Kävimme Järvenpäätalon isossa salissa nauttimassa Club for Five-yhtyeen joulukiertueen alkajaiskonsertista. Sali oli täynnä kanssakuulijoita. Kokemus oli energisoiva, sillä yleisö oli esiintyjien kanssa samaa ikäluokkaa (alle 40 v).

A cappella-laulu on vaativa laji, se edellyttää paitsi sointuvia ja notkeita lauluääniä, myös erittäin tarkkaa korvaa ja erehtymätöntä rytmitajua. Onnistuessaan ihmisäänellä tuotettu musiikki antaa kuulijalle syvän tyydytyksen ja harmonian kokemuksen, erilaisen kuin instrumentein tuotettu musiikki. Esityksiä rikasti hillitty koreografia ja upeat valotehosteet. Koska kyseessä oli joulukiertue, kuulimme raikkaasti sovitettuja joululauluklassikkoja, kimaran kevyttä jouluhilettä sekä yhtyeelle varta vasten sävellettyjä uusia. Kukin laulajista sai myös vuorollaan juontaa kappaleet. Juonto on aina riski, mutta tässä se toimi. Yhtyeelle sovittu kevätkiertue alkaa Järvenpäästä 2. maaliskuuta.

Suomi on kuorolaulun luvattu maa, mutta pieniä konsertoivia ja levyttäviä a cappella lauluyhtyeitä on tietääkseni vain kaksi, Club for Five ja se ensimmäinen, jonka tasoa on vaikea ylittää, Rajaton.

Viikko alkaa käsittämättömän ihanassa auringonpaisteessa. Lunta on täälläkin jo vähän, valo kipunoi kiteissä, ja ilma on miellyttävän raikasta. Talvi vilahtaa, tuskin vielä jää tänne.

Fysioterapeuttini soitti.  Hän oli satuttanut jalkansa, se on leikattu ja kipsissä. Loppuvuoden olen kollegansa hoidossa. Kurjaa hänelle, ja minunkin on totuteltava toisen tyyliin. Onneksi nuorten vammat paranevat paremmin ja nopeammin kuin ikäisteni.

Viikko on kalenterin mukaan täynnä elämää ja päättyy adventtisunnuntaihin. Kynttilä sytytetään kotona, hoosiannakirkossa käydään ja glögit juodaan takan ääressä.  Ah, niin perinteikästä.

Edelliseen liittyen, pyysimme elämämme ensimmäisen kerran kiinteistövälittäjän kotiimme. Aiemmat yhteisen elämämme muutot, myynnit ja ostot olemme järjestäneet itse. Muutaman prosentin välityspalkkio sisältää perustellusti  paljon työtä, johon ei sitten itse tarvitse puuttua. Eikä vielä ollut kyse toimeksiannosta, vaan vasta maksuttomasta arvioinnista.

Koska kyse on tunneasioista, kuulimme herkästi välittäjän pariin kertaan mainitseman ”teidän kaunis kotinne”. Arvattavasti ammattilainen tiedostaa nämä tunneseikat ja puhuu sen mukaan. Olemme hänen kanssaan samaa mieltä huoneiston eduista, myös myyntinäkökulmasta mahdollisista pulmista, joista pahin on ajankohta. Hinta-arvio perustui vastaavien asuntojen toteutuneisiin kauppoihin tältä ja viime vuodelta tällä alueella, siitäkin olemme yllättävän yksimielisiä.

Ehkä prosessia helpottaa alkaa puhua huoneistosta tai asunnosta kodin sijaan, mutta vasta sitten kun pyörät pannaan pyörimään. Nyt meillä on vielä koti.  

Tämä oli ilmeisen tarpeen. Kävimme katsomassa toisen ihmisen kotia, koska hän oli päättänyt muuttaa siitä pois, ja me taas mietimme pitäisikö meidän muuttaa.

Tämä selvisi, että meidän ei ole pakko nyt muuttaa, ellei moni asia olisi toisessa paikassa yhtä hyvin tai paremmin. Ja sitten kun on pakko, pitäisi tuntea, että uusi paikka ottaa vastaan.

