoäiti yltyi kehumaan meille Murun eläytymiskykyä. Oltiin vaatimattomasti, että kyllä on monilahjakas tyttö.

Tämä päivä meni meillä aika lailla suorituksen puolelle, oikeastaan ähmäilyksi. (Se merkitsee pinnistelyä voimien äärirajoille.) Kaupassa oli aamulla yllättävän vähän väkeä ja kun sitä ihmettelin kassarouvalle, hän siihen, että perjantai-iltanahan se ryysis täällä oli. Nuorten valmistujaisia lienee monessa kodissa tänään, lakkiaispäivä saattaa olla vasta keskiviikkona. En tosin tiedä, kun eka sarja lapsenlapsia on vielä teinivaiheessa.

Ruuanlaiton ja pienen lepohetken jälkeen jakauduimme tahoillemme. Toinen hoiti talonmiesviikon tehtäviä ja huolsi autoa, minä otin asiakseni lauantaisiivouksen. (Tavallisesti sekin tehdään yhdessä.) Tajusin, että nyt menee rajoille, mutta sinnittelin. Huomenna sen seuraukset kyllä luissaan ja nikamissaan tietää. Ehkä saunan lämpö hoitaa ainakin lihakset. Huomenna on huomisen jutut matkalla toisaalle.

Vanhastaan sanottiin kesän alkavan helluntaista. Niin on, jos siltä tuntuu, tuumin nykyään. Katsotaan miten huominen aukeaa. Ainakin ikkunoiden pesua ja kitkemistä riittää arkiviikollekin.

Uusi viikko alkaa. Aamupäivällä viimeistelen pihasta eilen ajetun ruohoalueen reunat ja pensaiden juuret varsisaksilla. Se on vielä helppoa, mutta iltapäivällä pation laattojen välien putsaus kyyristellen ottaa koville. Virkeinä päätään nostavat voikukat ovat tiukassa. Selkä alkaa kipunoida julmasti, mutta sinnittelen.

Palaan pihalta nojatuoliin C-moren ääreen, siellä on menossa Ruotsi-Tanska ottelu, jonka ensin mainittu voittaa melko suvereenisti. Kiinnostaa, kun Leijonilla oli Ruotsia vastaan taannoin huippujännä ottelu, joka ratkesi vasta jatkoajan ja voittolaukauskilvan jälkeen. Ja siksikin, kun Tanska tulee Leijonia vastaan huomenna.

Kesä on humahtanut äkisti pihaan kuin maaliskuiset lumet katolta. Syreenit ojentelevat kukkiaan ja tuoksuvat kuin joskus muinoin juhannusaattona.