Huoneeni uusi ilme alkaa hahmottua. Tänään vielä parahtelee jiirisaha ja naulain paukkuu, mutta huomenna pääsevät hajasijoitetut huonekalut takaisin kotiinsa. Seinillä on jo himmeä ruusutapetti, uusi lattia vaahteranvaalea. Verho ja kaihdin valmistuvat ensi viikolla. Sisällön seulominen alkaa, kun hyllyt ja lipastot ovat paikoillaan.  

Välillä ajattelen, ettei tämä koti ja oma huoneeni täällä ehkä ole viimeiseni. Ajatus on levollinen eikä sisällä dramatiikkaa. Mikäpä ihmisen elämässä ikuista olisi. Jälkeemme tulevat asujat muuttavat kuitenkin huoneet mieleisikseen niin kuin mekin teimme.

Ystävätär ja minä tapasimme. Fazerin kahvila Kluuvikadulla oli täysi, kuten aina. Jouduimme tulemaan kahveinemme sisälle terassilta, kun alkoi sataa. Nainen istui yksin neljän hengen pöydässä. Kysyin voisimmeko istua pöydän päähän. Nainen selitti, että odottaa seuraa. Viereisestä pöydästä nuori nainen sanoi englanniksi, että heidän pöytäänsä mahtuu ja raivasi takkinsa ja laukkunsa saman tien tuolilta. Kiitin. Me jatkoimme siinä keskusteluamme suomeksi, nuoret  omaansa englanniksi. Ehdimme juoda kahvimme, viereisen pöydän nainen oli edelleen yksin pöydässään, juomatta ja syömättä. Niin ilmeistä, miten paljon isomman reviirin suomalainen tarvitsee, jotkut meistä jopa neljän hengen tilan täydessä kahvilassa.

Ovi – auki, mutta mahdollisuus sulkeutua muulta niin halutessaan.

Lattia – askelten ja kulloistenkin huonekalujen kotimaata.

Ikkuna – rajattu ja verhottu näkymä naapurin tulemisiin ja menemisiin. Myös taivasta, talon takaista metsää ja lasin takana kesällä kukkiva pelargonia.

Seinät – rajaavat oman tilan muista huoneista. Vain minulle merkityksellisten kirjojen, taulujen, ikonien, valokuvien ja muutamien pienten esineiden koti.

Katto – turvallinen, neutraali ylätaso, harvoin katseltu vaikka aina näkyvissä. Lampun ja palovaroittimen koti.

Patteri putkineen – tasaisen kaukolämmön lähde talviaikaan. Kytkös muuhun maailmaan.

Komero, kaksiovinen – naisen vaatteiden ja asusteiden koti.

Kynnys – matala.

Rakastan syksyä! Rakastan ihanan kirpeitä aamuja, vähitellen värittyviä puita ja pensaita, satonsa kypsyttäneitä peltoaukeita, metsän kylläistä tuoksua. Tietenkin ikävöin hetkittäin kesän kukkia ja perhosia, lintujen laulua ja pienten iloa apilanurmella. Vaan niin on kuin Saarnaaja sen sanoo Kirjassa: aikansa  on joka asialla taivaan alla.

Olen tyytyväinen, että helteiden loputtua sain taas puhtia itseni hoitamiseen. Kolmesti viikossa vien läpi selkää kuntouttavan varttitunnin jumppaohjelman venytyksineen kotona. Mitä ihminen muuta voi, jos koko ajan saa pelätä, mikä taas selättää.

Posti toi pirteän puolukkakortin Lapin tuntureilla vaeltavalta ystävältä. Muistin siitä, että pian on aika ostaa torilta puolukoita, survoa osa raakana puolukkapuuroja varten ja keittää osasta hilloa talvisia uuniruokia piristämään. Sittenpä onkin marjasadot osaltamme säilötty.

