Kävinpä viime viikolla taas nuokkumassa aikani kuluksi terveyssysteemin odotusaulassa. Piti otattaa tavanomainen verinäyte (joka viides viikko), minkä ohella jonotin tällä kertaa myös infoluukulle. Sieltä kysyin, miten sen suositellun rokotuksen saa. Tiedottajan vastaus oli, ettei hän tiedä, pitää kysyä potilastoimistosta (viereinen luukku). No, jonotin sitten taas sinne kuullakseni, että rokotusaine on loppu, pitää tulla ensi tiistaina jonottamaan toiseen aulaan.

Tänään oli se tiistai. Olin Toisen kanssa paikalla vähän jälkeen kahdeksan. Saimme numerot 90 ja 91. Olin ottanut aamun Hesarin mukaan ja sitä tutkiessahan se puolitoista tuntia saatiin miten kuten kulumaan. Usko meinasi loppua, kun numero 40:n paikkeilla kerrottiin, että rokotetta riittää enää n. 50:lle. Numero 80:n tienoilla tuli aluesairaalasta lisää rokotetta, mikä oli hyvä juttu, sillä siinä vaiheessa ovesta sisään oli kävellyt jo 150:s jonottaja. Meidän kahden piikitykseen ei mennyt kuin muutama minuutti, mutta jonotushan terveyssysteemissä onkin pääasia. Sopii ihmetellä, että tosi moni meidän ohellamme oli jättänyt jokasyksyisen kausirokotuksen väliin.

Leidi K oli jäänyt flunssaansa potemaan, mutta me kolme olimme koolla. Ensin katsoimme koskettavan ja järkyttävänkin tositapauksiin perustuvan elokuvan Philomena, jonka pääosasssa on hurmaava Judi Dench. Tämä tarina ei jätä katsojaa kyyneleittä, onhan kyse vanhasta äidistä, joka koko ikänsä on ikävöinyt muualle adoptoitua poikaansa. Irtisanottu uutistoimittaja kiinnostuu vanhuksen tarinasta ja lähtee auttamaan etsinnöissä. Pojan elämän palapeli pääsee vähä vähältä rakentumaan äidin mielessä ja kun ympyrä sulkeutuu, löytyy paikka muistoillekin.

Tarvoimme sohjoisessa, sumuisessa ja tihkuisessa Stadissa Esplanadin kahvilan kautta Ritarihuoneelle, jossa on meneillään (16.2. asti) aatelissukuihin liittyvä kiinnostava näyttely. Mahtava sisääntuloaula ja portaikko, salin vaakunoiden peittämät seinät ja korkea tila sinänsä luovat heti erikoisen ja juhlavan tunnelman. Upean vanhan talon iso sali oli täytetty aatelissukujen historiaan liittyvällä esineistöllä. Käynti teki eläväksi Ruotsin vallan ajoilta peräisin olevien kuninkaan aateloimien sukujen laajan ja monitahoisen merkityksen maamme talous- ja kulttuurielämässä. Näyttelyssä oli paljon väkeä ja ruotsinkielinen puhe kajahteli kaikkialta. Tajusin yllättyneenä, miten monessa yhteydessä olen itsekin elämäni varrella tavannut näiden vanhojen sukujen edustajia. Jotain haikeaakin oli tunnelmassa, sillä Ritarihuone rappeutuu, kuten tasavaltalaisessa yhteiskunnassamme itse aatelisto kuihtuu sukupolvi sukupolvelta ja sulautuu hiljalleen valtaväestöön.

Ystävätär Lee ja minä singahdimme sovitulta kohtaamispaikalta Stadissa Ateneumin takakujalle, jossa osui silmiin vaatepuoti 70{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} ale -mainoksin. No pakkohan sinne oli poiketa. Ystävättäret ovat naiselle erittäin hyödyllisiä shoppaillessa. He näkevät kauempaa ja toisen silmin, sopiiko valitun vaatteen tyyli ja väri. Yksin olisin luultavasti mennyt ihan eri kauppaan tai ostanut taas sen lempiväriseni. Lee löysi itselleen kauniin myssyn ja minä kaksi uuden tyylistä puseroa garderobiini.

Koska Stadissa eletään bliniviikkoja, pitihän meidänkin maistaa kausiherkkuja. Päädyimme Lasipalatsin yläkerran funkisravintolaan. Blinit olivat täyteläisiä ja rapeita, lisukkeet oivallisia, minulla kala- , Leellä kasvislajitelmaa. Koska meillä ole aikatauluongelmia, voimme istua kunnes ne tärkeimmät on puhuttu. Ystävänpäiväähän voi viettää milloin sopii, miten hyvältä tuntuu ja vaikka miten monta kertaa vuodessa. 

