Tunnustan olevani joulukortti-ihminen. Lähetettävien lista elää, siitä on poistunut vuoden aikana joitakin, joihin yhteys on koronavuosina kadonnut, tai jotka ovat tulleet maallisen matkansa päähän. Ei haittaa, vaikka joku sanoo olevansa niin saamaton, ettei saa itse lähetetyksi edes korttia. Ajattelen, että kun yhteys elää tavalla tai toisella, vastaanottaja ehkä ilahtuu eikä syyllisty saadessaan hyvänjouluntoivotuksen, vaikka ei itse olisi korttiakaan saanut matkaan.

Katson korttien kuvia, mitä ne kertovat valitsijansa tilanteesta. Kenelle elävät tontut, kenelle enkelit, mitkä joulun perinteisistä symboleista ovat kenellekin rakkaita. On vielä pari kolme ystävää, jotka piirtävät tai askartelevat itse kortin teksteineen, se kertoo heidän tunnelmistaan ja tuntuu ihmeen hyvältä saada. Ystäväperheeltä tulee oikein kirje, jossa on kuulumisia vuoden varrelta. Onneksi on puhelinkin! Keskustellen ja kuunnellen välittyy kosolti rakkautta.

Ystäväsisko on pitänyt tapanaan sommitella korttiin omatekoisen joulurunon hyvien toivotusten lisäksi. Kun runoa ei olekaan, nousee ymmärtävä huoli hänen voinnistaan. Tänä jouluna itselleni puolestaan kävi niin, että en toennutkaan kirjoittamaan persoonallista joulutervehdystä tai ajatusta korttien mukaan. Kertokoon lähetetty kortti painettuine teksteineen kuitenkin, että arvostan ystävyyttämme ja haluaisin sen säilyvän, kunnes – toivottavasti – joskus tulemme koronatunnelista ulos ja meiltä vapautuu elämänvoimia muuhunkin kuin huoleen rakkaiden ja läheisten sekä koko maailmamme puolesta.

Eilen pistäydyimme asialla Stadissa. Ei viivytty kauan, mutta silti se piristi tässä koronaelämän yksitoikkoisuudessa. Keväällä 2020 muistuttelin itseäni, että pitää tehdä pieniä pyrähdyksiä tuonne ja tänne aina kun alkaa tympiä. Nyt ei enää tule lähdettyä niin kerkeästi.

Tässä on saanut ihmetellä joka-aamuisen lehden ääressä, miten monta päivää jaksetaan kaluta mehevää luuta pääministerin yökerhoillasta. Jos pienikin aihe löytyy, siitä otetaan kyllä kaikki irti. Hallituksen kaataminen on ilmeisenä tavoitteena joissakin poliittisissa piireissä. Sekö olisi kriisiaikana maalle eduksi? Pääministeri myönsi toimineensa harkitsemattomasti ja pahoitteli. Syystä kyllä. Tämän päivän aviisi paljasti taustajoukkojen olleen huolimattomia pääministerin informoinnissa. Ja kas, samaan aikaan toisaalla pari saman hallituksen miesministeriä oli ollut myös kaverien kanssa ns. kaljalla – mutta sehän nyt kuuluu miesministerien luontaisetuihin.

Työvuosina tahti vain kiihtyi joulua kohti. Ei ollut tilaa tunnustella miltä tuntuu marraskuu. Eläkkeelle jäätyä putkahti päiväkirjaani lause: alkaa olla syksy syksyltä syksympää. Aloin tunnistaa ilmiön, jonka nimesin marraskuun matalamieleksi. Se kesti yleensä noin kaksi viikkoa. Nyt mietin: marraskuun marras tulee vuosi vuodelta martaammaksi, vanhuuttako tämä on?

Tänä vuonna ensimmäistä kertaa marrasoire muuttui siinä määrin vakavaksi, että tokenin siitä vasta antibioottikuurin ja viruslääkkeen avulla ja pitkillä päiväunilla. Lapsenlapset ovat olleet kipeinä myös tahoillaan. Työelämässä ahkeroijilla ei näytä olevan varaa kuunnella itseään, painetaan patteripupuina päivästä toiseen pikkujoulujuhlia ootellessa.

Me asumme maassa, jossa on neljä vuodenaikaa ja niidenkin epämääräiset väliliukumat venyvät ja vanuvat ainakin maan eteläosissa. Luulisi vanhojen jo tottuneen. Vaan ei, moni on hankkiutunut vaivihkaa eteläiselle aurinkovyöhykkeelle eläkepäivien viettoon. Toiset matkailevat mihin suuntaan pääsevät, jos talous ei tee tiukkaa.

