Jätimme taaksemme marraskuun, ja kas! – aurinko valaisi maiseman aamulla, kasvava kuu yöllä. Muutama raikastava pakkasaste, ja heti tuntuu kevyemmältä hengittää. Myös henkilökohtaisessa odysseiassani tapahtui käänne valoisampaan.

Perjantaina eduskunta äänesti – ja historian lehti käännähti kahahtaen. Ensimmäistä kertaa jokin kansalaisaloite sai taakseen eduskunnan enemmistön, niukasti, mutta selkeästi.

Itse asia, avioliittolain uudistus, on jakanut kansan useaan ryhmään. On perinteisen avioliittokäsityksen kannalla olevia, joista tiukimmat ovat jo ehtineet naulata teesinsä kovalla paukkeella medioissa, avarammat kertoneet mielipiteensä kiihkoilematta. On lain uudistamista kannattaneet, joista kiihkeimmät ovat riemuinneet turuilla ja toreilla, maltillisemmat tunnustaneet ilonsa asian edistymisestä. On epävarmojen joukko, joka ei osaa ottaa kantaa puolesta eikä vastaan, ja niitäkin on ketä asia ei voisi vähempää kiinnostaa.

Jälkiseurauksien rajuutta ei tainnut kukaan aavistaa. Uutiset kertoivat evankelisluterilaisesta kirkosta eronneen yli kymmenentuhatta jäsentä. Se näyttää jo joukkopaolta. Hämmentävintä on,  että ilmeisesti eroon on monia, toisilleen vastakkaisia syitä. Kirkko on siis jälleen keskiössä yhteiskunnallisessa muutoprosessissa tahtoi tai ei. Jäsenistö muodostuu eri tavoin ajattelevista yksilöistä, jotka ovat tiukemmin tai löyhemmin sitoutuneet kirkon viralliseen oppiin. Papisto piispoineen on teologisesti vastuussa kirkon opillisesta linjasta, eivätkä hekään ole yksimielisiä.

Niinpä se on: yhden ilo voi olla toisen suru ja kolmannen kauhistus. Karavaani kulkee, kun vain joku tietäisi minne.

  • Mikä inhimillisessä rakastamisessa pelottaa? Eikö maassamme ole mitään tärkeämpää päätettävää? Miten kirkosta eroaminen muuttaa valtion päätöksiä? Näitä miettiä täytyy.

    Kommentin jätti erakko · tiistaina 2. joulukuuta @ 11:40

  • Tämä on monelle hyvin tärkeä kysymys tasa-arvon kannalta – siitä päätellen, miten paljon kansalaisaloite sai nimiä taakseen. Perinteisessä avioliitossa elävä enemmistö ei tajuakaan miten tärkeä, ennen kaikkea tunnetasolla. En ehkä kykene sitä ymmärtämään, mutta en halua myöskään mitätöidä. Kirkosta eroaminen tähän liittyvillä perusteilla tuntuu nyt absurdilta, mutta vihkimisoikeuksiin ja käytäntöihin tulee varmaan muutos, kun avioliittolain muutos jonain päivänä tuodaan hyväksyttäväksi. Oikeastaan en luule, että erilaisen rakkauden pelosta niinkään on kyse, laillisista oikeuksista enemmänkin.

    Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 2. joulukuuta @ 15:40

  • Mielessäni aprikoin, jokohan tässä tuloksessa on askel kohti kirkon ja valtion ”avioeroa”. Luin lööpeistä, että nyt kirkosta eroavat yli keski-ikäiset miehet. Mietin, että kuinkahan eksyksissä ovatkaan nyt ne tulokseen pettyneet ja kirkosta eronneet, jotka ovat aina ennen turvanneet kirkkoon, myös sen ikiaikaiseen opetukseen avioliitosta.
    Olisikohan parempi termi ollut keskusteluissakin vilahdellut ”pariliitto”, mutta kuten kirjoitit ”karavaani kulkee…”

    Kommentin jätti Simpukka · keskiviikkona 3. joulukuuta @ 14:04

  • Tänään taas keskustelimme kotona päiväkahvipöydässä tästä. Jotenkin huomaan surevani ev.lut.kirkonkin puolesta. Sitä hajotti jo naispappeus – sekin oikeastaan tasa-arvokysymys. Pieni osa jäseniä ryhmäytyi silloin omaksi porukakseen, kuitenkaan eroamatta kirkosta. Tämä on uudempi ilmiö, että nyt lähtevät ne, joille kirkko on ollut jollakin tavalla tärkeä yhteiskunnan ja oman elämän eettinen taustatuki. Kaksi vanhaa kirkkokuntaa (kat. ja ort.) ovat meillä jäsenmäärältään pieniä yhteisöjä, heidän on helpompi näissä kysymyksissä edustaa perinteen muuttumattomuutta. Itse toivoisin kirkon kaiken keskellä säilyttävän ryhtinsä, pitävän kiinni avoimesta linjastaan ketään tuomitsematta. Ne lähtevät, joille tämä linja ei sovi, mutta kuka heitä tukee muutoksen myrskyissä.

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 3. joulukuuta @ 18:04

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.