Kansallismuseon Renesanssinäyttelyssä kävi eilen paljon väkeä ja muiden muassa myös kolme Leidiä. Olimme ensimmäistä kertaa koolla sitten toukokuun. Lipusta maksoin Museokortilla vain 5 euroa, muuten näyttelyn hinta on 11,00. Kuljeskelimme renesanssitaiteen osaston omaan tahtiin, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että minä juutuin alkuhuoneissa tämän tästä taulun eteen meditoimaan ihmeen ihania värejä ja taidokasta sommittelua. Aikansa vallasväestä kertovat muotokuvatkin toki olivat hienoja, mutta eivät samalla tavalla pysäyttäneet äärelleen kuin alkuosan ikoniset taulut. Oli myös mielenkiintoista tutkia uusitun myymälän tarjontaa näyttelyn jälkeen. Voin lämpimästi suositella kahvilaakin, sen lounaspöydässä (10 eur) tarjottiin erittäin maukkaita kaalikääryleitä aidon perunamuussin ja tuoreiden puolukoiden kera. Salaattipöytä oli harvinaisen monipuolinen ja jälkiruuaksi sai tietysti kahvia. 

Asema-aukiolla pysähdyimme toviksi kukin ja kynttilöin merkitylle mielenosoituksen uhrin muistopaikalle. Tässä tapauksessa väkivallan uhrin surullinen ja valitettava kuolema tuotti hyvää: ihmiset joutuvat ottamaan kantaa ääriliikkeiden toimintaan ja siihen liittyvään väkivaltaan – tiedostamaan ja tunnistamaan piilevän vihan.

Sunnuntain Arto Nybergin haastatteluohjelmassa oli kuultavana Jare Tiihonen, joka myös tunnetaan rap-artisti Cheekinä. Hän on kirjoituttanut kirjan tähänastisesta elämästään ja kertoo siinä mm. kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään. Tämä paljastuskirjojen buumi on paisumassa ihan sfääreihin. Niitä kirjoitetaan, koska niitä ostetaan ja niitä ostetaan samasta syystä kuin iltapäivälehtiä. Varsinkin menestyneiden ihmisten elämän nurja puoli tuntuu kiinnostavan. Jaren tapauksessa myös media on osoittautunut kaksisuuntaiseksi: otsikoissa huudellaan, miten ihailtu ja inhottu artisti Cheek onkaan.

Olen joskus miettinyt, miten vahvan artistikuvan luoneet ihmiset kestävät julkishahmonsa esittämistä vuodesta toiseen. Tuleeko jonain sumuisena aamuna mieleen, kun spotit ovat sammuneet ja kohu vaiennut, kuka oikeastaan olen tai alun perin olin. Jarelle on tullut mieleen, ja tiedostus on vienyt pohtimaan asiaa ammattiauttajan kanssa. Häntä on neuvottu eriyttämään julkispersoonansa ja keskittymään itseen. Kuten Jarelle, monelle muullekin tie ehjempään ja todempaan minäkuvaan käy masennuksen kautta. Siinä mielessä depressio on hengenpelastaja.

Mitähän ajastamme kertoo tämä erilaisten idolien perässä haahuilu? Kuka sen feikkipersoonan oikeastaan rakentaa, aritisti itse vai fanien lauma? Mitä faneille tapahtuu, kun idoli sortuu?

Aamu oli ihmeen valoisa, kävelin tyytyväisenä terveyskeskukselta kotiin metsikön kautta. Kotikadun reunalta löytyi myöhäisiä kurjenkelloja. Syksy tuoksui. Koska olin tk-aulassa jo kahdeksalta, pääsin nopeasti sisälle. Odotusta kesti noin 15 minuuttia ja sydänfilmeineen ja kahviossa nautittuine tuoremehuineen koko juttu vei vain puolisen tuntia. Tämä oli kyllä ennätyskeikka Systeemin rattaissa.
Myöhemmin päivä on pilvistynyt, sadeviikot ovat tulossa, kuten ennustettu on. Tuuli tanssittaa koivun ja vaahteran lehtiä, ja me lähdemme senioritanssaamaan.

Tänään kuulimme viimein varmistuksen, että ostaja perääntyy kaupasta. Taloyhtiön vuosien takaisella yhtiöjärjestyksen muutoksella vastuu kosteusremonteista on huoneiston haltijalla. Toisin sanoen me haetaan remonttilainaa ja maksetaan kaikki. Elämä hankaloituu remontin ajaksi, tiedetään, mutta on selvitty ennenkin.

