Saihan tuo ovela viruspeijakas kiinni mahtavankin huseeraajan kesken vaalikiireiden ja palautti hänet tavallisten kuolevaisten joukkoon. Nyt ei puutu kuin se, että vastapelurikin olisi altistunut tartunnalle saman tien. Ajattelin jo, että nyt media antaisi trmpn sairastaa ja toipua hissukseen ja samalla saisimme me muutkin olla sen tekemisistä ja sanomisista vähän aikaa rauhassa. Vaan mitä vielä! Nyt säpistään ja aanaillaan joka puolella, että entä, jos vaalit pitäisi siirtää. Ja onko tässä jotain tahallista takana. Voi että.

Auringonsäteiden raoteltua pilvilauttoja läksin hyvillä mielin värikkääseen ja suotuisaan syyssäähän kävelysauvoineni. Olin jumpannut varovasti aamulla, siten tiedustellen selkä- ja lonkkatilannetta. Piti oleman hyvin ja kivuttomasti asiain laita. Vaan entäs kun lenkkarinnauhat aukesivat ja kumarruin niitä solmimaan, eikö rävähtänyt kipu päälle taas. Kun en ymmärrä niin en. Mikä siellä on koko ajan niin hilkulla, että yksikin vääränlainen liike murtaa tasapainon.

No, lenkki sujui lingertäen, ja sisään päin irvistellen. Monta pysähdystä ja venytystä tarvittiin kilometrin matkalla enkä enempää jaksanut. Ei sattunut yhtään tuttua olemaan liikkeellä, sen sijaan omituinen ajaja kiinnitti huomion. Parhaat päivänsä nähneen auton ratissa istui tummanaamainen kuski, auto näkyi olevan täynnä mainoslehtinippuja. Tämä se tuli vastaan kevytväylää ajaen, hätävilkut päällä. Kun jäin katsomaan pitkään, kuski pysähtyi ja peruutti vauhdikkaasti kolmen kadun risteykseen. (Huh..) Kohta sama auto seikkaili jokaisella sivukadulla ja pysähtyi lopulta kotikadun varteen. Ainuttakaan mainosta ei kuski jakanut, mutta hätävalot paloi koko ajan.

Iltapäivän tv-hupia löytyi Ylen ja BBC:n uutisvälähdyksistä, joissa arvioitiin yöllistä merentakaisen presidenttiaineksen toistensa päälle puhuvaa väittelyä, missä parhaimmillaan oli kolme yhtä aikaa äänessä.

Yksi vaivainen yrittää suorittaa kävelylenkkiään, toinen vajaataitoinen tienata leipäänsä mainosjakeluilla. Yksi ja Toinen kiinnostunut koettaa saada saada tolkkua kotoisen parlamentin kansaa edustavien opportunistien maskeihin uppoavasta mussutuksesta, jota välikysymyskeskusteluksi myös kutsutaan. Pääasia, että kukin yrittää parastaan.

”Lähdettävä tästä on, aina se on lähtemistä. Käy muuten kuin jokisimpukalle, joka sata vuotta jököttää saman kiven kupeessa.” – Tämän sinisen ajatuksen tuumaili Konsta Pylkkänen.

Perjantai. Puoli yhdeksältä kauppaan, viikon ruokaostokset mielessä, harvinaisemmat lapullakin varmuuden vuoksi. Aamu on hyvä aika käydä, parkkiruutu löytyy heti läheltä rappua ja hissiä. Kuten yleensä, juoksen raput parkkihallista ostoskerrokseen. Vielä se käy. Toinen tulee perästä omaan rauhalliseen tahtiinsa. Väkeä on vähän, enimmäkseen eläkeläisiä. Kaupan myyjä työntelee keräilykärryä suunniteltua reittiä, tutkii tablettiaan ja lappaa tavaroita laatikoihin. Tuntuu hyvältä, että voi tulla vielä itse kauppaan ja päättää lopullisesti ostoksistaan hyllyjen välissä. Oma on reitti meilläkin, tietyssä järjestyksessä yleensä edetään. Eilen poikettiin lasitavarahyllylle, josta poimittiin iittalapari, kun arkisista viinilaseista toinen hajosi joskus kesällä.

