Ison kaupan aikakauslehtien valikoimasta osui silmiini Kodin Pellervo niminen julkaisu. Hämmästyin: lehti on vielä olemassa! Pellervoa oli tilattu lapsuusmaallani kotiin, mutta maailmalla elettyinä aikuisen vuosikymmeninä en ollut nähnyt lehdestä vilaustakaan. Lueskeltuani lehteä kotona tarkemmin, hämmästyin uudelleen. Tuostako tutun tavallisesta, pullantuoksuisesta, luonnonläheisen ja rauhaisen kyläyhteisön elämän kuvauksesta ihmisineen tuli tämä ihmeen lämmin ja kotoisa olo, joka jäi kannattelemaan arkea.

Aikakauslehdet, joita tulee silmäiltyä kaupan kassajonossa vuoroa odotellessa, esittelevät vuoronperään samojen julkkisten ihmissuhdeongelmia ja pintakuohuista elämää kansijutuissaan. Ei se kosketa minua, en osaa sitä arvostaa ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän yhtään edes kiinnostaa. Olemmeko unohtaneet, että suomalaisia asuu yhä pienissä kylissä, isoista kaupungeista syrjemmissä rauhallisissa taajamissa. Eletään tavallista elämää, jossa lapset käyvät kouluaan, aikuiset tekevät töitään ja hoidetaan kodin tavallisia askareita.

Tunne kotiinpaluusta jäi lohdullisena ja kiitollisuutta kannattelevana tähän hiljaiseen arkeen, jota nyt yhdessä puolison kanssa elämme pikkukaupungin kodissamme. Ei elämä ole meillekään antanut kaikkea, mistä joskus on unelmoitu, mutta niin paljon kaikkea hyvää, turvaa ja rakkautta, kuin pieneen onneen tarvitaan.

Kolmannessa Huoneessa kävi kuluneella viikolla semmoinen kevätpuhuri, joka kadotti joksikin aikaa kymmenen vuotta päivityksistä. Administerini järjesti aikaa käydä tutkimassa tilannetta kotikoneellani ja sai suurimman osa hatkassa olleista takaisin kotiinsa. Alkuvuoden -25 osalta muutama päivitys jäi sille tielleen, mutta ajattelin jatkaa siitä huolimatta (blogi)elämääni.

*

Tänään YLEn iltauutiset kertoivat hätkähdyttävän uutisen, jonka mukaan Venäjä on järjestelmällisesti järjestänyt tihutöitä ’etupiirinään’ pitämissään Euroopan maissa Ukrainan hyökkäyssodan aikana. Tutkivien journalistien penkominen on tuottanut tulosta, ja epäilykset viittaavat Venäjälle. On oletettavaa, että Trumpin kaveeraus Putinin kanssa, uhkaus vetää Naton joukkoja Euroopasta ja muu huseeraus koko maailmanjärjestyksen pakan sekoittamiseksi on manööverien taustalla. Tässä Itämeren kaapelivauriot ovat vain yksi osanen.

*Eikö ”paha ole kenkään ihminen, toinen vain heikompi toista” – ?

Eilisen Minna Canthin liputuksen jälkeen on tänään orientoiduttava kevätaikaan tasauspäivän merkeissä ja ensi sunnuntaina taas siirryttävä ’kesäaikaan’, halusi tai ei. Sen verran on meillä vanhoillakin yhä tarkoin kellonajoin määritettyä elämää, että aika-aparaatit on pidettävä kuosissa, muuten saattaisi tipahtaa tykkänään maailman menosta. Vaikka eteläisessä Suomessa nykyään on vain kolme selkeää vuodenaikaa: kevät, kesä ja syksy, niin talven riekaleita saattaa olla viikko silloin toinen tällöin joulukuusta helmikuuhun.

Arkisessa hiljaiselossakin on muistettava hoitaa henkilökohtaisen hyvinvoinnin kohennustalkoot. Niissä merkeissä olen jo käynyt tänä vuonna tapaamassa hius-, hammas- ja jalkahoitajaa sekä silmälääkäriä. Pari juttua olisi enää hoidettava ennen kesää, jos ei akuuttia ilmene. Hyvinvointiin kuuluu tärkeänä myös henkisen puolen hoito. Ajan hermolla pysymiseen riittää uutisten ja kulttuuritapahtumien seuraaminen, enää ei tarvitse suuna päänä osallistua kaikkeen, mikä kiinnostaa.

Ystävät tuntuvat hiljaiselossa yhä tärkeämmiltä. Hätkähdyttää, kun tuttu ikätoveri tuntuu häipyvän vähitellen omaan maailmaansa ja yhteys katoaa. Olen miettinyt tätä paljon viime aikoina ja tuntenut surua. Jos voi parisuhde muuttua eri syistä omaishoitosuhteeksi vuosien mittaan, myös ystävyys voi muuttua vastavuoroisuuden hiipuessa esimerkiksi muistisairauden vuoksi. Tunnen suurta kiitollisuutta jokaisesta ystävästä, joka jaksaa muistaa silloinkin, kun itsellä voimat ovat vähissä.