Saderyöpyt raikastavat kaupungin tuon tuostakin. Tuuli tuivertelee puita, pihlajakujat punertuvat. Koululaiset ovat jo ilmaantuneet reppuineen ja pyörineen liikenteeseen. Ja pian alkaa aikuisväki hyörintänsä opistojen  iltakursseilla. Ihmisten vapaa-aika siirtyy terasseilta ja rannoilta seinien sisälle.
Elokuu, eloisan elämän kuu.

Eilen kävimme hankinnoilla, joihin tarvittiin pakettiautoa. Tänään olen tyhjentänyt omaa huonettani.  Korillinen pikku tavaraa lokerikosta, taulut ja kitara seiniltään siirtyvät sivummalle. Äidin muistojen lipas ja hyllyköntäysi perittyjä ja itse valittuja kirjoja muuttolaatikoihin, jotka pinoutuvat eteiseen, ennestään hyväksi havaittuun koloon. Sitten on vuorossa tuhansien muistojen arkun sisältö, johon koskeminen on kaikkein vaikeinta. Nyt ei saa avata yhtään päiväkirjaa, pikkuista rasiaa, kirjekoteloa tai valokuva-albumia – muuten tämä työ ei etene.

Tiedän, että tavarat pääsevät hitaammin seulottuna aikanaan takaisin. Ehkä niiden paikka muuttuu hiukan, ehkä jokin taulu tai kirja tai valokuva vaeltaa toiseen huoneeseen. Tiedän jo, että takassa palaa vielä pitkään ajan turhentamaa paperia, säläksi hapertunutta. Mikä ei pala, voi saada kodin jonkun toisen luota, sitä varten ovat kirpputorit. Tiedän, että oma huone on naisen elämän tilataideteos. Ja huone muuttuu, kuten elämä.

Sehän alkoi meillä jo huhtikuussa, jolloin oli parikymmentä aurinkoista päivää, puolet niistä ihan kesälämpimiä aamuviileyden väistyttyä. Toukokuu mentiin vaihtelevan sään merkeissä, aurinkopäiviä oli kymmenkunta ja kuun lopussa hellejakso. Kesäkuun alussa helteiset aurinkopäivät jatkuivat, sitten seurasi sadetta ja koleaa. 17.kesäkuuta pääkaupunkiseudulla satoi räntää. Heinäkuu toi sietämättömän helteen ja muutaman virkistävän ukkossateen, joita molempia riitti elokuullekin.

Minun kesäni? … *Toukokuu: saari, saari jälleen. Kökarin lempeästi puhelevat kalliot, meren viileänraikas tuoksu, linnut ja auroraperhosten tanssi kukkiin puhjenneilla tienvarsilla. *Kesäkuu: ystäväperheen kanssa vietetty mökkijuhannus vahvan virran rantamilla ja Pohjanmaan avarat maisemat. Serlachiuksen vanha ja upea uusi taidekartano hätkähdyttävine teoksineen, Taavetinsaaren silta ja maisemataide sekä kartanonpuiston veistokset. Hetki Ukinrannan vaatimattomasti kodikkaan retriittitalon kappelissa Kangasalan keskustassa.

*Heinä-elokuu: suloisia energiaryöppyjä Pikkuritarin ja Murun seurassa, metsäretkellä, puistossa ja omassa pihassa. Päivä Fiskarsin ruukkimaisemassa visuaalisine elämyksineen. Ystävättären kera Kansanlähetyksen kesäpäivillä Jyväskylässä; menomatkalla obligatoriset kahvit ja kirppulöytökin Heinolan torilla, paluumatkalla yllätysvierailu ystäväkodissa Hartolassa. Kotona matonpesua ja kuivattelua. Lukemista ja taas lukemista, kun ei muuta jaksanut. Jäätelöä ja mansikoita, mansikoita ja jäätelöä. Ystävättären kanssa vietetty kiireetön iltapäivä ja ilta pihagrillin ääressä, ja keinussa keinahtelevia  puheita. Sukuseuratapaaminen ja päiviä Lapsuusmaalla. Mansikkasosetta pakastimeen syksyn vitamiiniruiskeiksi ja kellarin hyllyille hillopurkkeja.  Helvetillisiä helleviikkoja, jolloin ei maistunut mikään ruoka eikä puuha.  Ilmanhämmentäjä surisemassa yöt ja päivät. Kukille vettä – ja ihmisille. Sitten jämähti selkä, ajoi lääkäriin ja apteekkiin, kun oma apu ei riittänyt. Onneton yhtälö: hikinen iho ja öinen viilennyspuhallus sen nyt aikaansai.

