Poikkesin ystävättären kera Amoksella katsomassa tanskalaisen Vilhelm Hammershøin stil-maalauksia 1800-1900 -lukujen taitteesta. Maalausten värimaailma on hämyinen, sisäkuvien kompositio vaimea ja valokuvamainen. Kuvissa minua kosketti niiden syvä hiljaisuus ja muutamassa maalauksessa viipyvät valoheijastukset huoneissa.

Ystävätär maalaa itsekin. Vuosia sitten hänestä oli lehtijuttu otsikolla Hiljaisuuden värit. Taulut olivat esillä silloisen Café Engelin Ruusuhuoneessa. Me olemme hiljaisuusystäviä, hän maalaa – minä kirjoitan runoja, laulan meditatiivisia lauluja, kuuntelen keskiaikaista kirkkomusiikkia ja vaeltelen luonnossa.   

Mietin mitä hiljaiset kuvat olisivat puhuneet, jos näyttelytilakin olisi kunnioittanut niiden viestejä. Lukuisa naisvoittoinen yleisö sisälsi ryhmiä, joiden hilpeän seurustelun desibelit kajahtelivat kivitalon seinistä. Eräskin nainen julisti seuralaiselleen: ”En minä näistä maalauksista paljon piittaa, mutta tuolit kuvissa ovat kyllä hienot” (biedermeier-tyyliä). Niinpä.

Leidi T ja minä matkasimme eilen bussilla steissiltä Kuusisaareen, Didrichsenin Taidemuseon Munch-näyttelyyn. Upeassa maisemassa sijaitsee arkkitehti Viljo Rewellin suunnittelema arvokoti, josta omistajien toiveen mukaan on tehty heidän kuolemansa jälkeen taidemuseo. Didrichsenit keräsivät aikanaan huikean kokoelman maailman parhaiden kuvanveistäjien ja taidemaalareiden töitä. Jo pelkästään piha-alue arvokkaine veistoksineen on näkemisen arvoinen. Merenlahden puoleisella rinteellä on myös pariskunnan hauta, kuten Marie-Loiuse Didrichsen ennen kuolemaansa toivoi.

Edward Munchin esille tuodut taulut ovat pääasiassa norjalaisen mesenaatin Stenersenin Munch-kokoelmaa. Taitelija maalasi neljä versiota kuuluisasta Huuto -aiheesta, näistä vain pienehkö litografiatyö on täällä esillä. Maalausjäljennöksestä on muovattu myös versio, jossa halukkaat voivat nähdä kameran kautta omat ’huuto’-kasvonsa maalauksessa. Mitähän tällainen interaktiivisuus palvelee? Epäilen, että Marie-Louise ja Gunnar kääntyisivät haudassaan, jos tietäisivät.

Museon sisäänkäynti ja ahtaat käytävät tukkeutuivat ajoittain, kun sata ihmistä yhtä aikaa siellä tungeksi. Miksi bussiryhmät otettiin yleiseen aukioloaikaan? Tauluja joutui kurkistelemaan selkien takaa. Ei se oikein taidenautinnolta tuntunut. Turvatoimet oli tietysti edellytetty, että näyttely saatiin, mutta eihän se kivalta tuntunut, että käsilaukkuakin pengottiin. Metallinpaljastin oli ihan ok ja sen olisi pitänyt riittää. Myymälän läpi olisi sitä paitsi voinut kävellä ihan suoraan näyttelytilaan ilman tarkastusta.   

”Äitini ei uskonut sähkökynttilöihin. Hänen mielestään ne olivat rumia ja keinotekoisia. Niinpä lapsuuden perheeni varmaan oli Suomen viimeinen, jolla kuusessa paloivat ihan oikeat kynttilät. Tai paloivat jouluaattona.  Sen jälkeen kukaan ei ehtinyt kynttilöitä vahtimaan, joten niitä ei sytytetty. Yritimme puhua äidille järkeä, mutta hän oli itsepäinen: vain oikeat kynttilät tuovat lämpimän ja kauniin valon.”  – Riittamaija Ståhle, Sähkö ja Tele -lehti 8/2014.

Voisin hyvinkin olla tuo äiti ja olenkin. Meillä ei koskaan ole ollut sähkökynttilöitä muualla kuin pihakatajassa. Paitsi valon laatua, oikeiden kynttilöiden ja kuusenhavun tuoksuyhdistelmä on mielestäni se aito joulun tuoksu. Yhtenäkään jouluna, jotka myös lasten pieninä ollessa vietimme aina kotona, ei kuusi syttynyt palamaan. Kun kynttilät sytytettiin, hetki oli ainutkertainen ja synnytti kuin itsestään rauhaisan tunnelman.

Viime joulun alla löysin marketista yhden pakkauksen entisvanhaisia kuusenkynttilän pidikkeitä. Ostin ne, koska entisemme olivat 1970-luvulta ja melko kuluneet. Myös kuusenkynttiläpakkauksia näin vielä jossain myynnissä muutaman laatikollisen. Päätoimittaja Ståhlen lapsuusperhe tuskin oli aikoinaankaan Suomen  viimeinen, jonka joulukuusessa oli oikeat kynttilät.

