No nythän se taannoin pohtimani juttu toteutui, tuli perjantai, joka tuntui ihan maanantailta. Toimerruimme lähimpään isoon kauppakeskukseen asialle ja katselemaan mitä kaikkea on tarjolla mitä ei tarvita. Toinen talutti minut vempainosastolle esitelläkseen uusinta ja virtaviivaisinta näyttöä, joka kuulemma olisi nettiaparaattiini entistäkin hyvää vielä parempi. Muoto ja kuva kyllä ilahduttivat silmää, mutta kun nykyinen näyttökin on ihan voimissaan. Sama ongelma kuin puhelimen kanssa. On niitä vaikka miten koreita ja nokkelia, mutta kun tuo nykyiseni on ihan ok, vaikkei olekaan viimeisintä mallia. Taidan olla kerrassaan kulutushaluton ja Toistani kustannustietoisempi (=itarampi) näissä aparaattiasioissa. Rättiosastoilla puikkelehtiessa toistuu sama. On nättiä ja kivaa paikat pullollaan, mutta kun ei välttämättä tarvitse mitään.
Se hyvä puoli maanantaiperjantain aamupäivän kauppakierroksessa oli, että väkeä oli vähän,  sai katsella rauhassa. Tuli sitten hoidettua nekin ostokset siinä sivussa, mitä varten oikeastaan lähdettiin. 

Terveyssysteemissä käynnillä sulostutin vappuni aattoa. Kevätlintujen moniääninen konsertti siivitti askelia metsikön läpi kulkevalla polulla. En nähnyt laulajia, mutta taidokkain  livertäjä pysäytti hengittämään syvään. Ahh.

Toinen muisteli erästä vappua viime vuosisadalla, kun hän kävi Mantan lakitusta katsomassa Kuopuksen kanssa kahdestaan. Poika oli silloin rattaissa työnneltävän iässä.  Kumpikaan meistä ei muista miksi Esikoinen ei ollut mukana ja miksei äiti. Toinen sanoo, että sai silloin kyllikseen ns. vappuriehasta. Voin kuvitella. Hänen tupsulakkinsakin on jo kellastumaan päin.

Nykyään on aivan erinomaisen riittävää ostaa kaupasta yksi pullo Wanhan Fabriikin kotisimaa ja kaksi Fazerin tippaleipää vapuksi. Tällä kertaa Toinen haki pullon rosé-viiniäkin ja kumpikin valitsi yhden elokuvan dvd-hyllyiltä. Nautitaan huomennna tai joskus tuonnempana.   

Ennenkään ei niin kovin paljon välittänyt juhlimisesta ja nyt ei enää jaksa. Niinpä se on. 

Ihmisellä on jokapäiväiset tai ajoittaiset riesansa. Niin kuin se, että joka päivä on syötävä. Eikä pelkästään on syötävä, vaan ruuan pitää olla terveyttä edistävää ja määrän pitää olla kohtuullinen. Tässä ei olisikaan mitään ongelmaa. Vaan jos haluaa, että se myös maistuu syöjälle, ollaankin jo pikku probleeman edessä.

Mikä tekee ruuasta hyvää? No vaihtelevuus, laadukkaat raaka-aineet, omassa keittiössä valmistaminen ja syöjien makumieltymykset huomioiva. Pihtailematon voin, sokerin ja kerman käyttö parantaa ruuan makua, se on saletti. Suolaakin pitää olla sopivasti. Entäs se terveellisyys? Ei tarvitse olla neropatti todetakseen hieman liioitellen, että kaikki mikä maistuu hyvältä on epäterveellistä.

Koska ihminen on olento, joka toimii ruualla, pitää valita: joko maku tai terveellisyys. Sillä lopputulemahan on, että ruoka ei voi olla jokaisen mielestä joka päivä hyvää, jos sen pitää olla terveellistä. Vai mitä.

Olen lukenut, lukenut ja lukenut, kun ei minusta muuhun ole  ollut.

Palmujen sunnuntai meni. Kykenen taas kävelemään kutakuinkin suorassa. Viikon lepäily panadol- ja voltaren-kuurin myötä laukaisi lopulta kiputilan. Arki palaa hiljalleen uomiinsa.

Eilen olimme jo asioita hoitamassa keskustassa. Tänään kävelimmme hakemaan pajunkissaoksia joutomaalta radan varressa. Huomenna on vapaaehtoispuuhaa ja illalla lapsenlapset. Pojantytär täyttää kolmensa vapun aikaan, kummipojan tytär kymmenensä alkaneella viikolla. Kevättyttösemme!

Linnut kevättä rinnassa, tuuli raikas, elämä täyttä.

…kirkkokahveilla kuulumisten kysyjälle, että elämä se on kuin silkkiä vaan. Olikin sillä hetkellä. Vaan sitten se silkki repesi. Yksi pieni virheliike kotona arkiaamuna ja salaman tavoin iskenyt tuska vetäisi koukkuun ja kurkusta pääsi ulvahdus. Mie romahin.