Eilen läksimme kauppaan muutamia viimeisiä hankintoja varten. Ei pidetty kiirettä, mikä osoittautui virheeksi; isossa myymälässä oli puoli kymmeneltä jo täysi maailmanlopun tunnelma. Huhhuh, sitä säntäilyä, kiilausta ja jonotusta.

Tänään luonto on laveerannut ikkunamaisemamme harmaanvalkoisin akvarellivärein. Tihuttaa vettä, puiden oksien tumma grafiikka sumussa piirtää joulurauhan maisemaa. Kaupunki on ihmeenomaisesti hiljentynyt, kiireisimmät ovat kai menneet menojaan ja muut uppoutuneet kotioloihinsa.

Toisen hauduttamasta puurosta unohtui suola, manteleita oli sen sijaan kourallinen. Puuroon kanelia, ripaus sokeria ja luumurusinasoppaa valion purkista – hyvää oli. Turun perinnemeininki kuulosti tosi energiseltä ja juhlavalta, kalskahtiko siinä Nato-Suomen uutta sointia. Kyllä olisi rauha tervetullut Eurooppaan ja Lähi-Itään – edes jouluksi.

Kummipojan perheeltä tuli tunnelmallisia kuvia lapsuuskotini maisemasta illan jouluvalaistuksessa, veljen käynnistä vanhempiemme haudalla ja joulukuusesta heidän tuvassaan. Muutama harvinainen joulutervehdyskin tuli ilahduttamaan – siunattu netti!

Viikko hiipii kohti joulua. Piparitaikina on jääkaapissa tekeytymässä, huomisaamuna ponnistelemme kauppaan ja viiden päivän ruokavarannon kanssa kotiin. On sentään muutama päivä ennen aattoa tässä vielä hitaallekin jouluihmiselle: kauppapäivä, saunapäivä, sunnuntairauha joulutervehdyksille ja siivouspäivä. Kahdenkeskinen jouluaatto ja sitten jonkin verran ponnistelua Tapaninpäivän perhejoulua varten. Sitä toivoimme, ja odotamme hyvillä mielin. Ja paras joululahjamme: Toinen on käynyt tapaamassa lääkäriään ja saanut huojentavia uutisia.

Maailman tilanne ahdistaa. Viimeksi tänään Hesarin toimituspäällikkö Lari Malmberg yritti lievittää ahdistustaan otsikolla ’Kaikki voi mennä ihan hyvin’. Kun esittää väitteen, on hyvä olla perusteluja. Luin kolumnia muutamaan kertaan ja löysinkin, mutta ikävä kyllä, väite ei vakuuta. Se jää ilmaan, kuin hyvänjouluntoivotus monen toivottoman joulunodottajan todellisuudessa.

En halua väitellä asiasta, vaikka minuakin ahdistaa. Historiasta haettuja perusteluja ei puutu tuhon ennusteillekaan. Toimittajathan meille uutiset sanoittavat ja valitsevat, joten heidän ahdistuksensa sekä kyynisyytensä tässä kauhukuvien vyöryssä näyttäytyy. Vaihtoehto ei silti mielestäni ole lakata seuraamasta uutisointia eli olla vaivaamatta päätään asioilla, joille ei mitään voi. Toivotaan parasta ja varaudutaan pahimpaan – on vanha kyyninen viisaus, jolla on pötkitty pitkällekin.

Jokaisella on elämässä tonttinsa. Asennoidun hoitamaan sen niin hyvin kuin kykenen ja olosuhteet sallivat. Koetan torjua kyynisyyttä, toivottomuutta ja nihilismiä, ja olla tyytymättä helppoon ratkaisuun: sulkea silmät siltä, mitä ei halua nähdä – sillä niin menettää samalla ihmisyyden oleellisinta, kauneinta ja upeinta: jaetun ahdistuksen voiman.

Olen täällä jo huokaillut Tädin jäämistön selvittelyä. Asunnon tavaroiden lajittelu etenee siinä tahdissa, kun Toisella (ja minulla) riittää voimia. Perunkirjoitus on tehty. Omaisuuden jakoa varten tietty pankki, joka hallinnoi Tädin jäljellä olevia eläkevaroja, vaatii joitakin selvityksiä, joiden saaminen ei niin vain onnistu. Siinä on siis takku, jonka selvittämiseen ei vielä ole keinoa löytynyt.

