Tapasin tk-systeemin palveluksessa olevan fysioterapeutin, joka oli ystävällinen nuori nainen. Ensin hän kuunteli. Kerroin pahan mieleni kolmen ja puolen kuukauden kipuputkesta. Hän tutkaili selkä-lonkka-jalkavaivan tilannetta. Tehtiin erilaisia kuntouttavia liikkeitä kipurajalle asti, ei yhtään yli, hän muistutti. Sitten hän tulosti kuntoutusohjelman, antoi ohjeet sen kanssa toimimisesta ja sovittiin tilanteen tarkistusaika neljän viikon päähän. Sain ohjeen hankkia kuminauhan, jonka antamalla vastuksella voi tehostaa lihaskuntoa harjoittavia liikkeitä sitä mukaa kun kunto kohenee. Olin todella tyytyväinen saamaani apuun. Olin myös tyytyväinen itseeni, kun olin vaatinut lähetteen nihkeältä lääkäriltä.

Emme ole vielä rokotuslistalla, täällä mennään nyt kahdeksankymppisissä. Mutta koska rokotteita saadaan ja systeemi pyörii, varmaan kevään kuluessa saamme mekin annoksemme. Pitää päästä kesäksi kuntoon, että voi liikkua kotoa lasten ja lastenlasten luo sekä vaihtaa maisemaakin välillä. Jos siis koronavirustilanne sen sallii. Päätän uskoa, että se onnistuu.

Ensinnäkin oikea talvi, lumineen ja pakkasineen. Vaikka oman elämäni näköalat ovat paljolti kodin ikkunoista tähyilyn, iltapäiväisten netflix-sarjasessioiden ja uutis- ja ajankohtaislähetysten varassa. Onpa ainakin kaunista pihassa ja vaihteeksi välillä romanttisen viehättävää katsottavaa ruudultakin. Mielenkiintoista lukemista ja virkistäviä ystäväpuheluja, ristikoita ja sudokuja, kotipuuhia voinnin mukaan. Ja mikä parasta, hiljalleen tuntuu vointi kohenevan, kivut haalenevat ja uni paranee, se antaa toivoa.

Ehkä tämä eristyneisyys on aiheuttanut sen, että olen kokenut voimakkaasti helpottavana ja toivoa tuovana myös Amerikan presidentinvaihdoksen ja piinallisen neljän vuoden epävarmuuden jäämisen historiaan. Me olemme saman pallon asukkaita kaikki ihmiset, onnella ja onnettomuuksilla ei ole rajoja, kaikki saavat osansa siitä, mitä muualla ja muille tapahtuu. Tulisi pyrkiä yhteiseen hyvään itsekkään oman edun ajamisen sijasta. Tämä lienee korona-ajan tärkein opetus.

Ihmeellisen ihana talvipäivä sinertyy iltaan. Katuvalot syttyvät kuin valokukat maisemaan. Lumi tupruaa katoilta, kieppuu villisti tuulen pyörteissä. Kaupunki on mullin mallin, pääkadutkin irtolumen vallassa ja pikku kadut tuiskunneet lähes umpeen. Pihoilta lähtevät autot juuttuvat kinoksiin. Autokorjaamot ovat saaneet töitä, kun ennakoimattomia on tapahtunut taajamien ja moottoriteiden liikenteessä pitkin päivää. Jos vain on ollut mahdollista, moni on jäänyt kotiin tekemään töitään. Kun palaamme asioitamme hoitamasta, näemme kaksi ekaluokkalaista tarpomassa vyötäröön asti ulottuvissa kinoksissa ilmeisen ja harvinaisen iloisina ja tarmokkaina. Vihdoinkin talvi, meilläkin!

Meillähän on tämä nykyinen posti, joka nyt on Posti.fi – entinen Itella – entinen Posti. Siis firma, joka ei pysty päättämään, mikähän olis nimeltään ja mitähän tekis ja mitä ei. Tämäkö jakaa sanomalehdet ja sen yhden aikakauslehden, joka meillekin vielä on tilattu, vai jakaako ne Joku Muu? Paketteja tämä ei kuulema jaa, niitten kanssa sählää Jakelufirma.fi – vai mikä sen nimi nyt on. Posti.fi tarjoutuu tuomaan kirjeet ja joulukortit olikos se ihan kolmessa päivässä osoitteen mukaisiin postilaatikoihin. Vai niin. No meillä asuu riskiryhmäläinen A, joka on joulunalusviikolla ja jouluviikolla juossut ympäri kaupunginosamme lähikujia jakamassa oikeisiin osoitteisiinsa joulukortteja, jotka Posti.fi on ystävällisesti toimittanut meidän laatikkoomme. Riskiryhmäläinen B meillä osallistuisi urakkaan, mutta kun ei keppimummona pysty. 