Siitä on nyt edetty: hiljaa seinistä pidellen vessaan ja takaisin sänkyyn, keittiöön syömään ja takaisin vaakasuoraan. Ainoa kipulääke, jota saan ottaa, on auttanut vain hiukan. Toivun, päivä kerrallaan. Tänään kykenen istumaan tämän tekstin verran.

Kevät tulee, vaikka repeillen.

Kahdeksas perättäinen aurinkopäivä. Luonto heräilee kohmeestaan ja jokin ihmisten sisälläkin kevääntyy. Kohta ne ovat täällä, koivujen hiirenkorvalehdet ja sitä ennen Stockalla hullut päivät.

Eilinen konsertti oli poikkeuksellisen suuri nautinto: Beethoovenin 3. pianokonsertto ja Shostan kymmenes. Venezuelalaisen elekieli orkesterin edessä oli lumoavan esteettinen ja ote nöyrän muusikon. Hänestä kuullaan vielä.

Eilisiltana, muutenkin antoisan päivän päätteeksi, vaelsimme vielä kaupungin nimikkosaliin kuullaksemme äitiyslomaltaan palailevan Erja Lyytisen, tuon armoitetun blues-kitaristimme, tulkintoja idolinsa Elmore Jamesin ohjelmistosta sekä omia sävellyksiään. Erja sanoi kaksosten pitäneen hänet vauvanhoidon touhussa tiiviisti yöt ja päivät. ”Mutta kyllä on ihanaa päästä taas soittamaan täysillä”. Puistobluesin koulima yleisö otti Erjan sydämellisesti vastaan ja lämpeni kahden setin kitaroinnille ja laululle sekä vaatimilleen ylimääräisille niin, että nousi seisten osoittamaan suosiotaan. Slide-kitaran velhotar lumoaa taas.

Mie romahan, sie romahat, hää romahtaa. Myö romahettaa, työ romahatta, hyö romahtaat. Hää ol jo romahtant, ko män siihe koskee sillo ko se vielä ol valloillaa.  

Yhtenä päivänä ovikello soi. (Se on aina tapaus, sillä ei täällä usein soitella.) Meillä Toinen hoitaa ovikelloasiat, koska hän on myös taloyhtiön vastuuhenkilö. Postinjakaja siellä pyyteli anteeksi, että hänen laukkunsa oli melkein syönyt yhden kirjeen. Kirje oli hieman kärsinyt jakopäivän sateesta. Se olikin tärkeä, sillä siinä oli minulle kutsu terveyssysteemiin infotilaisuuteen.

Toisena päivänä ovikello soi. Siellä oli taas Postinjakaja. Tällä kertaa hän pahoitteli kovasti, että oli jotenkin epähuomiossa onnistunut tiputtamaan naapurin postin meidän lukolliseen laatikkoomme. No, Toinen marssi hänen perässään postilaatikkoa avaamaan. Postinjakaja setvi sisällöstä naapurille kuuluvat ja toimitti ne oikeaan paikkaan.

Kolmantena päivänä Postinjakaja riemastutti minut pois paikoiltani kantamalla laatikkoomme kortin, joka kertoi, että Kuopus ja Ystävätär olivat olleet pari viikkoa sitten Teneriffalla, kirjeen, jota olin jo kovasti odottanut ja yllätysihanan kirjeen, jonka päällä luki MUMMELI. Sen sisältä löytyi hieno piirustus, jonka taiteilija on Murunen.

Odotamme kiinnostuneena, mitä aktiviteettia postinjakajan laukku järjestää meille ensi viikolla.

Tuhkakeskiviikko aloittaa paastonajan. Asia ei ole mediaseksikäs, siitä enimmäkseen vaietaan. Paasto liittyy monen mielessä, jos mihinkään, niin painonpudotus- tai elimistön puhdistusrituaaleihin. Kirkollisissa piireisssä puhutaan paljon paastosta. Miten se kenenkin seurakuntalaisen elämässä näkyy ja tuntuu, vaihtelee. Joku siistii elämäntapojaan yksinkertaisemmiksi. Toinen paastoaa lihasta, alkoholijuomista, kahvista, herkuista. Joskus tuntuu, että turhasta puhumisesta olisi parempi paastota kuin syömisistä ja juomisista.

Kuulun siihen kansanosaan, joka joutuu terveyssyistä pitämään ruokavaliota kaiken aikaa. Siinä on vältettäviä, rajoitettavia ja suositeltavia ruoka-aineita. Mitä tasaisempana ravinto – ja muukin elämä – pysyy, sitä paremmin voin. Ruokapaasto ei siis ole minun juttuni. Kohtuus kaikessa olisi suositeltava elämäntapaohje yleisemminkin.

Olen ollut viikonlopun retriitissä. Se merkitsee paastoa normaalista arjesta, poikkeuselämää, jossa päivä täyttyy hiljaisesta, keskustelemattomasta yhdessäolosta, yhteisistä aterioista, mietiskelyistä ja kappelihetkistä, yksinäisistä luontokävelyistä ja levosta. Pelkästään radion, television, puhelimen ja netin sulkeminen on vaikuttavaa. Riippuvuudet paljastuvat. Elämä pelkistyy, löytyy yhteys oleelliseen.