Miehen huoneessa on epätavallisen hiljaista, siellä se möyrii netissä. Siis se ei ole mitenkään epätavallista, että netissä, oikeastaan hiljaisuuskaan ei, – no mikä tässä nyt on… ehkä ajankohta? Kuusi on tosin korjattu, hänen tavallaan, pilkkomalla oksat jätesäkkiin ja sahaamalla ranka takkapuupinoon. Tästä Toisen tavasta on meillä eriävä mielipide, koska paikallisaviisissa on nimenomaan kerrottu, että kuuset voi jättää roskisten viereen sellaisenaan, ne kerätään ilman eri maksua. Toinen on lukenut aviisin, mutta se ei vaikuta hänen tapaansa korjata kuusi, niin kuin eivät yleisemminkään eriävät mielipiteet asioista, jotka hän kokee reviirikseen.

Jouluruuista on enää pari isoa piparia jäljellä. Mietin kauppalistaa. Se on kohta valmis ja jää keittiön pöydälle odottamaan sopivaa ajankohtaa. Siis Toiselle sopivaa. Tiedän, että kuten routa possun kotiin, niin myös nälkä kauppaan. Ei hätää.

Kohta Toinen ilmaantuu olohuoneeseen mittailemaan seinustaa. Havaitsen ilmassa muutoksen tuulen ensi väreitä. – Taidan tästä lähteä kauppaan, onko sulla lista valmiina, ilmoittaa Toinen huonosti intoaan salaten. Kuluu tovi ja toinenkin. Ilta alkaa hämärtää. Sitten ovi käy. Sisään tulee miehen mukana valtava paketti – ja pussillinen ruokaa.

Elämme mielenkiintoisia aikoja tästedes. Televisio on kuulemma jo kymmenen vuotta vanha, ja hinnat ovat kuulemma nousussa. Paketista paljastuu 55 tuumaa sysimustaa ruutua. Uuden nälkä yllätti tekniikan miehen härkäviikoille päästyä.

…että saimme valkean joulun ja aurinkoisia pakkaspäiviä… että saimme olla nyt kotona ja kylässä ja tapasimme kaikki rakkaimmat… että on nIIn suloista kävellä metsässä… että jääkaapissa on nuorimpien kokkien valmistamia herkullisia  ruokia vielä moneksi päiväksi mistä valita eikä tarvitse mennä kauppaan… että nyt on aikaa lukea mieleisiään… että tänään voi pitää vapaapäivän vaikka joululaulujen kuuntelusta… että on sopivan täyteläinen olo, muttei yhtään ähky… että oli joulurauha omassa maailmassa… ja että nÄIn sen joulutähden…

On ihanan hyviä päiviä, tavallisen eläväisiä päiviä ja värittömiä tai kaikenmaailman harmaita, mutta päiviä kumminkin. Harmaankin päivän mittaan voi olla hyvä hetki, kosketus, löytö, iloviesti. Öissä on ihmeen paljon valoa. Jos ei tähtiä ja kuuta, niin  lyhtykynttilä ja pihapuun jouluvalot, kauempana katulamput ja heijastuksia sieltä. Värikylläisiä ja udunvalkeita uniakin. Ihmeellistä, ettei päivien ja öiden skaalassa ole niin sysimustaa, ettei missään kajastuksen häivää. Tietää kyllä mitä pimeä voi pimeimmillään olla, mutta luojankiitos sellaista ei nyt ole, ei ollut edes marraskuussa. Pimeä aikakin voi olla joskus olla hyvää, sanon itselleni. Pimeässä kuulee ajatuksensa hyvin ja voi olla ihan rauhassa, kun ei näe kaikkea. Pimeä ei poistu puskemalla. Siinä se istuu kuin yölintu oksalla kunnes aamu sarastaa.

Olen hiljakseen ihmetellyt milloin joulu alkaa tapahtua meillä, meissä. Pieniä oireita kyllä on vaivihkaa ilmennyt. Taatelikakkua on leivottu pakastimeen. Tuoreita piparimausteita ja uusi muotti on ilmaantunut, ikään kuin ohimennen. Miehen mielessä pyöri kinkku, kunnes hän tänään palasi kaupasta luuttoman potkan kanssa, tuoretta, harmaasuolattua kotimaan possua. Minä mietin graavisiikaa, että se sitten ensi viikon kalatiskistä.  

Oraville jätetyt pähkinät katosivat tänään pihasta, kun Töppöhäntä ja Pitkähäntä ilmaantuivat jokapäiväiselle tarkistuskierrokselleen. Parvi mustavariksiakin lehahti pihaan ja loi hetkeksi hitchcockmaisen tunnelman.Kun joulukuun aurinko hulmahti näkyviin, yllätin itseni pesemästä ruokailutilan ikkunaa, kun oli pari lämpöastettakin sopivasti. Ja kuinkas nyt, että illansuussa pyöräytin pullataikinan, värkkäsin siitä luumuomenakierteitä paperivuokiin ja voisilmäpullia. Nyt tuoksuu jo melkein oikealta…!

