”Lähdettävä tästä on, aina se on lähtemistä. Käy muuten kuin jokisimpukalle, joka sata vuotta jököttää saman kiven kupeessa.” – Tämän sinisen ajatuksen tuumaili Konsta Pylkkänen.
Perjantai. Puoli yhdeksältä kauppaan, viikon ruokaostokset mielessä, harvinaisemmat lapullakin varmuuden vuoksi. Aamu on hyvä aika käydä, parkkiruutu löytyy heti läheltä rappua ja hissiä. Kuten yleensä, juoksen raput parkkihallista ostoskerrokseen. Vielä se käy. Toinen tulee perästä omaan rauhalliseen tahtiinsa. Väkeä on vähän, enimmäkseen eläkeläisiä. Kaupan myyjä työntelee keräilykärryä suunniteltua reittiä, tutkii tablettiaan ja lappaa tavaroita laatikoihin. Tuntuu hyvältä, että voi tulla vielä itse kauppaan ja päättää lopullisesti ostoksistaan hyllyjen välissä. Oma on reitti meilläkin, tietyssä järjestyksessä yleensä edetään. Eilen poikettiin lasitavarahyllylle, josta poimittiin iittalapari, kun arkisista viinilaseista toinen hajosi joskus kesällä.
Iltapäivällä autonnokka eri suuntaan kohti kaupunkia, jonne on suunnilleen sama matka kuin Stadiin. Mielessä oli muutama hankinta, josta mainosjakelu oli esitellyt tarjousta. Eipä ole oltu liikepaikoilla, oisko ollut viime syksynä viimeksi. Mennessä muistin, ettei tullut suojusta mukaan, olisi pitänyt. Kauppakeskus kuhisi väkeä, mutta ei siellä kellään kasvomaskia ollut, ei asiakkailla eikä myyjillä. Kauppakeskus Villassa olimme käyneet vain kerran, vuosia sitten. Paikka oli laajentunut valtavasti ja muuttunut sen myötä sokkeloiseksi. Ja niinhän siinä sitten kävin kuten pelkäsin, että jouduimme etsimään tovin autoa valtavasta parkkihallista, kun emme osuneet samoille hisseille, millä olimme nousseet. Selvisimme sentään kotiin lopulta. – Ehkä olisi viisainta simpukoitua.
Herään epätavallisen varhain, hämärä on syvää, kello on vasta kuusi. Tulee taas sadepäivä ja pimeä painaa. Siispä sytytän valon ja luen jonkin aikaa, kunnes tuntuu siltä, että vielä saattaisi saada unen laidasta kiinni. Niin tapahtuukin. Puolitoista tuntia myöhemmin nousen samaan hämärään. Harvassa ovat aurinkoiset päivät, jotka hehkuttaisivat luonnon syysvärejä.
Taannoin katsomastamme sarjasta Rauhantekijä jäi mieleen repliikki etelän ihmiselle, joka ihmetteli suomalaista syyshämärää: ”Niin, me elämme puoli vuotta, ja toisen puolen vuotta talvehdimme.” Siltähän se usein tuntuu. Keväästä syksyyn eletään, sitten sopeudutaan parhaamme mukaan hämärään. Usein sataa, olemme onnekkaita jos sataa lumena, se valostaa.
Koronakevät ei unohdu, sen säikähdys, epävarmuus, pelokkuus, lopulta apatia. Kesä palautti elämän ja ilon hetkeksi. Nyt on palattu rajoituksiin, joita painaa lisäksi päivien pimeys, eikä ratkaisua pandemiatilanteeseen ole näköpiirissä. Talvehtiminen on alkanut.
Siitäkin huolimatta, että elämämme nykyisin on ihanan kiireetöntä, se on myös toisinaan melko köyhää, nimittäin jos sattuu kaipaamaan, että jotain tapahtuisi. Tapahtuminen pitää sisällään oletuksen, että se on kokijan kannalta spontaani, elämän eteen saattama, jonkun toisen ideoima ja koettavaksi tarjottu.
Voi myös pysähtyä havaitakseen hiljaiset
signaalit, toisin sanoen nähdä niiden pienten tapahtumien merkitys, jotka
helposti ohitetaan arjen yksitoikkoisuuden ja ennustettavuuden virrassa
soljuvina ilmiöinä.