Iltapäivällä autonnokka eri suuntaan kohti kaupunkia, jonne on suunnilleen sama matka kuin Stadiin. Mielessä oli muutama hankinta, josta mainosjakelu oli esitellyt tarjousta. Eipä ole oltu liikepaikoilla, oisko ollut viime syksynä viimeksi. Mennessä muistin, ettei tullut suojusta mukaan, olisi pitänyt. Kauppakeskus kuhisi väkeä, mutta ei siellä kellään kasvomaskia ollut, ei asiakkailla eikä myyjillä. Kauppakeskus Villassa olimme käyneet vain kerran, vuosia sitten. Paikka oli laajentunut valtavasti ja muuttunut sen myötä sokkeloiseksi. Ja niinhän siinä sitten kävin kuten pelkäsin, että jouduimme etsimään tovin autoa valtavasta parkkihallista, kun emme osuneet samoille hisseille, millä olimme nousseet. Selvisimme sentään kotiin lopulta.
– Ehkä olisi viisainta simpukoitua.

Herään epätavallisen varhain, hämärä on syvää, kello on vasta kuusi. Tulee taas sadepäivä ja pimeä painaa. Siispä sytytän valon ja luen jonkin aikaa, kunnes tuntuu siltä, että vielä saattaisi saada unen laidasta kiinni. Niin tapahtuukin. Puolitoista tuntia myöhemmin nousen samaan hämärään. Harvassa ovat aurinkoiset päivät, jotka hehkuttaisivat luonnon syysvärejä.

Taannoin katsomastamme sarjasta Rauhantekijä jäi mieleen repliikki etelän ihmiselle, joka ihmetteli suomalaista syyshämärää: ”Niin, me elämme puoli vuotta, ja toisen puolen vuotta talvehdimme.” Siltähän se usein tuntuu. Keväästä syksyyn eletään, sitten sopeudutaan parhaamme mukaan hämärään. Usein sataa, olemme onnekkaita jos sataa lumena, se valostaa.

Koronakevät ei unohdu, sen säikähdys, epävarmuus, pelokkuus, lopulta apatia. Kesä palautti elämän ja ilon hetkeksi. Nyt on palattu rajoituksiin, joita painaa lisäksi päivien pimeys, eikä ratkaisua pandemiatilanteeseen ole näköpiirissä. Talvehtiminen on alkanut.

Siitäkin huolimatta, että elämämme nykyisin on ihanan kiireetöntä, se on myös toisinaan melko köyhää, nimittäin jos sattuu kaipaamaan, että jotain tapahtuisi. Tapahtuminen pitää sisällään oletuksen, että se on kokijan kannalta spontaani, elämän eteen saattama, jonkun toisen ideoima ja koettavaksi tarjottu.

Voi myös pysähtyä havaitakseen hiljaiset signaalit, toisin sanoen nähdä niiden pienten tapahtumien merkitys, jotka helposti ohitetaan arjen yksitoikkoisuuden ja ennustettavuuden virrassa soljuvina ilmiöinä.

Ajamme leipomolle, kävelen pihan yli ovelle. Näen pariskunnan istumassa ulkopöydässä, kahvilla ilmeisesti. Jatkan sisälle, minusta tuntuu, että hahmo oli tutun ihmisen. Kun tulen ostospusseineni takaisin ulos, rouva nouseekin pöydästä, tulee tervehtimään. Aivan oikein, tuttuja ollaan, viimeksi tapasimme koronakeväällä tällä samalla pihalla ja hän kertoi omasta sairastumisestaan. Aistin, että hän haluaa kertoa siitä miten nyt on – ja sanon: hetki vain, laitan ostokset autoon, tulen takaisin. Samalla saan sanottua Toiselle, että viivyn vielä tuokion, kun tapasin tutun.

Istahdan heitä vastapäätä ja näen heti miehestä, mitä on tapahtunut. Tavallisestikin vähäpuheinen ja vetäytyvä mies istuu siniset silmät auki rävähtäneinä ja nyökkää vaisun tervehdyksen. Vieressä on rollaattori. Kesän kynnyksellä yllättänyt aivotapahtuma sairaalajaksoineen ja kuntoutuksineen tulee kerrotuksi. Kahden ihmisen eläkevuosien toimelias arki on muuttunut ihan kokonaan. Kummallakin on ollut oma pysähtymisen paikkansa. Niiden jälkeiseen elämään sopeutumisen polkua he nyt kulkevat toisiaan tukien.