Herätessä ajattelin, millaista olisi nousta uuteen päivään niissä huoneissa. Mitä katselisi ikkunasta aamuteellä; ei lintua pihasyreenin oksilla, ei oravaa loikkimassa. (Joku onkin sanonut keittiön ikkunaa ”kaipauksen portiksi”.) Ajattelin päiviä kodissa, josta ei voi astua ulos pihaan. Vaeltelisiko siellä ikkunasta toiseen ja parvekkeelle talon ääniä kuunnellen. Löytäisikö omanoloisensa nurkan, jossa viihtyisi.

Ja tämäkin kirkastui, että yli neljännesvuosisata elämää jossakin osoitteessa tekee ihmiselle asunnosta kodin, josta on vaikea lähteä. Irti päästäminen on oma prosessinsa ja toiseen paikkaan asettuminen toinen.  

Minun kohtalokseni näillä myöhäisemmillä ikävuosilla ovat tulleet paitsi sekä yllätyksenä ja pyytämättä että fyysisten töiden jälkiseurauksena ilmaantuvat kiputilat, myös kahdenviikon matalamieli marraskuussa.

Olen tosi kiitollinen kohtalolleni, että matalamieli kestää vain kaksi viikkoa ja helpottaa itsekseen vaikka pimeä aika jatkuu ja syvenee. Vaan se kaksiviikkoinen on kyllä tympeää aikaa. Mikään ei oikein kiinnosta, mihinkään ei jaksa tarttua, kaikki on niin syvänharmaata kuin olla ja voi.

Mysteeriksi jää, miten se sitten itsekseen hellittää. Jotenkin sitä vain sopeutuu valon vähyyteen, toimintahalu palautuu ja mieliala kohenee. Palautuminen alkaa harmitus-itkulla. Sen jälkeen elämä valostuu. Alan odottaa adventtia, pihakatajan valojen sytyttämistä ja hoosiannakirkkoa.

Tulen sisään ensimmäistä kertaa, mutta tunne on kuin tulisi tuttuun paikkaan, joka jo pitkään on minua odottanut. Kaikki on toisin, mutta mikään ei työnnä luotaan. Seinillä on pastellitöitä, muutama vahvempikin. Peilit ja mukava tuoli, naulakko. Ja ihminen, jonka kohtasin vuosia sitten.

Olen monen muun tapaan uskollinen asiakas. Suhde voi syntyä hitaasti tai nopeasti, mutta kun se on syntynyt se kestää. Viisikymmenvuotiskesänäni istahdin Katin tuoliin ja pyysin häntä suunnittelemaan tukkani  tulossa olevaa juhlaa varten. Siitä lähtien olen kulkenut Katin mukana viisi kertaa kampaamosta toiseen, kaupungistakin toiseen. Joskus kun tulin uupuneena töistä, suljin vain silmät ja melkein nukahdin päänhierontaan. Katilla on hyvät kädet. Sanoin hänelle : sinä osaat ammattisi, laita niin kuin näet hyväksi. Se oli luottamusta.  

Sitten sattui kerran, että terkkarin labraan odotellessa viereeni istahti nainen, jonka puheenparressa vilahti se yksi tuttu sana, joka heti kertoo, mistä ollaan. Siitä alkoi pitkä keskustelu, jonka päätteeksi pyysin käyntikortin. Kerroin sanoneeni Katille, jos hän vielä muuttaa kauemmaksi, en enää tule perästä. Tiedän, että hän muuttaa, sillä hän on sillä tavalla eläväinen, että tarvitsee vaihtelua. Sitten minä etsin sinut.

Tänään oli se päivä. – Nyt minä sitten tulin, sanoin. Ja Siru otti vastaan kuin ystävän, kertoi kirjoittaneensa aamulla runon, luki sen minulle. Kertoi taulujensa tarinan. Ja minä kerroin kampaamohistoriani ja jotain muutakin. Tykkään tyylistä, että kampaaja tutustuu tukkaan, ajattelee ääneen, miten laittaisi sen ja ryhtyy toimeen. Tulos on erilainen kuin ennen, hyvällä tavalla niin, että totun pian. Ja mikä parasta: luottamus on syntynyt.