Ajamme leipomolle, kävelen pihan yli ovelle. Näen pariskunnan istumassa ulkopöydässä, kahvilla ilmeisesti. Jatkan sisälle, minusta tuntuu, että hahmo oli tutun ihmisen. Kun tulen ostospusseineni takaisin ulos, rouva nouseekin pöydästä, tulee tervehtimään. Aivan oikein, tuttuja ollaan, viimeksi tapasimme koronakeväällä tällä samalla pihalla ja hän kertoi omasta sairastumisestaan. Aistin, että hän haluaa kertoa siitä miten nyt on – ja sanon: hetki vain, laitan ostokset autoon, tulen takaisin. Samalla saan sanottua Toiselle, että viivyn vielä tuokion, kun tapasin tutun.
Istahdan heitä vastapäätä ja näen heti miehestä, mitä on tapahtunut. Tavallisestikin vähäpuheinen ja vetäytyvä mies istuu siniset silmät auki rävähtäneinä ja nyökkää vaisun tervehdyksen. Vieressä on rollaattori. Kesän kynnyksellä yllättänyt aivotapahtuma sairaalajaksoineen ja kuntoutuksineen tulee kerrotuksi. Kahden ihmisen eläkevuosien toimelias arki on muuttunut ihan kokonaan. Kummallakin on ollut oma pysähtymisen paikkansa. Niiden jälkeiseen elämään sopeutumisen polkua he nyt kulkevat toisiaan tukien.
Ajattelen mitä merkitsee, kun elämä pysäyttää.
Jotkut takertuvat vimmaisesti ’meidän tapaamme elää’ ja piiskaavat itseään
samaan – se on toistuvien pettymysten tie. Toiset antavat pysähdyksen määrittää
uudelleen arkensa ja suostuvat etsimään sen, mikä ’meidän elämäntavastamme’ on
vielä mahdollista. Se on kivikkopolku, joka aika ajoin palkitsee iloisin
yllätyksin.
Esitin täällä taannoin mielipiteen Hesarista,
että on hyvin toimitettu ja monipuolista luettavaa sisältävä päivittäislehti.
Olikin, pitkään. Vaan nyt saattaa tilauksen jatko olla harkinnassa.
Lehteä piti näet taas uudistaa. Vaihtuiko
päätoimittaja, vai tuliko omistajalle hätä, ettei saa tarpeeksi voittoa.
Paperitehdaskin lopetti, nyt pitää ruveta tuomaan painopaperi ties mistä.
Uusi ulkoasu näyttäytyy lukijan kannalta
semmoiselta, että joka toinen sivu on koko sivun mainosta ja asiatekstiä aina
sen verran vähemmän. Mainostilan määrä on reilusti tuplaantunut.
Kiittelin lehteä aiemmin tasapuolisuudesta
ja puolueettomasta sekä paneutuvasta uutisoinnista.
Mistä pääkirjoituksiin on tullut aatteellista sivumakua, joka ei lukijaa
miellytä?
Jokainen tuntee jonkun, joka muuttaa yhtenään – ja joitakin, jotka ovat uskollisia asumasijoilleen pitkiäkin aikoja, jopa läpi elämän. Kaupunkimainen elämäntyyli sisältää yleensä useita muuttoja, enimmäkseen perhetilanteiden tai työpaikkojen muuttuessa. Syynä voi olla myös ikävä naapuri, epäviihtyisä ympäristö, tai ärsyttävä haitta asunnossa. Jatkuvan muuttamisen taustalla voi olla myös jokin viihtymättömyys omassa elämässä, jota ei osaa paikallistaa.
Täydellistä asuntoa tuskin onkaan, niin paljon
asumiseen liittyviä erilaisia muuttujia tunnistetaan. Asujan tottumukset ja
mieltymykset vaikuttavat ratkaisuihin asuntoa hankkiessa. Yksi tarvitsee paljon
tilaa, toinen tasokasta ympäristöä ja varustetasoa, kolmas hyviä yhteyksiä,
neljäs haluaa palvelujen lähituntumaan, viides arvostaa rauhallista ja arvokasta
sijaintia. Jollekin on tärkeää saada tehdä tai teettää asuntonsa yksityiskohtia
myöten persoonalliseksi, toiselle käyttömukavuus ja kohtuullinen kunto
riittävät.
Ajan ilmiö ovat tyhjenevät vanhat kerrostalot
ja hiljalleen autioituva maaseutu. Syrjäkylien mökit jäävät nököttämään
yksikseen keskustan palvelutaloihin muuttajien jäljiltä. Kaupungeissa vanhukset
myyvät omakotitalonsa ja hakeutuvat keskustan kerrostaloihin. Trendit elävät
aikansa, sen huomaa helposti katsellessaan kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden
takaisia asuntomessualueita tänään.