Ajattelen mitä merkitsee, kun elämä pysäyttää. Jotkut takertuvat vimmaisesti ’meidän tapaamme elää’ ja piiskaavat itseään samaan – se on toistuvien pettymysten tie. Toiset antavat pysähdyksen määrittää uudelleen arkensa ja suostuvat etsimään sen, mikä ’meidän elämäntavastamme’ on vielä mahdollista. Se on kivikkopolku, joka aika ajoin palkitsee iloisin yllätyksin.

Esitin täällä taannoin mielipiteen Hesarista, että on hyvin toimitettu ja monipuolista luettavaa sisältävä päivittäislehti. Olikin, pitkään. Vaan nyt saattaa tilauksen jatko olla harkinnassa.

Lehteä piti näet taas uudistaa. Vaihtuiko päätoimittaja, vai tuliko omistajalle hätä, ettei saa tarpeeksi voittoa. Paperitehdaskin lopetti, nyt pitää ruveta tuomaan painopaperi ties mistä.

Uusi ulkoasu näyttäytyy lukijan kannalta semmoiselta, että joka toinen sivu on koko sivun mainosta ja asiatekstiä aina sen verran vähemmän. Mainostilan määrä on reilusti tuplaantunut.

Kiittelin lehteä aiemmin tasapuolisuudesta ja  puolueettomasta sekä paneutuvasta uutisoinnista. Mistä pääkirjoituksiin on tullut aatteellista sivumakua, joka ei lukijaa miellytä?

Jokainen tuntee jonkun, joka muuttaa yhtenään – ja joitakin, jotka ovat uskollisia asumasijoilleen pitkiäkin aikoja, jopa läpi elämän. Kaupunkimainen elämäntyyli sisältää yleensä useita muuttoja, enimmäkseen perhetilanteiden tai työpaikkojen muuttuessa. Syynä voi olla myös ikävä naapuri, epäviihtyisä ympäristö, tai ärsyttävä haitta asunnossa. Jatkuvan muuttamisen taustalla voi olla myös jokin viihtymättömyys omassa elämässä, jota ei osaa paikallistaa.

Täydellistä asuntoa tuskin onkaan, niin paljon asumiseen liittyviä erilaisia muuttujia tunnistetaan. Asujan tottumukset ja mieltymykset vaikuttavat ratkaisuihin asuntoa hankkiessa. Yksi tarvitsee paljon tilaa, toinen tasokasta ympäristöä ja varustetasoa, kolmas hyviä yhteyksiä, neljäs haluaa palvelujen lähituntumaan, viides arvostaa rauhallista ja arvokasta sijaintia. Jollekin on tärkeää saada tehdä tai teettää asuntonsa yksityiskohtia myöten persoonalliseksi, toiselle käyttömukavuus ja kohtuullinen kunto riittävät.

Ajan ilmiö ovat tyhjenevät vanhat kerrostalot ja hiljalleen autioituva maaseutu. Syrjäkylien mökit jäävät nököttämään yksikseen keskustan palvelutaloihin muuttajien jäljiltä. Kaupungeissa vanhukset myyvät omakotitalonsa ja hakeutuvat keskustan kerrostaloihin. Trendit elävät aikansa, sen huomaa helposti katsellessaan kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden takaisia asuntomessualueita tänään.   

Siitä, kun viimeksi olen mennyt junalla Stadiin, tuntuu olevan kerrassaan iäisyys. Se kertoo ajan kulun tahmeudesta koronakeväänä. Jokin on muuttunut sisäisessä paikannuksessa, ajoituksissa ja käytännöissä. Kaupunkireissuja on ollut muutama kuluneena vuonna, mutta omalla autolla liikkuen. Aprikoin, onko syytä ottaa kasvosuojus käyttöön kahdenkymmenen minuutin junamatkaa varten, vaikka on keskipäivällä liikenteessä ja aikeissa palata ennen ns. neljän ruuhkaa.  

Kotiasemalla meitä oli täsmälleen kaksi parinkymmenen junaan nousijan joukossa, joilla oli suojus. Perillä isolla asemalla samaten pari yksilöä oli suojaimineen sadan ihmisen seassa. Aikaisemmin olen katsonut kasvosuojuksen tarpeettomaksi niillä reiteillä, joilla keväällä ja kesälläkin kuljimme. Viime aikojen huolestuttavien uutisten inspiroimana otin nyt käyttöön tavallisen laskostetun, sinisen. Viimeksi lienen käyttänyt moista 1970 luvun alussa leikkaussalitöissä.