Niin että jos me emme kiitä postinjakajaa joululahjoin syy on tässä. Siinä joku pienipalkkainen nostaa tilinsä ja asiakkaat tekee työn loppuun. Jos sama jatkuu vielä joulun jälkeenkin, ja sehän saletisti jatkuu, niin olkaapa hyvät, kiitokset välitetään puhelimitse postinjakajan esimiehelle.

Niitä on, joillakin enemmän, toisilla vähemmän. Aikakauslehdissä joulun alusviikoilla samoja reseptejä julkaistaan joka vuosi hiukan tuunattuna ja uusia reseptejä niille, jotka inhoavat entisiä. Sitten kuitenkin aika monesti pöytään ilmestyvät ne tutut kasvislaatikot ja kinkku, tortut ja piparit. Meillä ainakin.

Taatelikakku pitää olla, kotitekoinen, ja piparit omasta keittiöstä. Nääs koko arkisen vuoden on syöty leipomon pullaa ja kaupan keksejä kahvin kanssa. Torttuja voi tuoda kerran pari adventtipyhiksi, vaan niistä saa kohta kyllikseen. Taatelikakun salaisuus on helpossa reseptissä, tavallisissa aineksissa, ja makuhan vain paranee jääkaapissa. Piparit on meillä tehty Kotiruokakirjan muinaisreseptillä. Tuunaukseksi riittää muiden höystöjen lisäksi vähän maustepippuria.

Tänä vuonna Kokkikartano paistoi meille kolmen sortin laatikot, vain niiden porkkanalaatikko oli jo aatonaattona loppu, niin piti vaihtaa merkkiä. Punajuurilaatikon olin tehnyt itse pakastimeen aiemmin ja sulattanut aatonaattona. Syöminen sujui sitten silleen, että lusikallinen joka sortimenttiä mukaan luettuna säilykeherneitä lautaselle, kolme minuuttia mikrossa, sitten viipale kylmää kinkkua, sinappia ja raikasta etikkakurpitsasäilykettä jääkaapista. Helppoa ja hyvää kaikki.
Se isotöisin perinneruoka on meillä jälkkäri, hedelmäsalaatti. Tuoreista hedelmistä tehtynä, tyyliin yksi kappale kutakin lajia kuutioituna, vain persikka purkista ja sen liemi kostukkeena. Annoksesta riittää koko jouluksi, vallankin, jos vähän höystää kermavaahdolla tai jätskillä tai vaniljakastikkeella. Nyt päätettiin, että kokonainen tuore ananas on liikaa kahdelle, niin otettiin valmiita ananaskuutioita.

Ekat maistiaiset jälkkäriä ihan sellaisenaan: ihanan raikasta ja kukkeaa! Seuraavana päivänä lusikallinen riitti. Ananaskuutiot olivat leimahtaneet liekkeihin, ja koko parin litran annos oli tukevasti käymisprosessissa. Hyvän hiprakan olisi saanut, jos olisi kärsinyt syödä.

Aamun lehti tarjosi masentavia uutisia, ja ikkunamaisema näytti sateiselta. Jalkaa ja selkää särki eilistä enemmän. Pandemiatilannekuvassa Eurooppa hehkui tulipunaisena ja meillä vaaditaan rajasulkujen avaamista. Ja sitten tämä: Isä surmasi neljän kuukauden ikäisen tyttövauvansa. Ammattini vuoksi olen tottunut perhetragedioiden kohdalla jäähdyttämään omia tunnekuohuja. Uutisotsikko on vain otsikko. Mehän emme tiedä mitä siellä taustalla on tapahtunut, yleensä tilanne on hyvin monisyinen. Tässäkin: ketä muita osallisia on ollut? missä oli äiti? vanhempien suhteen tila? perheen taloustilanne? mustasukkaisuus? – Olen jo etääntynyt ammatillisesta suhtautumisesta, tiedän sen siitä, että itkin luettuani uutisen. Se on ainakin varmaa, että vauva ei ollut syyllinen.

Pilvetkin itkevät. Jos ne alkavat jäähdyttää tunteitaan, saamme lumihiutaletanssin ja maisema valostuu. Aina voi toivoa.

Ne on ihan omanvärisiään, himmeänharmaata, kanervan lilaa, maaruskaa, kirkasraitaisia, vähän vielä pihlajanmarjaisia ja ruusunkiulukkaisia. Mietinnöissä käväisee iloisia kesämuistoja, menneen kevään ankeuttakin, jonka pyrkii unohtamaan kaikin keinoin. Edessä päin tuntuu olevan vain hajanaisia, epäselviä ja vähän ahdistavia mielikuvia joulusta. Sen pitemmälle ei.

Ei tule oikein selvää viestiä niiltä, jotka työkseen tietää, että kiihtyykö vielä vai leviääkö jo. Tuttua korona-arkea mennään. Kaupassa ja kirjastossa käydään, molemmissa maskisuojus naamalla. Näköyhteyttä yksittäin ja pikku perheiden kesken omiin rakkaisiin. Ystävät puhelinsoiton päässä. Kaikki muu elämä luettuna, kuunneltuna ja katseltuna.