Asiaintilan varmistuttua piiloon paenneet pikku tontut ovat huokaisseet helpotuksesta ja palanneet paikoilleen. Lasten ja isovanhempien valokuvat ovat taas hellästi katseltavina. Liikuskelemme tutuissa huoneissa kuin kotonamme. Sytyttelen kynttilöitä ja takkatulta pimeneviin iltoihin. Elämä jatkuu.

…käydä Systeemissä tarkastuttamassa veriarvoista luettavissa olevaa terveyden tilaa. Se tapahtuu meillä nykyään näin: soitan omahoitajan numeroon minä aamuna tahansa 9-12. Sieltä vastaa automaatti ’jos sitä paina tätä’ -systeemillä. Valitsen 4 ja 1. Puolen tunnin päästä soittaa ystävällinen miesääni, joka kysyy mitä minulla on mielessäni. Kerron, että on se aika vuodesta, jolloin laboratoriokutsu on ennen tullut.  – Se pitääkin nyt itse huolehtia. Mikä onkaan henkilötunnuksesi? Käy ensin laboratoriossa – muista olla ravinnotta 10 tuntia, vain aamulääkkeet saat ottaa – varataan saman tien tästä aika omahoitajalle ja lääkärille. Sinne ota mukaan verenpaineen mittauslukemat ja verensokerin seuranta-arvot. Hyvää päivänjatkoa, rouva, hei hei. – Ooh, kehitys on kehittynyt, tuumin.

Katselin eilen A-studiokeskustelua, jota jälleen luotsasi suvereenisti sympaattinen toimittaja Jan. Keskustelu alkoi erään potilaan esiin nostamasta kohtelusta Malmin sairaalan terveyskeskuspäivystyksessä. Keskustelun aikana kävi ilmi, että tylyä kohtelua terveydenhoitohenkilökunnan taholta on valitettu yleisemminkin, jopa potilaiden pahoinpitelyä on raportoitu. Siinä nousivat puheisiin resurssit, mutta myös talon sisäinen hoitokulttuuri ja työjärjestelyt ajoittain pahasti ruuhkautuvissa päivystyksissä. Tuli puheeksi akuuttihoitoon perehtyneiden lääkärien tarve, niitä koulutetaan jo, mutta määrä on vielä vähäinen. Erityisesti Tuula Haatainen toi keskusteluun teräviä ja fiksuja näkökulmia ja ratkaisuehdotuksia aikanaan päivystyksessä työskennelleenä hoitajana ja monipuolista johtotason kokemusta omaavana poliitikkona.

Jos lukee nettiä ja yleisönosastoja sekä kuuntelee ihmisten kokemuksia, voi vain ihmetellä: mitä on tapahtunut ’maailman parhaaksi’ kehutulle terveydenhuoltosysteemille. Vanhustenhuolto on kestovalitusaihe, nyt valittavat jo työikäiset veronmaksajatkin huonosta kohtelusta ja hoitovirheistä. Eikä vuosisadan sote-uudistus näytä tulevan valmiiksi lähivuosinakaan.

Viikko on lopuillaan, sanon perjantaina, koska minulle lauantai ja sunnuntai ovat aika spesifejä päiviä. Huomenna tulevat Muru ja Ritaripoika (joka ei enää ole ’pikku’). Saa nähdä mitähän kivaa tällä kertaa keksitään yhdessä niiksi tunneiksi, kun isi ja äiti ovat soittotöissään. 

Naapurin pihassa seisoo iso muuttoauto. Se tuo mieleen oman tilanteen yllätyskiemuroineen. Koska lienemme tuossa pisteessä. Kärsivällisyyttämme koetellaan.

Olen puhunut ystäville ’välitilaolosta’, jota olemme nyt eläneet mielestäni melkein kohtuuttoman kauan. Joskus vain on niin, että myynnit ja ostot eivät osu kohdalleen tai jompi kumpi kaupan osapuoli on epävarmaa sorttia ja haluaa varmistella päätöstään. Inhimillistä sekin.

Myös kauppa, jossa käymme viikonloppuostoksilla on ’välitilassa’. Kauppa laajenee. Hyllyjä uusitaan. Tavarat vaeltelevat. Vain hedelmä- ja vihannesosasto pysyy paikallaan. Tänään liha- ja kalatiski oli kadonnut kokonaan. Kalapäivämme ateria muuttui lohipastaksi eineshyllystä.

Mikään ei ole ikuista. Paitsi välitila, aina jossain.