En liene ainoa, jota on alkanut kyrsiä kielen vartijain toimistoissa puhaltelevat uudet tuulet. Koska kyrsiminen on ikävä tunne, on varmaan parasta opetella sen sijaan kärsimään ja alkaa se pian. Alkakoot muut tekemään ja kohkaamaan siitä, että niin on oikein, saan olla se jäärä, joka ei kielikorvaansa lotkauta moisille kotkotuksille. Niillä mennään, mitkä opittu on ja muille höpönhöpön. En rupea periksi antamaan, vaikka pyörtävät muinaiset pyhät päätöksensä painostuksen alla. Saahan kieli kehittyä, en sitä, mutta kun se tuntuu kehittyvän löysään suuntaan.  

Katupappilavuorossa tänään. Tuttuja kävijöitä, tunnelma leppeä ja kevyt.   – ”Ei kai tämä ny ole sitä kuuluisaa vanahuutta”, tuumasi Mies, 85 v, kolotuksistaan.  – ”Ei sentäs. Pakkanen kolottaa, vaik ei olsi vanahakaan”, siihen toinen kasikymppinen. Yksimielisiä oltiin siitä, että pakkanen puree, mutta paree se talvi on kuin syyspimeät.

Kun läheisen alakoulun päivä loppui, tupaan pelmahti kahdeksan pikku poikaa. Kaakao ja keksit maistuivat. Pojat istahtivat sivummalle pelaamaan uunoa, olivat siististi ja hissukseen. Kysyin tutunnäköiseltä vaaleatukkapojalta, oletko sinä R? Oli hän. Kun tuvan aukioloaika täyttyi, ja pojat hankkiutuivat reppuineen lähtemään, R jäi siihen pyörimään. –  Mistä sä tiesit mun nimen, kysyi sitten. – No kun sinä olit meidän perjantaipoika ekaluokalla, muistatko? Isäsi toi sinut meille tunniksi ennen koulua perjantaisin ja me saatettiin sinut sitten kouluun. – Oletko sä se täti, henkäisi R ja kasvot syttyivät ihanaan hymyyn, kun hän muisti. Paras palkinto ikinä mistään vapaaehtoistyössä!

Taas hurmaava pakkasaamu! Auringon valokiilat viiruttavat pihaa, puut kylpevät valossa. Lumi niin viileä ja puhdas, niin valkea. Marraskuumaisema on mennyt, kevätloska ei ole vielä täällä. Nyt riemuitaan talvesta!

Toinen katsoo tennisottelua urheilukanavalta. Hän näyttää onnelliselta mieheltä siinä. Sain juuri kasan vuodevaatteita mankeloitua. Vaatehuoneen liinavaatehyllytkin ovat taas täynnä ja pyykkikori tyhjä. Tunnen tyytyväisyyttä työstä, mistä jää puhdasta jälkeä.

Kirjoitin ajatuskirjaa mankeloinnin lomassa. Kirjoittaminen on kädelle miellyttävää. En lakkaa ihailemasta ajatuksen ja käden saumatonta yhteistyötä. Jälki näyttää paperilla kauniilta ja sujuvalta.  Tulevat koululaissukupolvet eivät saa tätä mielihyvän kokemusta, kun enää ei opetella kaunoa. Tekstaillaan töks-töks, sormitellaan töp-töp ja näpytellään näpytinäp.

Nyt Toinen askaroi keittiössä.  Arvaan hänen kattavan pöytään mansikkahilloa, hedelmiä, minua varten maitokannun ja itselleen marjasoppaa. Hetken päästä hän kutsuu puurolle.

Säähaltia on ravistanut öiseen aikaan helmastaan puhdasta, unelmankevyttä pakkaslunta. Piha on lumoavan kaunis. Orava ja harakka ovat jo käyneet jättämässä jälkensä lumeen. Kiteet kimaltavat pensaissa ja puissa auringon säteiden leikkiessä oksilla. Käyn kierroksella lähikaduilla ja metsäpoluilla kameran kanssa. Puu pudistaa kidepilven hiuksistaan. Miten hetkellistä kauneus onkaan. Talven kasvoilla ilmeet vaihtuvat koko ajan. Valo elää.

Tänään ei tarvitse lähteä minnekään. Sytytän takkaan tulen. Sillä on sekin funktio, että tiettyjä papereita on poltettava. Puut raukenevat hiillokseksi. On suloista istua vain katselemassa tulen hiljaista tanssia, kun ulkona alkaa hämärtää.

Viikko on alkanut räväkästi. Aamulla heräsin kahdeksan aikaan, kuten yleensä. Ulkona näkyi olevan miinus 18 astetta. Eilinen kynttilä paloi yhä lyhdyssään. Teetä mukiin, leipää paahtimeen ja pyykkikone virkaansa hoitamaan.

Puolelta päivin kävin sovituilla treffeillä kampaajani työpaikalla. Pakkanen oli kouraissut talon putkistoa, jossakin huoneistossa oli vesivahinko sen seurauksena. Myös kampaamo kärsii nyt seurausongelmista. Sain tukkani kuosiin kaikesta huolimatta. Kirjaston automaatti otti vastaan pari palautuskirjaa repustani, apteekki myi huulirasvaa ja hammasväliharjapakkauksen, leipomo leivän ja kauppa yhtä ja toista jääkaapin täydennykseksi. Tapasin useita tuttuja, harvoin nähtyjäkin.