Toinen oli tilannut pihaan säkillisen koivuklapeja. Ne tulivat tänään. Siinäpä olikin oivaa puuhaa pariksi tunniksi kunnes puut olivat pinossa vajassa. Toinen sen askaroi ihan mielikseen. Minä iloitsen: syksyn ja talven takkaillat on pelastettu! Emme tarvitse takkaa lämmitykseen, luksusta ja mielihyvää se vain on, elävän tulen katselu. Ja vielä on siinä ohessa mahdollisuus polttaa turhaksi käynyttä paperia, joka ei tunnu kaapeista loppuvan.

Kävin ostamassa uuden ulkoiluasun. Se valakoon toivoa, että jalka sallii luontoretkiä jatkossakin. Kävely ei enää tuota kipua, mutta unen laatu kärsii ajoittaisesta särystä.

Tänään taas ihmettelin elämän aaltoilua. Monen hiljaisen päivän jälkeen tulee oikein ryöppy sähköpostia, puheluja ja postista kirje ekaluokkalaiseltamme, joka viettää perheensä kanssa syyslomaa mökillä. Ihan kuin raikas tuuli olisi puhaltanut hiljaiseen syysarkeemme sykettä!

Auringonläikät vaeltavat lattialla, seinillä, katossa syksyisiä reittejään. Ne ovat eri kohdassa kuin elokuussa. Maisemassakin valo viistoaa, siirtyilee, etääntyy toisin kuin kesäpäivinä.
Metsäpolulla tuoksuu syksy. Askel tuntuu kevyemmältä kuin kuukausiin. Vähän on väkeä liikkeellä vaikka kouluissa on syysloma. Ehkä perheet ovat matkanneet viikoksi muuttolintujen perään – tai vanhemmat ahertavat arjessaan ja nuoriso nukkuu pitkään.
Pihatyöt on tehty talven tulla. Vain lehtien haravointia riittää.

Kolmas yö on jättänyt kuvansa piharuohoon: huurteisen kimalluksen. Viimeiset kukat sinnittelevät. Yö yöltä, päivä päivältä piha peittyy, puut luovuttavat. Portin pielessä pitenee rivi mustia säkkejä täynnä menneen kesän elämää. Hivuttaudutaan talven suuntaan.

Tasaista on meillä: lastenlasten päivä, jalkaterapian päivä, kirjastopäivä, konsertti-ilta, kauppareissuperjantai ja leffakerholauantai. Jotkut viettävät vanhusten viikkoa. Minusta tuntuu, ettei se koske minua. Vilkaisen ohi mennessäni, kun kirjastossa tanssitaan. Tästäkö vanhuksena on ilahduttava?

Käsittämättömän lämpimiä päiviä on ollut. Pihanurmi on kirjavanaan tammen lehtiä, syreenin, vaahteran ja tuulen aidan takaa viskomia koivun lehtiäkin. Myöhäisen pensaan keltakukat, varjoliljan kauniit siemenkodat huojahtelevat ilmavirroissa. Verenpisarassa viimeiset nuput, jotka eivät ehkä ehdi aueta.

Kuunliljat on leikattu. Etanat olivat syöneet rehevöityneet lehdet rei’ille. Juurakot on pakko jakaa ensi keväänä. Revin naapurin tontilta levittäytyneitä nokkosia, ohdakkeita, valkojuuria ja horsmaa. Kolme mustaa muovisäkillistä – ja nyt on joka-paikka-niin-kipeä, ettei itse saa saapasta jalastaan.

Ehkä tämä on taas yksi niistä vihonviimeisistä syksyistä, jolloin vannon: ei tätä enää, minä en enää jaksa. Vaikka Toinen jaksaisikin. Vaikka lehtien haravointi aurinkoisena päivänä on mukavaa. Vaikka huhtikuulta lähtien kuljen ihastelemassa mistä milloinkin putkahtavia kevätkukkia. Ja vaikka..

Lokakuu alkaa luovuttamisen ajatuksin.