Kotikaupunkimme on profiloitunut markkinaystävälliseksi. On sirkusmarkkinat ja valkosipulimarkkinat ja nyt juuri nämä kansainväliset, kaikki elo-syyskuussa. Kyllä on markkinalähtöiseen elämään sytykettä ja tarjontaa joka toinen viikonloppu näinä aikoina vuodesta.

Minä olen huono markkinaihminen. Asumme keskustan ulkopuolella kaupunginosassa, jossa on kaksikin lähikauppaa. Jos ei ole muuta asiaa keskustaan markkinoiden aikaan, ei ole pakko tietää niistä mitään. Usein ei muistakaan – ja jos muistaa, muistaa kiertää kauempaa.

Nyt kumminkin kävelimme kojukujia vain saadaksemme syödä neulamuikkuja, saimmekin. Viime syksynä Toinen haki saksalaisten kojulta metwursteja. Tällä kertaa päätimme kokeilla hollantilaisten makkaroita ja rucolagoudaa. Sattumoisin löysin just sellaisen lierihatunkin, jota olen etsinyt pitkään aurinkopäiviä varten.

Mutta kyllä on sanottava, että kesäkuussa Kajaanin torilla suklaasilmäpojan neulamuikut olivat parempia. Ne kun oli Oulujärvestä varhain aamulla pyydetty, voissa paistettu ja ystävällisen hymyn kera tarjottu. 

..oikeastaan jo ohikin siitä, kun ollaan heinäkuun viimeisellä viikolla. Alkukesästä toivottelin ystäville hyvää kesää ja toivoinpa samaa itsellenikin. Alku olikin hyvää ja parasta. Viime viikot olen tuntenut mätäneväni kotiin, kun liikkuminen on niin tikkuista.

Hyvän kesän reseptiin sisältyy minulla luontoelämyksiä, vettä ja rantaa, meri ja merellä saari, taidetta, yllättäviä kohtaamisia, kauneutta, sieluntovereiden tapaamisia – ja yksi kesäteatteriesitys. Kyllä, sekin. Juuri ne hiukan naiivit, ennalta arvattavat ja lievästi kökköhuumoriset innokkaiden statistien bravuurinäytökset niemissä, notkoissa ja saarelmissa. Sää on ollut kaltaiselleni hellettä huonosti sietävälle mitä parhain tällaisenaan. Ja jos jostain jää paitsi, mitäpä siitä – kaikkea toivomaansahan ei aina voi saada.

PS

Immonen, teit hyvän työn – sait kesähalvauksessa uinuvan Suomen hereille. Kansalaistorit täyttyivät monikulttuurisuuden puolesta vastalauseena rasismille. En ole mielenosoitusihminen, ikinä en ole ollut missään seisomassa tai marssimassa minkään lipun tai julisteen alla. Koska en kyennyt sinne nytkään, sanon sen tässä: maailma tarvitsee rakkautta ja rauhaa – ei rasismia!

Kävin kaupungilla. Lukemisten takia eniten. Mansikoidenkin takia. Ja pankkiautomaatin. Niin, ja puoli kolmeen pysähtyneen rannekellon. (Ihan totta, rannekellon.)

Kahteen viikkoon en ollut käynyt ulkona ovesta kuin kerran, roskiksella, kepin kanssa ja biojätepussin. Pakko seisahtaa muutaman kerran matkalla pihan poikki. Naapuri tuli vastaan, huomasi kepin.  – Mikäs sulla? – Iskiashermo kirraa.  – Voi kamala, anna mä vien ton pussin. – Kyllä mä selviin, kiitos vain. Pitää yrittää ulos tämän verran.  

Niin, kaupungilla. Tajusin, miten toisenlaisia asioita havaitsee, kun kulkee hitaasti kepin kanssa elämän seassa, pysähtelee ja kuuntelee pitääkö jalka vai ei. Jaksaako tuonne ja takaisin. Näkee kaikki rollaattori-ihmiset, keppi-ihmiset ja pyörätuoli-ihmiset, nehän siellä päiväsaikaan liikkuvat, kun tervejalkaiset ovat töissä tai kuka missäkin. Onneksi ei sattunut tuttuja vastaan. Olisi taas ollut selityksen paikka.