Koronatartuntatilanne on taas ennätystapissa vähän joka puolella, mikä sekä vaikeuttaa että rauhoittaa sinne tänne säntäilyä. Kaltaisilleni käypä marrashoito on olla aloillaan, ottaa kukin päivä sellaisena kuin se valkenee, hämärämpänä tai valoisampana, ja hakea pienten ilojen kopasta mahdollisuuksien mukaan sopivia mausteita tavallisten askareiden lomaan.
– Aina ei ole pimeää. Eilenkin tuli tupsaus lumihiutaleita, valoa pilvien raosta ja lempeää hämäränhyssyä iltaa kohti. –

Reilu pari viikkoa marraskuun pimeyttä on raahustettu läpi. Viime viikkoni on mennyt antibioottia syöden. Tämän viikon puolella tuli vielä viruslääke kehiin. Lääkitys väsyttää, vaan jospa tämä tästä pikku hiljaa normalisoituisi. Rokotusten jälkivaiva, päänsärky, on ainakin alkanut hellittää.

Isänpäivä meni iloisemmissa merkeissä. Murulla oli esiintyminen musiikkiopiston viululeirin isänpäiväkonsertissa. Oli ilo kuunnella kymmentä lahjakasta viulistia, kukin omassa kehitysvaiheessaan. Erityisesti jäi mieleen parin pojan esitykset. Muru oli porukan nuorin, joten hän sai aloittaa Schubertin Mehiläisellä. Konsertin päätti koko upean viuluryhmän raikas yhteisesitys. Kuopuksen perheen porukka oli flunssainen, juttelimme illalla videopuhelua. Pikkufriidu yski pahankuuloisesti, mutta hyppelehti silti kuvassa mukana, ja pikkupikkuinen oli jo unten mailla.

Ensimmäinen oikea pakkasyö ollut täällä etelässä, eilisaamun lukema miinus seitsemän. Tänä aamuna taas plussalla sama lukema. Sääennusteetkin soutavat ja huopaavat talven tulon kanssa. Autonrenkaiden vaihto on kumminkin tilattu tulipa talvi tai oli tulematta. Aamulla hajosi autokatoksen lukko käsiin. Onneksi ehti aueta ensin, että saatiin menopeli ulos ja käyttöön.

Sillä aikaa, kun lojuin nirvanassa hierojan käsissä, Toinen oli saanut Tätinsä talon isännöitsijältä puhelun, jossa ihmeteltiin vedenkulutuksen äkillistä nousua. Syylliseksi arveltiin Tädin ikiaikaista pesukonetta, jolla vaihtuvainen kotihoitajien armeija pesee lakanat sekä pitovaatteet tarvittaessa. Omahoitaja laittoi aina pyykkipäivänä pesuhuoneeseen lapun: Älä koske pesukoneeseen. Omahoitajaa ei enää ole, ei ehkä varoituksiakaan. Mitä lie tapahtunut, mutta kone on sekaisin. Onneksi ei vesivahinkoa asunnossa kuitenkaan. Pitääkö ostaa vielä uusi pesukone, Toinen tuumii nyt.

Aamiaisen ja lehdenluvun jälkeen rantaudun kirjoitushuoneeseeni ja avaan sälekaihtimen. Hätkähdän: naapurin pihalla on punakeltainen ema, ensihoidon auto. Ennen kokematon näky pysäyttää. Tiedän, että enää naapurissa ei asu vanhuksia, lapsiperheitä vain. Ei kai lapsille ole sattunut jotain, nousee hätääntynyt ajatus. Sitten: auto on tullut hiljaa, ei siis mitään kovin dramaattista kuitenkaan. Aamu on jo pitkällä ja useimmat autot ovat pihasta poissa, työssä kävijät töissään, isommat lapset koulussa. Nuori ja hontelo ensihoitotyöläinen tulee painavine laukkuineen autolle, jättää laukun ja ottaa pyörätuolin. Huoh. Ei mitään kamalaa siis. Hetken päästä pienten kaksosten äiti nostetaan tuolissa autoon, oikea nilkka on paketissa. Ema-auto lähtee yhtä hiljaa kuin on tullutkin.

Pihan viimeiset, kohmeiset kukat pakkasyön jäljiltä. Ulos unohtuneet isot crocsit, joissa helisevät jäähileet. Korjaan viimeisen puutarhatuolin talviteloilleen vajaan. Toinen ripustaa ovipieleen kynttilälyhdyn. Aurinko käy näkyvissä, vaikka enimmäkseen pilvehtii. Sunnuntailounaaksi on karitsan paahtopaistia, rosmariinin ja valkosipulin tuoksu huumaa.

Olemme viikonloppuna eläneet vahvasti mukana lasten ja nuorten sellokilpailua Porvoossa, itse en kyennyt paikalle, mutta Toinen meistä oli kannustusjoukoissa. Pojanpoika siellä soittamassa, selvästi innoissaan, niin kuin vain teini voi olla, kun johonkin heittäytyy täysillä. Palkintoja jaettiin kolmessa ikäluokassa edistyneimmille. Onnea jokaiselle, joka on ponnistellut hyvän musiikin myötä soittotaitonsa kehittymisen eteen. Onnea voittajille ja kiitos opettajille, vanhemmille, isovanhemmille ja kannustusjoukoille. Kiitos tapahtuman järjestäjille, teitte hyvää työtä tukiessanne lasten ja nuorten hyvää harrastusta tänä vaikeana aikana.