Marraskuussa on kuitenkin se hyvä puoli, että halutessaan voi antautua pitkiinkin ajatusketjuihin. Nauttia mietintöjensä kirjoittamisesta muistiin, kynällä tai näppäillen. Tarkastella ajatusryppäitään matkan päästä, tuumia ja tutkailla. Niin, ja käydä metsässä viisastumassa, jos kykenee. Hengitellä syvään maansävyisiä tuoksuja ja tuulta.

Kuukausimäärin, viikko viikolta kiihtyvästi on media esitellyt, kaivellut, ruotinut ja aanaillut Yhdysvaltain presidentinvaalien etenemistä ja tulosvaihtoehtojen vaikutuksia sekä liittovaltiossa että maailmalla. Tulos on valmis, voittajan puheet on pidetty, ja maailmalla laajasti tunnustettu vaalien voittaja sekä huokaistu helpotuksesta. Vaan mitäs tämä häviölle jäänyt osapuoli? Sen sijaan, että toteaisi tilanteen, toivottaisi kohteliaasti onnea voittajalle ja alkaisi lähtölaskentansa historiaan – tämä onneton takertuu ovenpieliin, kaivautuu poteroonsa, josta näkee vain harhakuvia siitä, miten väärin kaikki on mennyt. Lakimiehet töihin, amerikantapaan, edessä on päättymätön jono oikeusjuttuja siellä sun täällä. Ja sillä välin virallisesti valittu ryhtyy raivaamaan yhdenmiehen menneen utopian raunioita ja korjaamaan tuhon jälkiä.

Henkilökohtaisesti minua ei liikuta tuo jälkinäytelmä, mutta ymmärrän sen merkityksen eri osapuolille. Eniten olen matkan varrella järkyttynyt dokumenttipätkästä, jonka satuin näkemään televisiosta. Siinä amerikkalainen (musta) lahkolaispastori avustajineen siunasi donald trumpia ja kiitti jumalaa, joka on hänessä lähettänyt uuden messiaan, joka pelastaa amerikan ja koko maailman.

Saihan tuo ovela viruspeijakas kiinni mahtavankin huseeraajan kesken vaalikiireiden ja palautti hänet tavallisten kuolevaisten joukkoon. Nyt ei puutu kuin se, että vastapelurikin olisi altistunut tartunnalle saman tien. Ajattelin jo, että nyt media antaisi trmpn sairastaa ja toipua hissukseen ja samalla saisimme me muutkin olla sen tekemisistä ja sanomisista vähän aikaa rauhassa. Vaan mitä vielä! Nyt säpistään ja aanaillaan joka puolella, että entä, jos vaalit pitäisi siirtää. Ja onko tässä jotain tahallista takana. Voi että.

Auringonsäteiden raoteltua pilvilauttoja läksin hyvillä mielin värikkääseen ja suotuisaan syyssäähän kävelysauvoineni. Olin jumpannut varovasti aamulla, siten tiedustellen selkä- ja lonkkatilannetta. Piti oleman hyvin ja kivuttomasti asiain laita. Vaan entäs kun lenkkarinnauhat aukesivat ja kumarruin niitä solmimaan, eikö rävähtänyt kipu päälle taas. Kun en ymmärrä niin en. Mikä siellä on koko ajan niin hilkulla, että yksikin vääränlainen liike murtaa tasapainon.

No, lenkki sujui lingertäen, ja sisään päin irvistellen. Monta pysähdystä ja venytystä tarvittiin kilometrin matkalla enkä enempää jaksanut. Ei sattunut yhtään tuttua olemaan liikkeellä, sen sijaan omituinen ajaja kiinnitti huomion. Parhaat päivänsä nähneen auton ratissa istui tummanaamainen kuski, auto näkyi olevan täynnä mainoslehtinippuja. Tämä se tuli vastaan kevytväylää ajaen, hätävilkut päällä. Kun jäin katsomaan pitkään, kuski pysähtyi ja peruutti vauhdikkaasti kolmen kadun risteykseen. (Huh..) Kohta sama auto seikkaili jokaisella sivukadulla ja pysähtyi lopulta kotikadun varteen. Ainuttakaan mainosta ei kuski jakanut, mutta hätävalot paloi koko ajan.

Iltapäivän tv-hupia löytyi Ylen ja BBC:n uutisvälähdyksistä, joissa arvioitiin yöllistä merentakaisen presidenttiaineksen toistensa päälle puhuvaa väittelyä, missä parhaimmillaan oli kolme yhtä aikaa äänessä.

Yksi vaivainen yrittää suorittaa kävelylenkkiään, toinen vajaataitoinen tienata leipäänsä mainosjakeluilla. Yksi ja Toinen kiinnostunut koettaa saada saada tolkkua kotoisen parlamentin kansaa edustavien opportunistien maskeihin uppoavasta mussutuksesta, jota välikysymyskeskusteluksi myös kutsutaan. Pääasia, että kukin yrittää parastaan.