Toisen kesä? Autoreissuja sinne ja tänne, aidan korjausta, ruohonleikkuuta, grillausta, pari pyöräily-yritystä, yökyläilevien lastenlasten kanssa hääräilyä, telkkaa. Jalkapallokisaa kuukauden päivät, Wimbledonin tennisskabat, yleisurheilua  –  niin ja uusintoja: Wallanderia, Maria Werniä, Pukumiehiä, Henkivartijoita. Aamun lehtien luku pihakeinussa, päivätorkut sisällä ja illan viiletessä taas lueskelua pihalla. Kännykkänetti näkyi olleen tiiviissä käytössä ja uutismuruja tipahteli tullen mennen meikäläisellekin. Onneksi pahimmilla helleviikoilla Toinen jaksoi käydä kaupassa, kun minä pidin vaakasuoraa selkäpotilaana.

Ei ihminen mitä tahansa jaksa. Onko jo niin, että odotetun  ja kaivatun kesän tulee aina kuristamaan helle? Tekee mieli nukkua heinäkuun yli ja herätä vasta syksyyn. Marraskuun voisi vuorostaan nukkua talviunta…

Keskipäivän aikaan ovikello soi. Olen ovea lähempänä tässä kirjoitellessani. Toinen rymyää jotain pihalla. Oven takaa löytyy kauniisti hymyilevä vanha pariskunta. Kun eivät ole naapuristosta, arvaan jo, että ne taas.

– Tässä meillä olisi tarjolla lehti, josta saa vastauksia moniin mieltä askarruttaviin elämänkysymyksiin, sanoo kauniisti harmaantunut herra ystävällisesti ja ojentaa värikästä esitettä.

– Kiitos, mutta minä olen jo saanut vastauksen mieltäni askarruttaneisiin kysymyksiin, vastaan lempeimmällä hymylläni ja silmiin katsoen esitteeseen tarttumatta.

– Voi miten mukavaa tavata hengenheimolaisia, siunattua kesää teille, mies ilahtuu.

– Sitä samaa teillekin, hymyilen yhä ja suljen oven.

En siitä hengenheimolaisuudesta niin piittaa, mutta että jaksoin olla tällä kertaa heille ystävällinen, se oli voitto sisäisestä Rauta-Reetastani. Eikä tarvinnut edes valehdella. 

Elokuun alussa on aina Kolmannen Huoneen vuosipäivä. Kahdeksan vuotta blogikirjoittelua nyt! Siinä on postausta monesta aiheesta, kuten huonejakokin osoittaa. Onpa intoa riittänyt, joku sanoisi – mihin minä taas, että elämäntapahan tämä kirjoittaminen minulle on. Ja kun se ei täytä elämää, vaan on sopiva osa sitä, mikäs siinä.

Vakio-osa arkista eläkeläisen elämääni on myös lukeminen. Nuohosin Lukunurkkaustani ja totesin kirjoittaneeni näinä vuosina lyhyen tai pitemmän esittelyn yli 600:sta lukemastani kirjasta. Niistä noin 100 on ollut runo- tai aforismiteoksia, tietokirjoja reilut parikymmentä ja dekkareita tai muuta hilekirjallisuutta (chick lit) kymmenkunta. Erottelemattomina romaanien ja novellien joukossa on elämänkertoja ja joitakin  matkakertomuksia. Voi kai sanoa, että elämän piiritanssiin on tullut luetun myötä uusia kuvioita, ajatusaihelmia ja pohdittavaa.