Siitä, kun viimeksi olen mennyt junalla Stadiin, tuntuu olevan kerrassaan iäisyys. Se kertoo ajan kulun tahmeudesta koronakeväänä. Jokin on muuttunut sisäisessä paikannuksessa, ajoituksissa ja käytännöissä. Kaupunkireissuja on ollut muutama kuluneena vuonna, mutta omalla autolla liikkuen. Aprikoin, onko syytä ottaa kasvosuojus käyttöön kahdenkymmenen minuutin junamatkaa varten, vaikka on keskipäivällä liikenteessä ja aikeissa palata ennen ns. neljän ruuhkaa.
Kotiasemalla meitä oli täsmälleen kaksi parinkymmenen junaan nousijan joukossa, joilla oli suojus. Perillä isolla asemalla samaten pari yksilöä oli suojaimineen sadan ihmisen seassa. Aikaisemmin olen katsonut kasvosuojuksen tarpeettomaksi niillä reiteillä, joilla keväällä ja kesälläkin kuljimme. Viime aikojen huolestuttavien uutisten inspiroimana otin nyt käyttöön tavallisen laskostetun, sinisen. Viimeksi lienen käyttänyt moista 1970 luvun alussa leikkaussalitöissä.
Ihmisen hengitys on lämmin, siinä 36:n tai 37 asteen
tienoilla. Koska suojaimen idea olla päästämättä läpi hengityksessä ja
puheentuottamisessa syntyviä pisaroita, seuraa siitä väistämättä se, että
suojaimen kera kulkija hengittää tähän vuodenaikaan ulkoilmaa huomattavasti
lämpimämpää, kosteaa seosta. Tuo ’saunaefekti’ ei tunnu miellyttävältä eikä se,
että kovin hapekastakaan tuo seos ei ole. Junassa oli tullen mennen runsaasti
tilaa hakea paikka, jossa ei vieressä eikä vastapäätä ollut ketään.
Ihmettelin myös mielessäni fiilistä, oli kuin stadi
olisi muuttunut vieraaksi, hiukan vihamieliseksi ja uhkaavaksi paikaksi.
Päällisin puolin kaikki on kuin ennenkin, mutta kuitenkin jokin määrittelemätön
muutos on tekeillä. Ja se tapahtuu meissä ihmisissä.
Hassuinta ikinä, mutta ulkoilutimme parinkymmenen kilometrin verran autoa ja samalla saivat kyytiä kahvitermari ja muut tykötarpeet kiertäessämme Tuusulanjärveä. Kohta kotipihasta lähdettyä ilmoittautuivat nimittäin ensimmäiset sadepisarat tuulilasiin. Emme kääntyneet takaisin, mutta yhtään sellaista kahvittelupaikkaa, jossa olisi ollut katos, ei näkynyt matkan varrella. Tai, no – Lottiksen kahvilassa oli piitkä ja liian tiivis jono ja Halosenniemen parkkis oli täynnä. Juotiin ne termarikahvit sitten kotona. Aika harvoin koko kierrosta on tehtykään sen jälkeen, kun molemmilla vielä oli pyörä. Siitä on vuosia, päätellen uusien talojen määrästä sekä Tuusulan puolella että Jäken.
No niin. Ja sitten katsottiin viimeiset jaksot The Council of Dads perhesarjaa, jossa on riittänyt moneksi illaksi vauhtia ja perhedramatiikkaa. Amerikkalainen perhe-elämä on luku sinänsä, mutta kun tässä yksi isä kuolee ja testamenttaa kolmelle ystävälleen vuodeksi paikan ’isäneuvostossa’, jonka tehtävä on tukea äitiä kolmen oman ja kahden adoptiolapsen kanssa selviämisessä. Ylläreitä riittää taholla jos toisella, ja loppuviimeksi hirmumyrsky riepottaa kaupungin alkutekijöihinsä. Näyttää pahasti siltä, että toinen kausi tarvitaan, että saadaan kaikkien asiat taas joten kuten mallilleen.
