Olen tässä pitkässä kevätretriitissä tehnyt jonkinlaista hiljaista elämänsiivousta. Viimeksi olen käynyt kotikoneeni tiedostoja läpi ja harventanut rankalla kädellä. Pitkät, vuosien meiliketjut ystävien kanssa vaativat arvolleen sopivan hyvästelyn. Luin kaikki läpi ja tallensin muistojen lippaaseen vain arvokkaimmat viestit liitteineen.

Tässä puuhassa on myös käynyt ilmi, miten eri ystävien kanssa käyty ajatusten vaihto on erilaista. Yhden sielunsiskon kanssa olemme parkuneet toisillemme kaikki kipumme ja hehkutelleet onnenhetket, monelle muulle olen lähetellyt viileän rauhallisia tilannetiedotuksia pahimmista vaiheista selviydyttyä ja kysellyt kuulumisia. Joidenkin kohdalla olen tajunnut olla lisäämättä toisen kuormaa omiani valittelemalla ja ottanut myötätuntoisen asenteen. Sekin on aitoa minua.

Ystävyys on elämän rikkautta. Voi antaa ja saada sen mukaan kuin kulloinkin on. Kun vanha ystävä on päässyt ikilepoon, olen hoitanut ikävääni palaamalla meilikirjeenvaihtoomme. Ajallaan siitä voi luopua, eihän se mitään perintötavaraa ole. Ystävyyskään ei kulje perintönä, omat muistot äidin ystävistä ovat lapsillekin ihan omat, jos ystävällä on ollut yhteys koko perheeseen. Kun tiedostot väljenevät, tulee tilaa sielun sisäiseen puutarhaankin.

Suomalaiset kuulemma noudattavat hyvin karanteenimääräyksiä, ja hallitus tekee useimpien mielestä oikea-aikaisia ja oikeasuhtaisia päätöksiä rajoituksista ja niiden purkamisesta. Kiitos valtamediain, tämä asiaintila on myös kerrottu ihmisille ja näin vahvistettu luottamusta sekä virkamiesvastuulla toimijoiden (mm. THL), asiantuntijoiden että poliitikkojen yhteistyökykyyn vaikeassa epidemiatilanteessa.

Näin pääosin, kunnes aletaan huudella, milloin rajoituksia meillä aletaan purkaa, kun monissa muissa maissa jne. Valitetaan karanteeniväsymystä ja kiukutellaan, miten kauan tätä oikein jatkuu. Huuto yltyy, kunnes hallitus saa kaiken aikaa käynnissä olleet asiantuntijaselvitykset pöydälleen ja pääsee tekemään päätöksen. Päätös perusteluineen kerrotaan ja kas, alkaa uusi huuto. Ei niin, vaan näin! Miksei meiltä kysytty!

Kun kerrottiin koulujen avaamisesta 14.5. lukien, ällistyi taatusti moni kansalainen, ei päätöksestä, vaan reaktioista. Yhtäkkiä paljastui, että osa opettajakunnasta ammattijärjestönsä mukaan vastustaa kiihkeästi paluuta normaaliin opetustyöhön kouluissa. Loistavasti koulutetut ja etäopetuksessa kunnostautuneet opettajat heittäytyvät uusavuttomina huutamaan ohjeita oman perustyönsä järjestämiseen. Vedotaan jopa vanhempiin, jotka eivät muka aio päästää lapsiaan kouluun. – Hämmentävä ilmiö.

Lapsuusmaalla tehtiin kotisimaa ja itse paistettuja munkkirinkeleitä yhdessä äidin kanssa vapuksi. Hyvin maistuivat isälle ja isoveljellekin. Minä hain sinivuokkoja metsästä, jos ne sattuivat olemaan jo kukassa. Ei ne kauan kestäneet maljakossa, mutta tuli niiden mukana kuitenkin kevättä kotiin.

Helsingin vuosina, kun tutustuttiin Toisen kanssa, otettiin tavaksi tuulettaa lakkia vapunpäivänä merenrantakävelyllä tai kuunnella Espan lavalla soittelijoita. Pari kertaa Mantan lakituksen aikaan Kauppatorilla riitti meille. Tungos oli valtaisa. Ei olla osallistuttu vappujuhlille eikä olla minkään aatteen puolesta marssijoita. Toinen soitteli kotona Retuperän VPK:ta, ja sima ja tippaleivät tekivät kauppansa. Poikien myötä kotiin tuli serpentiinejä, itse puhallettuja ilmapalloja ja vappuhuiskat, ja taas paisteltiin munkkeja ja juotiin simaa.