Blogimaailmassakaan ei olla yksin. En ole halunnut facebookiin enkä twitteriin. En ole mukana yleisillä keskustelupalstoilla. Periaatteeni on, etten kerää sitoutuneita lukijoita enkä liity sellaisiin. Seuraan tällä hetkellä viittätoista blogilistalaista, joista vain puolet kirjoittelee säännöllisesti, muut harvemmin. Sen lisäksi seuraan seitsemää blogia, jotka eivät ole listalla, ja poikkean satunnaisesti niissä kommentoivien omilla sivuilla. Some-elämäni on siis varsin suppeaa ja valikoivaa. Muutama minulle rakas ja tärkeä blogi on sulkenut lukijapiirinsä, ymmärrän sen johtuvan häiriköinnistä, jota somessa jotkut harrastavat halvaksi huvikseen.

Tämän vuosipäivän merkeissä lähetän kiitoksen *Kuopukselleni, joka sai minut aikoinaan innostumaan somesta, *blogiystäville, jotka jakavat ajatuksiaan omissa blogeissaan ja kommenteillaan käyvät dialogia kanssani. Hymyterkkuja myös *tutuille ja tuntemattomille lukijoille  –  ja tottakai *Pissismummolle ja Poikakaverille, joiden pistäytyminen maisemissa niin virkistää arkisia ympyröitä!

Ihmiset matkaavat kesäisin juurilleen, etsiskelevät lapsuutensa hajujälkiä, koluavat muistikomeroissaan. Hämmästyvät sattumalta tavatun koulukaverin kaljua tai paisunutta ja lässähtänyttä olemusta, eivät omaansa. Kokonainen sukupolvi entisestä elinympäristöstä on poissa, ei enää huutavaa naapurintätiä, ei entistä tiukkapipo-opettajaa tai pelottavaa juoppoa naapurisetää. Talojen ikkunoissa himmeä tyhjyys, porraspielissä huojuu polvenkorkuinen heinä.  

Koulu paloi jo kymmeniä vuosia sitten, nurkkakivi on enää jäljellä. Asemalla pysähtyy kyllä junia, mutta lipunmyyjää tai muutakaan henkilökuntaa ei ole. Radanvarret kukkivat horsmaa ja lupiinia. Kas, keskustaan on noussut uusi marketti. Komein rakennus on edelleen pankki eikä kunnantalo. Hautaustoimistoja on nykyään jo kaksi, mitä sekin kertoo. Tyhjiä liiketiloja siellä täällä. Linjuri kulkee kylille vain elokuun puolivälistä toukokuun loppuun koulukkaiden takia. Pirssiasemalla on yksi auto ja pari numeroa, joihin voi soittaa, jos sekin on ajossa.

Kulttuuri tapahtuu toisaalla, pitkin maita ja mantuja. Monenmoista on melskajaista. Olevinaan musiikillista tai taiteellista, ihan sama, tungeksinta tai näyttäytyminen on pääasia. Lavoilla soi lauantaisin haikea tango.

Kaupungilla on hiljaista. Helle paahtaa. Kynnelle kykenevät häärivät ilmastoiduissa toimistoissaan tai hikisillä työpaikoillaan, varakkaimmat purjehtivat merelle leväpuuron sekaan ja rantautuvat iltaisin vierassatamiin viinin ja grillin ääreen. Muuhun kykenemätön joutoväki lojuu vesien tuntumassa tai pakenee mökeilleen saunaa lämmittämään (ihan kuin ei olisi tarpeeksi kuuma jo muutenkin). Jossain soditaan aina. Jossain satelee, kun meillä kärvennytään. Ja päin vastoin.

Mistä tulee tunne, että olipa kesässä mitä tahansa, sitä on ihan liikaa? Ei uskoisi, että voi kaivata lokakuutakin seitsemäntenä hellepäivänä.

Kesä kutsuu blogikirjoittajaakin lomalle eikä sen kutsua voi vastustaa. Säästä riippumatonta autuutta kaikille blogiystäville, kunnes jälleen tapaamme.