Ihmisen hengitys on lämmin, siinä 36:n tai 37 asteen tienoilla. Koska suojaimen idea olla päästämättä läpi hengityksessä ja puheentuottamisessa syntyviä pisaroita, seuraa siitä väistämättä se, että suojaimen kera kulkija hengittää tähän vuodenaikaan ulkoilmaa huomattavasti lämpimämpää, kosteaa seosta. Tuo ’saunaefekti’ ei tunnu miellyttävältä eikä se, että kovin hapekastakaan tuo seos ei ole. Junassa oli tullen mennen runsaasti tilaa hakea paikka, jossa ei vieressä eikä vastapäätä ollut ketään.

Ihmettelin myös mielessäni fiilistä, oli kuin stadi olisi muuttunut vieraaksi, hiukan vihamieliseksi ja uhkaavaksi paikaksi. Päällisin puolin kaikki on kuin ennenkin, mutta kuitenkin jokin määrittelemätön muutos on tekeillä. Ja se tapahtuu meissä ihmisissä.     

Hassuinta ikinä, mutta ulkoilutimme parinkymmenen kilometrin verran autoa ja samalla saivat kyytiä kahvitermari ja muut tykötarpeet kiertäessämme Tuusulanjärveä. Kohta kotipihasta lähdettyä ilmoittautuivat nimittäin ensimmäiset sadepisarat tuulilasiin. Emme kääntyneet takaisin, mutta yhtään sellaista kahvittelupaikkaa, jossa olisi ollut katos, ei näkynyt matkan varrella. Tai, no – Lottiksen kahvilassa oli piitkä ja liian tiivis jono ja Halosenniemen parkkis oli täynnä. Juotiin ne termarikahvit sitten kotona. Aika harvoin koko kierrosta on tehtykään sen jälkeen, kun molemmilla vielä oli pyörä. Siitä on vuosia, päätellen uusien talojen määrästä sekä Tuusulan puolella että Jäken.

No niin. Ja sitten katsottiin viimeiset jaksot The Council of Dads perhesarjaa, jossa on riittänyt moneksi illaksi vauhtia ja perhedramatiikkaa. Amerikkalainen perhe-elämä on luku sinänsä, mutta kun tässä yksi isä kuolee ja testamenttaa kolmelle ystävälleen vuodeksi paikan ’isäneuvostossa’, jonka tehtävä on tukea äitiä kolmen oman ja kahden adoptiolapsen kanssa selviämisessä. Ylläreitä riittää taholla jos toisella, ja loppuviimeksi hirmumyrsky riepottaa kaupungin alkutekijöihinsä. Näyttää pahasti siltä, että toinen kausi tarvitaan, että saadaan kaikkien asiat taas joten kuten mallilleen.

Milloin Hesari muuttui muhevammaksi? Olenko ainoa, joka muistelee lehdessä muinoin olleen pääkirjoitusten, kolumnien ja muun tanakan vakiosisällön ohella runsaasti pienehköjä informatiivisia juttuja jykevien otsikoiden alla, jotka räpsähtivät päin näköä. Lyhyet oli helppo ohittaa tai lukea. Nykyään on huomattavasti enemmän runsassisältöisiä artikkeleita, joissa paneudutaan johonkin poliittiseen, kulttuuriseen, tieteelliseen henkilöön tai teemaan syvemmin. Se vaatii lukijaltakin paneutumista, ja pakottaa muodostamaan omaa kantaa. Teeman valinnalla on myös viestinsä. Viikonlopun lehden artikkeleissa on usein viihteellistä sisältöä, missä sanomalehti astuu jo aikakauslehtien ja erikoiskohderyhmän lehtien tontille. Hesarilla on myös käytössään maan parhaat uutiskuvaajat, mikä antaa paljon puhuvan aspektin tai pikantin mausteen sanalliselle annille.

On hienoa, että meillä on ainakin yksi luotettava päivälehti, joka on säilyttänyt tasonsa, elää ajassaan eikä alistu yhden ainoan näkemyksen äänitorveksi. Älkää pakottako meitä kaikkia tihruamaan diginäytöiltä tietoa maailman menosta, haluamme aamuisin ja pitkin päivääkin käännellä tuoreen sanomalehden ihoystävällisiä sivuja. Kiitos.