Monen lumettoman tai vähälumisen talven jälkeen saimme taivaalta täksi talveksi aidan puoliväliin ulottuvan hangen pienelle kotipihallemme. Eihän siihen raaskinut heti lapioida polkua, selkäkin oli kipeä ja jalkaa särki öisin. Ihanan pehmeä ja valkoinen lumipeitto sai olla rauhassa pitkään. Sen alla voi kuvitella kevätkukkasipulien onnellisena nukkuvan.

Vaan talvi oikutteli, tuli lauhaa, lumi vettyi ja tiivistyi päivällä ja yöpakkasessa taas kovettui. Pihalumella saattoi pian kävellä kuin lapsena hankiaispellolla. Oli tiedossa, että ikkunoita uusitaan keväämmällä. Sitä varten piti saada polku pihan poikki portille. Jäähakkuri olisi, mutta kun se jäi sinne vajaan, jonka oven edessä jumitti jähmeä kinos. Kevyt muovinen lumilapio ei mahtanut hangelle yhtään mitään.

Piti kaivaa vajan oven edustaa sen verran, että sai ulos alumiinisen lapion ja jäähakkurin. Hakattiin polkua vuorotellen parina päivänä, kunnes päästiin pihaportille asti. Ihana ylläri odotti portin takana: kaupungin aura-auton toimittama jäälohkareiden valli. Se on vielä hakattava pois edestä. Olin saanut fysioterapeutin ohjelmalla selän kuntoon. Siinäpä nyt koeteltiin kestääkö nikamat, nivelet ja lihakset poikkeustalven haasteita.

  • Hienoa, että sait oman kantohangen! Jäätyneiden lohkareiden hakkaaminen on kyllä homma, johon voisi soittaa jonkun kylätalkkarin apuun.

    Kommentin jätti Annikki · lauantaina 20. maaliskuuta @ 11:10

  • ’Kopsuhangella’ kävellessä tuli kyllä lapsuuden mäenlaskut mieleen!
    Me tehdään Toiseni kanssa pihatöitä yhdessä, jos ei selkäni ole ärryksissä. Huomaan, että hänenkin tahtinsa on hidastunut ja jos puuha on kovaa, joutuu istuksimaan ja ’puhaltamaan’ välillä. Kyllä kylätalkkareita saisi kaupungissakin olla, moni mummo sinnittelisi yksin jäätyään omassa kodissaan mahdollisimman kauan.

    Kommentin jätti Ellinoora · lauantaina 20. maaliskuuta @ 12:42

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.