Milloin Hesari muuttui muhevammaksi? Olenko
ainoa, joka muistelee lehdessä muinoin olleen pääkirjoitusten, kolumnien ja
muun tanakan vakiosisällön ohella runsaasti pienehköjä informatiivisia juttuja
jykevien otsikoiden alla, jotka räpsähtivät päin näköä. Lyhyet oli helppo
ohittaa tai lukea. Nykyään on huomattavasti enemmän runsassisältöisiä
artikkeleita, joissa paneudutaan johonkin poliittiseen, kulttuuriseen, tieteelliseen
henkilöön tai teemaan syvemmin. Se vaatii lukijaltakin paneutumista, ja
pakottaa muodostamaan omaa kantaa. Teeman valinnalla on myös viestinsä. Viikonlopun
lehden artikkeleissa on usein viihteellistä sisältöä, missä sanomalehti astuu
jo aikakauslehtien ja erikoiskohderyhmän lehtien tontille. Hesarilla on myös
käytössään maan parhaat uutiskuvaajat, mikä antaa paljon puhuvan aspektin tai
pikantin mausteen sanalliselle annille.
On hienoa, että meillä on ainakin yksi
luotettava päivälehti, joka on säilyttänyt tasonsa, elää ajassaan eikä alistu
yhden ainoan näkemyksen äänitorveksi. Älkää pakottako meitä kaikkia tihruamaan
diginäytöiltä tietoa maailman menosta, haluamme aamuisin ja pitkin päivääkin
käännellä tuoreen sanomalehden ihoystävällisiä sivuja. Kiitos.
– Se on vissiin satteellakkii toisinaa välpäivä, tuumisi päivän säästä Pissismummon Ikimuori, jos eläis. Aamuaurinko paistaa lekottaa sinitaivaan taustavalona. Tuulonen silittelee pihakeinussa istuvan Mummon kiharaisia hapsikkaita. Ja lintu, tuo pieni, hiljainen, ei-minkään-värinen, yksikseen lentelevä olento käypi taas istumassa aidalla. Se jaksaa ihmetellä päätään kallistellen ja vajan seinustalle tähyillen, ettei tutulla paikalla ole valmisruokabaaria, vaikka aina on ollut. Miten kauan kestää pikku linnun pikku aivon käsittää, että lintulautakin on kesälomalla, miksei olis, kun moni muukin on. Koko talvettoman talven ja karanteenikevään baari oli auki joka päivä eikä asiakasvirroissa ollut muutosta. Ihminen oppii järjestelemään asiansa ruuanhankintaa myöten poikkeusoloissa mahdollisuuksien mukaan. Lintu vain ihmettelee, vaikka Luontoäidin buffetti on kukkuroillaan syötävää.
Iltapäivällä ärhäköityi ukkonen paukuttamaan rumpujaan ja mustanpuhuvien pilvien rintamasta välähteli. Kun kolina ja pauke painui koillista kohti, pisaroi taas sen verran, että päästiin siitä välpäivästä. Meteorologi tiesi illan tullen kertoa, että säätyypit ovat nykyään paikoilleen jumahtavaa sorttia, joten kuvatun lajista vaihtuvaa saadaan sitten hamaan ensi viikkoon. Vaan mitäpä tässä. Mennään näillä näkymillä.
Metsätuliaisina toin kotiin kimpun ihanasti
tuoksuvia kieloja, ja valkopeippejä, jotka nyt juuri kukkivat ryppäinä. Myös
heinät kuuluvat kesäkimppuun: nurmikat, nuokkuhelmikät, nata, nurmirölli.
Ikkunapöydällä, valoa vasten niille ominainen herkkyys puhkeaa kauniina esiin.
Tämä uusimaalaisille vaikea talveton talvi ja epidemian kurittama kevät on
yllättäen saanut luonnonkukat suorastaan hullaantumaan kasvun ilosta.
Kesäpuuhain aika on kiivaimmillaan. Tunnin, pari jaksetaan oman pihan askareissa aamupäivisin, kun muistetaan pitää taukoja ja juoda vettä. Eilen haimme puutarhalta ruukkuihin istutettavia kesäkukkia ja kolme vaahteran paikalle istutettavaa pensaan alkua. Lauantaina pojat tulevat avuksi maan kääntämiseen ja istutukseen.
Kuluneella viikolla ajoimme Saimaan rantamaille viettämään muisteluhetken Toisen vanhempien haudalla. Isänsä olisi täyttänyt sinä päivänä 99 vuotta. Nuppuiset verenpisarat näyttivät päässeen hyvään alkuun. Hautapaikan vieressä on samoina vuosina syntyneen tuntemattoman pariskunnan unohdettu hauta, jonka peittää villi heinä. Sitä katsellessa tulee surku. Ajoimme satamaan vohvelikahveille, kuten aina, ja torilla poikettiin nauttimassa kesän ekat jätskit. Reilun kolmen tunnin ajomatka lapsuusmaille ja samana päivänä takaisin tuntuu väsyttävän enemmän kuin ennen.
|
|