Takku on nimittäin eteläisessä EU-maassa, jossa tiettyjen rekisterien pito on ollut vähintään leväperäistä, ellei suorastaan olematonta. Sinne lähti kotimaasta viime vuosisadalla muuan Tädin veljentytär, meni siellä naimisiin ja kuoli lapsettomana. Isänsä ja äitinsä kuoleman jälkeen ainoa elossa oleva perillinen oli Suomessa asuva veli, joka joutui tuolloin hankkimaan k.o. maasta vaaditun todistuksen sisarensa kuolemasta lapsettomana. Nyt samainen veli on yksi lapsettoman Tädin perillisistä. Ja taas pitää todistaa, että sisar on kuollut kauan sitten lapsettomana. Sama todistus ei käy, koska pankki on eri, ja aikaakin on taas kulunut.  Byrokratia hellii takkujaan.

Muistin iltasella, että tänään piti palauttaa pikalaina kirjastoon. Toinen lähti kyytimään, kun muisti puolestaan oman asiansa, joka hoituisi keskustassa sillä välin. Perillä odotti yllätys. Kirjaston aula kuhisi miesväkeä. Näytti olevan avaruusasiain guru Esko Valtaoja tulossa paikalle esitelmän pitoon.

Uutta luettavaa valitessa toisaalla kirjastossa osuin nurkkaukseen, johon  oli majoittunut keskenkasvuisten poikien äänekäs rypäs. Vieraskielisestä älinästä ei käynyt selville keskustelun aihe, mutta tuskinpa se käsitteli luettavaa.  Ajattelin haikeana niitä aikoja, jolloin kirjastossa oli lukurauha. Asiat kysyttiin virkailijalta puoliääneen ja muuten syvennyttiin etsimään luettavaa. 

Nykyisellään tavallisesti autiossa aulakahviotilassa oli kotileipomusten myyntipiste, ilmeisesti yleisötapahtuman innoittamana paikalliset ukrainanystävät olivat aktivoituneet. Olisin ostanut kotiin herkullisen näköisiä leipomuksia, muttei ollut käteistä eikä mobile payta.

Ärtyminen maailman normaalista älämölöstä johtui tietysti siitä, että kotona puolestaan on aina lukurauha; riittämiin hiljaisuutta, puoliääneen puhuttua elämänviisautta ja keskustelua ajan ilmiöistä. Niin kuin nyt tästäkin.

Oudoksi on mennyt maailman meno, eikä ole entisellään omakaan elämä. Tv:n katselu on jäänyt itsestään minimiin, illan pääuutisiin ja joskus myös ajankohtaislähetykseen. Keväällä ja kesällä on ollut surua ja keskeneräisiä kuolinpesän hoitoon liittyviä asioita. Samaan aikaan on omia terveyshuolia, ne poikivat Toiselle hoitojakson, joka vei molemmilta voimia.

Päivittäin olemme ihmetelleet tutun Hesarin linjan muutosta. Muutamia kertoja on myös kesken YLEn uutislähetyksen herätty kysymään, miksi ihmeessä uutisissa esitetään kaikenmoista epäoleellista. Viimeksi eilen näytettiin minuuttikaupalla katkelmaa jostain elokuvasta. Surrealistinen fiilis, kun Euroopassa ja Lähi-idässä samaan aikaan roihuaa sota ja muutakin uutisarvoista tapahtuu.  

Näyttää ilmeiseltä, että maailma pyörii tuhon partaalla, mutta ylen ratkaisu tiedonvälitystehtävässä näyttää olevan: antaa mennä miten menee, pannaan poliittista liirumlaarumia ja viihdettä kehiin.

Havaittu on, että vanhemmiten ihminen herkistyy kaikin tavoin. Nopeasti nousee kyynelvesi silmiin hyvästä tai pahasta mielestä. Paljon on asiaa, kun osuu kohdalle kuuntelutaitoinen lajitoveri. Herkässä on kipunointikin, jos ärtymisen kynnys on hioutunut matalalle.

Verensokeriarvon mittaus on ollut omahoitolistalla kohta viisitoista vuotta. Kerran viikossa ne tutut lukemat olen katsonut,  eikä niistä huolta ole ollut. Itsekuria on riittänyt, vaikka ruuan mausta ja laadusta ei ole tingitty.

Mittaliuskat olivat lopuillaan, joten tänä aamuna oli pakko etsiytyä hyvinvointialueen puhelinnumeroon ja varautua valintaviidakkoon, jonka jälkeen saisi odotella takaisinsoittoa lopun päivää.  Vaan yllätykseksi sieltä vastasikin heti Ihminen! Voiko olla tottakaan, ihan tuli kyyneleet silmiin.

Esittäydyin tunnuslitaniallani ja kerroin asiani. Tuo Siunattu Ihminen sanoi panevansa liuskat tulemaan heti viikon alussa oman terveyskeskuksemme hoitotarvikeautomaattiin,  josta ne voisi noutaa koodilla. Ilahtuneena kiitin inhimillisestä palvelusta ja toivotin iloisia yllätyksiä hänellekin viikonlopuksi.