Tuumimme Toisen kanssa, että olipa ihana viikonvaihde. Pikkuritari ja Muru olivat yökylässä. Pikkuritari, joka osaa lukea ja kirjoittaa tikkukirjaimet, oivalsi sanaristikon jujun Vaarin avustuksella. Äitinsä ja Isänsä pikku raivotar näyttikin Vaarilassa enkeliominaisuutensa. Pieniä erimielisyyksiä oli, tottakai, mutta meillähän ei ollut kiire päiväkotiin tai sieltä pois tai ylimalkaan minnekään, niin ei tarvittu tiukkaa linjaa. Neuvottelutekniikalla mentiin ja joustolla.  Mummeli heittäytyi välillä ihan hassuksi ja lauloi sen mikä olisi pitänyt sanoa. Muru on laulavainen tyttö, häneen se tepsii. Vaarilan ruokapöydässä lauletaan aina vuodenaikalaulu. Vaari keksi, että Ratiritiralla olisi hyvä pakkaslaulu. Kun Mummeli alkoi muistella sanoja, Muru jatkoi pontevasti: ”kuulapalta tuiskutukka lumiviitta halmaatukka, latilitilalla, tuli talvihalla”. Ihan nuotilleen.

Lauantaina leffakerhossa nähtiin tanskalainen elokuva ”Jahti”,  järkyttävä tarina erokriisiään läpikäyvästä miehestä, jonka elämä menee pirstaleiksi. Mies saa työtä päiväkodista, jossa on vain tätejä. Miehen ystäväperheen ahdistunut pikkutyttö takertuu päiväkodissa tuttuun, ystävälliseen setään ja alkaa puhua levottomia. Taustalla on tytön isoveljen osuutta, mutta mies joutuu epäillyksi pedofiliasta, menettää työpaikkansa, lähes kaikki ystävänsä, joutuu eristetyksi omasta teini-ikäisestä pojastaan ja naapurien pahoinpitelemäksikin. Mies on syytön, mutta joutuu poliisitutkimuksiin ja pidätetyksi, kunnes käy ilmi, ettei todisteita ole ja pikkutyttö kertoo isälleen keksineensä koko jutun. – Mads Mikkelsen tekee uskomattoman hienosti pääroolin, mutta elokuva jättää kokonaisuudessaan ahdistavan olon, kun katsoja ymmärtää, että epäilys on jättänyt varjon viattoman miehen ylle loppuelämäksi.

Palatessa mietin Anneli Auerin tapausta. Kukapa meistä lopulta tietää, mikä on totuus senkin perheen elämästä. On vain luotettava, että tutkintasysteemi lopulta selvittää onko syyllistytty ja jos niin mihin. Lapsi ei ole aina kaikkein luotettavin tiedonlähde, varsinkin kun aikaa kuluu ja tapahtumat vanhenevat. Auerin tapauksessahan myös viranomaiset töpeksivät murhatutkimuksissa. Lynkkausmieliala syttyy herkästi yhteisössä, kun on kysymys lapsista tavalla tai toisella.

.. että Esikoinen soitti äidilleen ja kysyi lainaksi sitä isoa kattilaa, jotta voisi keittää perunoita 25:lle. Muistoissa kangasteli ikivanha painekattilamme, joka muuten on jo aikoja sitten pantu kierrätykseen. Vanhat kattilat näyttävät kasvavan kovasti kokoakin, muistoissa.  

.. että hammas alkoi hälyttää joulunalusviikolla. Ensimmäinen ajatus oli saakohan aikaa lääkäriltä. Matkakin edessä. Hammaslääkärikeskus ei pettänyt, peruutusaika löytyi. Miten pieni osanen ihmisen biologisessa systeemissä hammas onkaan, mutta tehokas oikutellessaan.

.. että poikkesin kirjakauppaan ja suunnistin pokkarihyllylle, matkalukemista näet piti. Hyllyjen välissä mutisin: toi on unelmahöttöä, ton olen lukenut ja ton, ei kiitos murhia eikä sotajuttuja jouluna, tuo on liian paksu, tuossa on liian pieni präntti… Vierellä oli samassa puuhassa toinen lukijatar, joka nyökytti päätään: juuei… einiin…vaan oletkos tämän (Tòibìn: Brooklyn) lukenut, on muuten herkullinen tarina ja hyvää tyyliä. Riemastuin: ja kunnon pränttikin siinä, tämänpä otankin.

.. että naapuri soitti ovikelloa. Toinen meni ovelle ja lyhyen sananvaihdon jälkeen palasi kädessään paperikassi, jossa oli juomaa ja joulukortti. Kiitoksena taannoisesta kyydistä ensiapuun, kuulemma. Toinen oli hämmentyneen näköinen. Ajattelin tuojaa, yksinäisen miehen hahmoa naapurissa.