Arki tulee aina uskollisesti viikonlopun jälkeen ja elämä palaa tuttuun uomaansa. Selkäjumppaa, metsäkävelyä, Haavikko-kirjan urakointia, kuoroa, pyykinpesua, Chesapeake Shoresin viidettä kautta…

Oli vuosia kestänyt jakso, jolloin posti kantoi nimelläni kotiin aikakauslehden. Kotiliesi oli tullut pitkään myös äidilleni. Jokin tuttuus juttujen aihepiirissä, ja samalla uusille vuosikymmenille päivitetty ulkoasu sai palaamaan lehden pariin kotiäitivuosina. Samoihin aikoihin alkoi myös lehtien vaihto naapurin rouvan kanssa, joka puolestaan tilasi Kodin Kuvalehteä. Vuoroluku jatkui sitten myöhemmin eläkkeelle jäätyä nuoremman työkaverin kanssa, joka alkoi tilata ET-lehteä. Nykyään ostan enää lehtien irtonumeroita jos kansikuvassa esitelty teema ja/tai henkilö kiinnostaa.

Olen pannut merkille, että lehdet ovat tällä vuosituhannella siirtyneet käyttämään kokosivun kuvitusta. Naistenlehtien kakut, piirakat, annoslautaset ja ruokapadat vyöryvät sivun kokoisina lukijan syliin. Sen vielä voi laskea asian elävöittämisen tiliin, mutta entä kun vastaan tulee yhä useammin koko sivun mainos? Jos lehdellä on tarjoushinta, voit olla varma, ettei kyseessä ei ole enää houkuttelu tilaajaksi, vaan yksinkertaisesti anorektinen asiasisältö ja runsas mainoskuvien käyttö.

Taannoin ostin pitkästä aikaa Kauneus ja Terveys-lehden numeron, jonka 92:sta sivusta 22:lla oli koko sivun meikkimainos ja artikkeleihin liittyviä koko sivun henkilökuvia 11 sivua. Jopa asialehtenä tunnettu Suomen Kuvalehti saattaa kerran kuussa liittää lehteen mainosliitteen, joka käsittää liki puolet lehden sivumäärästä! Älkää ihmetelkö, että lehtiänne ei enää tilata kotiin, tehän myytte ensin mainostilaa ja sitten vielä maksatatte mainokset lehden ostajalla.

Puuhakas viikonvaihde takana. Kuopuksen Tähtisilmä oli saanut kolmevuotissynttäreiden kunniaksi kellohamemekon. Pikku sulotar osasi esitellä kauniisti, miten kellohame toimii, kun isi soitti sähkökitaralla keijukaistanssilaulua. Myös Mummeli pääsi tanssiin mukaan. Vauva Söpöläinen köllötteli Vaarin sylissä tyytyväisenä ja seuraili toisten touhuja. Häneltä saatiin pieniä hymyjä juttelun lomassa. Kahvi ja kakku maistuivat aikuisille, äidille teetä ja Tähtisilmälle pillimehua. Päivänsankari sai vielä puhaltaa kyllikseen ihanissa väreissä kimmeltäviä saippuakuplia villisti pyörteilevään syystuuleen pihalla.

Varattu aika tarjosi tänään mahdollisuuden keskustella vuositutkimusteni tuloksista terveyskeskuksen ’sydänhoitajan’ kanssa. Hän oli perusteellinen ja tarkka ja sain kerrankin asiantuntevan vastauksen kaikkiin kysymyksiini. Iltapäivällä Toinen haki Esikoisen kyynärsauvoineen kotoa ja koulusta palaavan Ritaripojan saamaan toisen koronarokotuksen. Kauppareissukin tuli hoidettua isän, pojan ja pojanpojan kesken kolmeen mieheen. Elämä jatkuu poikkeusoloissakin, senhän olemme jo koronavuosina oppineet.

…tästä tuli jo viime lauantaina Esikoisen puhelinsoiton myötä. Joskus vain se, mitä tapahtuu, muuttaa tunnelman ja mielialat dramaattisesti. Ja kun tunteet tasaantuvat – kyllä ne aina tasaantuvat – ihminen löytää realiteetit, joihin voi nojata tapahtui mitä tahansa. Emme yleensä lamaannu, emmekä panikoi ongelmatilanteessa – emme myöskään riehaannu, jos onni oikein isosti yllättää. Sanotaan sitä vaikka elämänkokemukseksi.

…on sisältänyt omien suunnitelmien joustovarojen aktivoimista, puhelinsoittoja, kaksi sairaalakäyntiä, kyyneleitäkin, hiljaisia rukoushuokauksia ja syvää kiitollisuutta, ettei käynyt pahemmin. Muilta osin olemme pysyneet suurin piirtein niissä raameissa, joita viikkoon oli sovittu. Kun odottamatonta tapahtuu, on käsiteltävä asiaa pala kerrallaan ja aina välillä palattava reaalielämän toimiin. Se auttaa.

…on paljastanut karusti ja kauniisti, ketkä ovat rakkaimpamme ja tärkeimmät ihmisemme, myös lähipiirimme, johon voi luottaa. – ”Käyköön myöten taikka vastaan, eipä Isä hylkää lastaan, Herra ohjaa parhaaksemme kaikki vaiheet päiviemme.”