Kun pojat liukenivat omille teilleen vappumeininkeihinsä palattiin me kaksi herkuttelun pariin – tyyliin suolakeksejä, juustoja, kuohuviiniä ja jazzlevyjä. Vapunpäivänä pyöräiltiin Tuusulanjärven ympäri, jos sää ei ollut ihan kamala. Aika usein se kyllä oli.

Eläkevuodet ovat riisuneet vappumme turhantuntuiseksi käyneistä kuvioista. Usein on nautittu kaupasta tuotu simapullo ja Fazerin tippaleivät omassa pihassa, siinäpä se. Eikä tästä karanteenivapustakaan mitään erityistä jää puuttumaan.

Tämä joka toisen viikon ostospäiväkierros alkoi perjantaina, vaihtui torstaiksi ja nyt lähestyvän vapun johdosta keskiviikoksi. Kuudes karanteeniviikko ja ison kaupan kärryllinen ruokaa kolmesti tänä aikana. Toinen hakee lisäksi kerran viikossa maitoa, hedelmiä, salaattiaineksia ja kalaa semmoiseen aikaan, että tuoretiski on avattu. Aika hyvin, vai mitä. Maanantaiksi haettiin kokeeksi valmista ruokaa Lottakanttiinista. Listalla oli kalamurekepihvit, perunaa ja valkokastiketta sekä salaattia ja pikku sämpylä. Olisi tuotu ilman kuljetusmaksua kotiinkin, lähialueelle. Ruoka oli ihan arkihyvää, mutta sekajätepussi kommentoi närkästyneenä neljää styroksipakkausta.
Tilasin verkkokaupasta uutuuskirjat, joita hesarin kulttuurikriitikko esitteli arvostaen, mutta niiden toimitusaika on vasta toukokuun lopulla. Kävin sietämättömään lukunälkääni nappaamassa ison kaupan kirjavalikoimasta yhden paksun Lucinda Riley-pokkarin. Simapullo odottelee, jos leipomosta saisi huomenna tippaleivät, siinä ne vappufiilikset. Puuttuu enää tavanomainen kolea räntäsade.

Orvokkien pienet, hellyttävät kasvot kurkkivat uteliaana ja eläväisinä sunnuntaiaamuun. Koronakevään pitkät, hitaat viikot ovat kääntymässä huhtikuun viimeisiin päiviin, yöt ovat vielä kylmiä, päivät aurinkoisia. Sitkeät kevätkukat eivät ole pienistä pakkasista moksiskaan. Rakas vaahtera availee jo pieniä silmunyrkkejään onnellisen tietämättömänä, että elää viimeistä kevättään tässä pihassa. Vuosi sitten huhtikuussa emme tienneet, että tämä kevät on monelle meistä kuolemaksi.

Nythän tieto on syösty silmillemme, arvoisat vanhukset, omaiset ja ystävät: hoiva tappaa. Pitäisi tajuta jo. Kokonainen riskiryhmä neljän seinän sisällä aamusta iltaan lähikontaktissa vaihtuvan hoitoväen ammattitaidon ja välittämisen varassa. Ihmisten armoilla, joilla on oma elämä, lähiverkostot ja elinpiiri kontakteineen toisaalla ja joskus myös puutteellinen suojavarustus työpaikalla. Hoiva on kuolemaksi, mutta onko vaihtoehtoa. Ei ole.

Elämähän on tietyllä tavalla riskaabelia ylimalkaan, mutta virusepidemiassa seikka eri toten korostuu. Asiallinen ja perusteltu varoittelu ja kieltely on paikallaan, mutta alkavat ajan mittaan menettää tehoaan. Tuon tutunoloisen peilikuvan paljastama tukkahapsikas, jota viimeksi oli trimmattu yhdeksän viikkoa sitten, mursi viimein omistajansa epäröinnin. Valitsin luottokampaajan numeron. Sanoi olevansa työkunnossa ja ottavansa vastaan, jos asiakas on pulassa. – Muuten mennään taiteen sääntöjen mukaan, mutta sillä riskillä, että kasvosuojusta en käytä enkä kulmakarvoja laittele, lisäsi. Sopi mulle, en käytä kasvosuojusta itsekään, tasoissa ollaan.
Siinä meni mukavasti jutustellessa muutamat työvaiheet, mukaan ottamaani Teema-lehteä lueskellessa osan aikaa. Luulen, että kohtaaminen oli meille molemmille tärkeä. Hänellä oli yksityisyrittäjän koronamurheet, minulla riskiryhmän karanteeniarjen pitkäveteisyys. Hän sai maksavan asiakkaan ja peilikuvani nuortui kymmenen vuotta. Sopii nyt kevättuulen tuivertaa.