Ihmisestä löytyy kasapäin kiitollisuuttakin tämmöisessä tilanteessa. Että pääsee kumminkin jotenkin liikkumaan. Että on Toinen, eikä ole ihan oman onnensa nojassa keppeineen. Ajattelen yhdeksänkymppistä mummoystävääni, joka on mökillään. Tulin tietämään soittaessani, että mikään ei ole hyvin, sää on huono, luita kolottaa, ja mökki rapistuu eikä kukaan sukulaisista pane tikkua ristiin.   

Matka jättää jäljen. Harvoin sävähdyttäviä, kirkkaita kuvia, jotka voisi kutsua muistoista muuttumattomana. Useimmiten jää miellyttävän sävyisiä, hiljalleen utuisiksi käyviä muistoja. Joskus matka voi tehdä sieluun haavankin, hitaasti arpeutuvan, tunnottomaksi aikanaan paranevan alueen.

Mitä sanon tuttavalle, joka kysyy Jerseyn matkasta? Ehkä lähtökiemuroista ja paluusähellyksistä Jerseyn kentän päässä, koneiden vaihdoista Kööpenhaminassa, tylsistyttävästä odottelusta kentillä. Saaren kuohkean täyteläisestä ilmeestä, brittiläisestä järjestyksestä, nähtävyyksistäkin ehkä ja sotaisesta historiasta linnoituksineen. Ystävälle kertoisin myös rehevistä vanhoista ja viisaista puista ja hurmaavista kukista, kellojen rauhoittavasta soinnista rakastettavassa Puistossa ja Samaresin Paratiisista. Ja että tällä matkalla löysin iiristen lumon!

Päästiin vihdoin pihatöihin, kun sisäpuolinen järjestys alkaa olla kohdallaan. Miten tuntuukin vuosi vuodelta raskaammalta tämä voikukkien ja valkojuurien kitkeminen sekä pensaiden raivaaminen. Rakko on äkkiä kämmenessä. Ruohonleikkuu on pikku kakunpala rikkaruohosotaan verrattuna.

Toisen huolena on kesäkalusteiden raivaaminen säilöstään pihaan ja vajan järjestäminen. Keinua kootessaan hän tietää, että kesä on lyhyt ja kohta sama tapahtuu toisin päin. Joskus mietin koottavien puukalusteidemme keskellä, mihin ihmiset saavat mahtumaan nykymuodikkaat  polyrottinkiset sohvakalusteensa ja kolmen kuukauden grillikeittiönsä talveksi.

Saunan lämpöiset löylyt lääkitsevät lempeästi kipeitä lihaksia ja mukavahan saunan jälkeen on keinuun istahtaa kuuntelemaan kaupungin rauhoittuvaa hengitystä ja katselemaan valkeita hattaroita korkeassa sinessä. Vaahtera ja tammi ovat täydessä lehdessä, syreenit tuoksuvat ihanasti eikä siimaleikkurin poikki sivaltama clematiskaan, nuppuja täysi, enää niin kovin harmita.

Lähdimme matkalle kaksi viikkoa sitten riisuttuamme kodin ensin sisäkattorempan vaatimaan kuosiin. Kuvittelin, että remppa olisi voiton puolella, kun tulemme takaisin. Ei ollut. Oli pakko kehittää evakkoreissulle jatkoa, päädyimme Lapsuusmaalle. Onnellinen ratkaisu, joka onneksi sopi veljen perheellekin.

Lapsuusmaalla koivikkojen alkukesän vehreys oli ihanimmillaan. Kotiakin etelämpää tulijasta tuntui kuin olisi kelannut kevättä taakse päin. Voikukkapellot, rentukkaojat! Metsätähti, kevätlinnunherne, kielon pikkuruiset nuppuvanat! Ja ujoa lilaa hehkuvia suo-orvokkimättäitä kaikkialla!