Se tapahtuu sittenkin – lähtö, kodin muutto toisaalle. Myyntiaika oli jo umpeutumassa, kun vielä tuli tarjous. Hintaa palloteltiin, lopulta päästiin sopuun. Nämä ovat niitä päiviä, kun ikävä ja luopumisen suru hiipii mieleen tuon tuostakin. Kuljen kameran kanssa pihassa ja huoneissa. Mietin kauhuissani kaikkea ponnistusta, mitä muutto merkitsee. Emme vielä edes tiedä minne muutamme. On vähän sellainen kuolemanfiilis, kuin benji-hyppy tyhjään. Positiivista on se, että aikaa on, muutamia kuukausia.

Yritän sanoa sisäiselle huolenkantajalleni: ole kärsivällinen, kaikki järjestyy ajallaan.

Aurinko on loisteliaalla päällä. Syysvärejään maalaileva luonto on kuin kasvonsa pessyt eilisen rankkasateen jäjiltä. Hyvä aamu lähteä lenkille. Päivänkakkarapuu isossa ruukussa pihalla ja fuksia amppelissaan ovat kukkineet koko kesän ja kukkivat yhä. Ihmettelen kimalaista, joka aamusta iltaan jaksaa hääriä fuksian kukissa mettä keräämässä. Eikö se ikinä saa kyllikseen.

Illalla olimme taas lasten kanssa. Tapanamme on iltapalan jälkeen laulaa yhdessä vuodenaikalaulu ennen iltasatua. Laulun loppusäkeet lauletaan yhdessä: ’on syyskuu, on syyskuu’ ja alkusäkeen ’Kun…’ jokainen keksii vuorollaan, esimerkiksi Pikkuritari: ”Kun isillä on syntymäpäivä….” tai Muru: ”Kun pihlajanmarjat kypsyy….” Iltasatuna menee nyt Hyppelihiiri Myökkipyökkimetsässä. Kysäisin viisivuotiaalta Murulta mikä on ’laki’, kun se mainittiin tekstissä. – No se on semmoinen sääntö, jota kaikkien pitää totella. Tokaluokkalainen Pikkuritari lisäsi: – Jos rikkoo lakia, voi joutua vaikka vankilaan tai saada sakkoja. – Taidatkos sen selkeämmin sanoa.  

Aloitimme syyskuun ikkunoiden pesulla. Hiki siinä tuli. Eilen söimme kasvislasagnea, erinomaista. Sieni-juustomunakas ja puolukkapuuroa tuoreista marjoista olivat ruokalistalla tänään, huomenna ehkä kalaa. Kotikadun koivuissa on jo keltaista, ja pihlajat kantavat hurmaavan punaisia terttuja. Aamun valoisa raikkaus ja illan tyyni viileys koskettavat kasvoja, kun avaan oven pihaan. Kiitän maan antimista, elämän lahjoista.

Ystävä soitti, kertoi olleensa taideleirillä Pyhätunturin maisemissa. Minulla sattuu olemaan kolme ystävää, jotka nauttivat maalaamisesta, kaikki omalla tavallaan lahjakkaita. Sitä kai voi sanoa harrastukseksi, nautintoa, josta itse maksaa eikä ansaitse. Ehkä minä sitten ’harrastan’ kirjoittamista. Itse oikeastaan pidän kirjoittamistani eräänlaisena hengityksenä, keskusteluna itsen ja toistenkin kanssa. Ehkä koen olleeni tavallaan ’näkymätön lapsi’, sanoissa nyt näkyväksi tullut.  

Ämyrit ja ruutu tuuttaavat tajuntaan aamulla öiset, päivällä aamuiset, illalla päivälliset ponnistelut ja niiden tulokset. Tiedonvälitys toimii täysteholla aikaeroista huolimatta. HD-lähetys näyttää jokaisen hikipisaran, katkeran tappionkyyneleen ja voitonhuumaisen hymyn paljastaman valkaistun hammasrivin. Heitot, juoksut, hypyt, lyönnit ja veden pärskeet vyöryvät olohuoneeseen hidastuksina. Studioissa vedetään yhteen ja ennakoidaan, selostetaan sitä minkä kuva jo näyttää, hehkutellaan, kannustetaan ja surkutellaankin. Paikalla haastatellaan suomalaista, joka itkee surkeuttaan, ja ulkomaan voittajaa, joka on onnensa kukkuloilla. Vaan ei ole vielä nähty lippuseremonioita, kuultu kansallishymnejä, ihailtu maailman parhaita korokkeilla mitali kaulassa.

Oi tätä suurenmoista ja suurellista Olympos-näytelmää Rio de Janeiron näyttämöllä.