Jätimme taaksemme marraskuun, ja kas! – aurinko valaisi maiseman aamulla, kasvava kuu yöllä. Muutama raikastava pakkasaste, ja heti tuntuu kevyemmältä hengittää. Myös henkilökohtaisessa odysseiassani tapahtui käänne valoisampaan.

Perjantaina eduskunta äänesti – ja historian lehti käännähti kahahtaen. Ensimmäistä kertaa jokin kansalaisaloite sai taakseen eduskunnan enemmistön, niukasti, mutta selkeästi.

Itse asia, avioliittolain uudistus, on jakanut kansan useaan ryhmään. On perinteisen avioliittokäsityksen kannalla olevia, joista tiukimmat ovat jo ehtineet naulata teesinsä kovalla paukkeella medioissa, avarammat kertoneet mielipiteensä kiihkoilematta. On lain uudistamista kannattaneet, joista kiihkeimmät ovat riemuinneet turuilla ja toreilla, maltillisemmat tunnustaneet ilonsa asian edistymisestä. On epävarmojen joukko, joka ei osaa ottaa kantaa puolesta eikä vastaan, ja niitäkin on ketä asia ei voisi vähempää kiinnostaa.

Jälkiseurauksien rajuutta ei tainnut kukaan aavistaa. Uutiset kertoivat evankelisluterilaisesta kirkosta eronneen yli kymmenentuhatta jäsentä. Se näyttää jo joukkopaolta. Hämmentävintä on,  että ilmeisesti eroon on monia, toisilleen vastakkaisia syitä. Kirkko on siis jälleen keskiössä yhteiskunnallisessa muutoprosessissa tahtoi tai ei. Jäsenistö muodostuu eri tavoin ajattelevista yksilöistä, jotka ovat tiukemmin tai löyhemmin sitoutuneet kirkon viralliseen oppiin. Papisto piispoineen on teologisesti vastuussa kirkon opillisesta linjasta, eivätkä hekään ole yksimielisiä.

Niinpä se on: yhden ilo voi olla toisen suru ja kolmannen kauhistus. Karavaani kulkee, kun vain joku tietäisi minne.

Viikko on jo pitkällä.  Niin paljon on tapahtunutta, ettei tänne ole ehtinyt. En nytkään kauan tässä viivy, mutta haluan kertoa mitä marraskuun valon etsinnöissäni olen löytänyt.

Päivä paisteli tänään kuin ikinä ei olisi marraskuusta kuullutkaan. Ystävätär Lee ehdotti tapaamista Ateneumin Jean Sibelius-aiheisessa näyttelyssä. Sinne! Ja mikä valon määrä tulvi kultakauden maalareiden töistä katsojan silmien kautta sieluun sisälle. Ja mikä kevyesti kupliva ilmapiiri uuden italialaisravintolan pöydissä lounasaikaan. Oli mahdollista sukellella keskustelussa syvällekin uppoamatta ja palata pintaan taas. Maeve Binchyn Seitsemän talvista päivää ja Tove Jansson-kirja Sanat, kuvat, elämä  tarttuivat kotiin tullessa mukaan aseman pokkaripuodista. Tiedossa hyväntuulista luettavaa!

Lauantaipäivän ja kaksi alkuviikon iltaa siemailimme lapsenlapsi-iloa, kun vanhemmillaan oli soittoperiodi. Eilen pääsimme hämärämetsään lasten kanssa ja sen jälkeen ottamaan aikaa Pikkuritarin juoksusta kentän ympäri. Iltapalan jälkeen Muru tahtoi Vaarin lukevan ’hirmupitkän’ sadun Helinä-keijusta, ja Pikkuritari leikki Mummelin kanssa tarinakertomisleikkiä toisaalla.  – ”Mummeli, mä rakastan sun iltalauluasi, kun siitä tulee niin rauhallisia kuvia mieleen ja sitten on helppo nukahtaa” paljasti uninen Pikkuritari iltasuukkojen lomassa. Muru unohti säätää iltalaulun aihetta, Mummeli sai laulella ihan omiaan, ja ennen kuin laulu oli päässyt vauhtiinkaan, uni oli jo voittanut Murusen.

Marraskuussa on etsittävä marraskuun valo selvitäkseen hämärästä. Ystävätär ja minä löysimme tällä kertaa sen Amoksen museosta, jonka kerroksissa hehkuivat Anita Snellmanin (1924 – 2006)  taideteosten elämäniloiset, heleät värit ja sensuellit hahmot. Hurmaannuin aivan Anitan hulmuavasta sinisestä ja keväänvihreästä, heleän oranssin energiasipaisuista, loistavasta auringonkeltaisesta, himmeästä valkoisesta ja väkevästä karmiininpunasta. Dokumenttifilmi ja miesystävän muistelut Anitasta taustoittivat kiinnostavasti Ibizalle kotiutuneen taiteilijan persoonaa. Ja Amoksen talo ylimmän kerroksen kappeleineen on jo sinänsä yhä uudestaan kokemisen arvoinen.  – Ihana päivä!