Torstaina pääsimme mukaan kummipojan alakoulukkaiden siivellä kevätjuhlaan. Olipa perinteistä,  peikkojen ja keijujen tanssahtelua levymusiikin (Griegiä) tahtiin, varovaista laulua ja nokkahuilun soittoa pianon säestyksellä ja onnelliseen loppuun päätynyt näytelmä siilistä, jolla ei ollut ystävää.  Suvivirttäkin ynistiin miten kuten kahden säkeistön verran  sekä kuultiin  rehtorin mutinaa mikrofoniin stipendien ja hymypatsaiden jakoineen. Myöhemmin katselimme haikeina veljen luona videotallennetta 25 vuoden takaa, jolloin olimme saman ison koulun juhlasalissa kummipojan lakkiaisissa. Silloin vielä oikeasti laulettiin…

Keskustelut kummipojan esikoistyttären (10 v) kanssa olivat avartavia. Opin, että nelosella tytöt muodostavat ryhmän, jossa joku Ronja tai Veera ’määrää’ illalla tekstiviestillä miten tukka laitetaan seuraavana päivänä. (Kaikilla on tietysti pitkät hiukset.) Kevätjuhlissa nähtiin ryhmä donitsinutturoita, ja todistusten antopäivänä tukan piti olla valloillaan, vain toisen puolen etupalmikko oli sallittu. Koulussa on parasta välitunnit ja matikka (kymppi todistuksessa kuuluu asiaan) ja tytöt harrastavat tramppaa ja urheilulajeja. Ekaluokkalainen pikkuveli äänesti myös välitunnit parhaiksi, mutta häneltä kouluruokakin sai pisteen.

Kotona Remonttimies oli saanut urakkansa valmiiksi, työn jäljet siivottu, ja tulos on erinomainen.  Alamme kotiutumisen huonekalujen palauttamisella paikoilleen. Toinen ruuvailee lamppuja uutukaiseen kattoon ja kokoaa kodin laitteistoa sitä mukaa kun saa tavaralaatikoita noudettua varastosta. Minulle lankeaa pyykki, pölynputsaus- ja pesushow sekä ruokahuolto. Tämä on jo niin tuttua kuin uusinnat aina – ikävä todeta, että asukkien ikääntyessä kodille käy samoin. – Nyt riittää remontit, vannon. Kerta kerralta tuntuu vaivalloisemmalta tämä etu- ja jälkikäteinen tavarashow, vaikka kodin ehostuksen lopputulos aina ilahduttaakin.

On ihmisiä, jotka kiinnittyvät paikkoihin, ja ihmisiä, jotka eivät asetu. Joillakin on koti kaikkialla, missä kulkevat, toisilla tuttuuden tuoma illuusio turvasatamasta.

Leidit tapasivat kaupungilla arkilounaan merkeissä ja tuulen tuivertamissa kampauksissa. Ovella toisiamme odotellessa todettiin vain: onneksi hiukset ovat kiinni toisesta päästä. Keskustelu polveili ajankohtaisen yhteiskuntatilanteen ja siinä havaittujen ilmiöiden maastossa sekä henkilökohtaisten kuulumisten ja kokemusten piirissä.

Leidi S. ja leidi T. olivat joutuneet tutustumaan oman paikallisen terveysasemansa palveluhalukkuuteen  pääkaupungin systeemissä. Ei kovin rohkaisevaa. Voiko hoidon evätä sillä perusteella, että vaiva on vanha, jos potilas on sinnitellyt kipuineen, kunnes ei enää koe jaksavansa? Tai siksi, että diagnoosia ei ole vielä annettu vaikka oireet ovat jatkuneet kuukausia?  Siitähän seuraa, että potilas joutuu hakeutumaan yksityiselle lääkäriasemalle apua saadakseen. Omakin taannoinen kirvelevä ärtymys tuli mieleen. Kuuntelinpa taas kerran koko soitoille varatun tunnin terveyskeskuksen opastavaa nauhaa, joka pyysi odottamaan sulkematta puhelinta ja siirsi puhelun samantien toiseen automaattivastaajaan, joka sitten katkaisi puhelun kerrottuaan numeron vastaavan vain tiettynä aikana – aikana, jona juuri olen soittanut.

Erosimme toivotellen herttaista kesää. Kyllä eläkeläisen on paras koettaa pysytellä terveenä ja rukoilla varjelusta tapaturmilta. Ja säästää eläkkeestään määräosa siltä varalta, jos jotain tapahtuu. Yksityinen lääkäriasema korjaa sitten aikanaan sen potin.

Tulin vihaiseksi paikassa, jossa ei pitäisi tapahtua niin. Löysin kaksi syytä, toisen niistä itsestäni. Mietin ärtyneenä miksi oikeastaan olen täällä.

Kuuntelin vanhaa naista, joka kertoi elämästään kymmenennen kerran samat asiat, samoin lausein, jotka olen kuullut joka kerran kohdatessamme. Pitkän monologin sisällä kuulin äkkiä lauseen, joka ei kertonut tekemisistä kuten kaikki muu. Puheeseen puhkesi yksinäisyyden surun kukka. Samassa se katosi, mutta tuoksu jäi.

Tunnistin saman tuoksun useiden kävijöiden puheissa, monisanaisissa, sanattomissakin. Ajattelin: tämän vuoksi olen täällä.

Yöllä oli satanut, lähtöhetkillä yhä pilvistä. Mutta mikä suloinen kevätpäivä siitä kehkeytyikään! Aurinko! Piennarkukkien iloinen vilkutus! Vihertyvät koivut!

Vanajan kirkko oli minulle uusi paikka. On aina jotenkin juhlallista viivähtää maisemassa, jossa satojen vuosien historia hengähtää vastaan. Puiden humiseva rauha kirkkotarhassa, jossa on runsaasti vanhoja sukuhautoja viestittämässä menneistä sukupolvista. Tätä päivää edustivat hautausmaan kevättöissä puuhailevat työmiehet koneineen. Paikan historia on alkanut 1300-luvulla rakennetusta kappelista, jonka palon jälkeen rakennettiin samaan paikkaan kivistä jyhkeä, paanukattoinen kirkko. Sisällä yksilaivaisessa pyhäkössä näkyvät valkeaksi rapatuissa seinissä alkuperäiset vihkiristit. Pähkinäpuisen alttarikaapin hahmot kuvaavat Jeesuksen elämänvaiheisiin liittyviä käännekohtia. Katolisen ajan perua olevaa kaappia reunustavat seitsemän sakramentin symbolikuvat.

Aterioituamme kävelimme Vanajaveden rantaa kauniin kaupungin näkymiä ihaillen. Käväisimme Hämeen linnan vankilamuseossa, joka sitten Toiselle oli uusi paikka. Kun tuo ihmisluonnon nurjien puolien synkeä muistomerkki oli minulle muilta retkiltä tuttu, ravasin ankeat käytävät pikavauhtia läpi ja odottelin Toistani linnan muurien ja vallihaudan tuntumassa. Ja kaikista paikoista juuri siinä kohtasin sielunperhoseni, sen keltasiipisen.

Päivämme muualla päätyi Parolan Sotkuun munkkikahveille. Muistelimme Toisen edesmennyttä tätiä, joka teki elämäntyönsä ensin rintamalottana, sitten sotilaskotisisarena. Jossain Parolannummen metsiköissä nytkin  jytisivät tykit, ja kevät hymyili hiljaisin sinisin, valkein ja keltaisin kukin.

Yöllä oli satanut. Raikasta! Aamuteen jälkeen sauvailin metsään. Tuulen urkupiste soi havupuissa, laulurastaan resitatiivi, peipposen arpeggiot, mustarastaan ihanat huilusoolot ja kaikki pienet suloiset piiskutukset suorastaan helähtelivät kevätriemua.

Ajatukset viipyilivät illalla luetussa. Ei voi sanoa elämäni perheessä eikä yksilönä olleen tasapaksua eikä varsinkaan ongelmatonta. Vaikka peruskuvio näyttäytyy jälkikäteen tarkasteltuna selkeältä ja rauhalliseen tahtiin etenevältä, oli siinä hajoamisen ainekset näkyvillä muutamaan otteeseen. Sitä tahtoa on tarvittu, jota vihkihetkellä puolisoilta kysellään.

Palatessa kuljin kalliometsään tuodun eskariryhmän ohitse. Lapset istuivat kaatuneen puun rungolla ja keskustelivat ohjaajiensa kanssa havainnoistaan. Värikäs ja innokas porukka, jonka joukkoon olisi ollut mukava istahtaa. Ohi kulkienkin tuli onnellinen olo.