Koko aikaa ei jaksa vain olla olemassa, selvähän se. Karanteeniväki alkaa ajoittain kyllästyä hiljaiseloonsa. Kun kaupassa aamuyöllä seisoskelee yksinään tyhjien hyllyjen edessä ja miettii elämänsä turhuutta, alkaa kyrsiä. Ei saa tuoretta kalaa, ei leipää, eikä hiivaakaan löydy, vaikka kuinka olisi aikaa leipoa.
Otettiin sitten tänään mahdollisten kevätaskareiden pinosta se ilmeisin. Verhot narulle tuuleen ja ikkunanpesu meneilleen. Sehän askare, kaupungissa varsin, on alituinen keväästä juhannukseen ja siitä syksyyn. Seuraavilla lämpimillä voisi kokeilla jo matonpesua. Vaatehuoneen ja ulkovajan voisi myllätä taas kertaalleen. Ei hauskuutta puutu, jos vain alkuun pääsee. Siis jos.
Kohta tuleekin jo taas uutiset ja huoliviranomaisten tiedonanto. Kuolleiden, tehohoidettavien ja tartunnansaaneiden määrien mietiskely aamuin illoin palauttaa tehokkaasti tajuamaan ihmiselon kaikinpuolisen turhuuden.

Kaikki riskiryhmämökkiläiset, ikihölkkääjäväki, sauvailuvaarit ja kipakkamummot liittykää yhteen rintamaan! Emme todellakaan aio mätääntyä kotiin, niin mukava paikka kuin se onkin. Kukaan toimistossaan kykkivä ja tilastoitaan viilaava terveyspoliisi ei voi kieltää meiltä liikkumista ja puuhailua raikkaassa kevätilmassa. Siellä keuhkot tuulettuu ja huolet karisee. Metsäpolkuja, pellonpientareita, pikkuteitä ja sivukatuja Suomessa riittää! Pysähdellään sopivan matkan päähän, puhutaan naapurin kanssa, kysytään miten menee. Jos on pulma, mietitään yhdessä, miten se ratkeaa. Älkääs kuulkaa luulkokaan, että me suostutaan kyyristelemään neljän seinän sisällä aamusta iltaan, pyhät arjet. Sehän on murhaa!

Luen retriittipäiväkirjoja vuosien takaa. Hiljaisuuden retriitit ovat olleet hengellisen elämäni ominta sielun hoitoa itselle, mutta retriitinohjaajana myös se tehtävä, jota olen syvästi rakastanut, sille antautunut. Päiväkirjoja lukiessa olen alkanut miettiä tätä koronakaranteenia hiljaisuuden retriittinä. Kukin elää yksinkertaista, hiljaista arkea omalla tavallaan ja omaan tahtiin. Mitä hiljaisempaa on, sitä vahvemmin luonto, arjen pienet tapahtumat, musiikki, luetut ajatukset puhuvat, kun sydän on auki.

Retriitin idea on vetäytyminen normaalista arjesta, päiväjärjestyksen yksinkertaistaminen, turhan ponnistelun tai viihdykkeiden karsiminen. Tarkoitus on saada tilaa hetkille, jotka saavat syntyä siitä, mitä on ja mitä sielun sisimmästä nousee. Vain se erottaa karanteenin ja hiljaisuuden retriitin, että viime mainittuun kokoonnutaan pienellä joukolla ja ohjelmaan kuuluu yhteisiä rukousmeditaatiohetkiä. Ollaan vapaasti, keskustelematta jossain luonnon keskellä. Retriittitoverit edustavat siinä Jumalan hyväksyvää läsnäoloa, kukaan ei ole yksin.

Monelle tämä virusepidemian karanteeni on yksinäinen polku. On hyvä ajatella että emme silti ole yksin, emme unohdettuja. Olemme kaikki samassa tilanteessa, naapurit, tuttavat, ystävät ja omaiset. Tämä on yhteinen matka. Näemme ja kuulemme toisistamme digiyhteyksien kautta, uutisvälähdyksissä, ulkoilureitin varrella, kauppaan pujahtaessa. Retriitille ominaisia ovat yllättävät löydöt, oivallukset omasta elämästä. Niitä voi odottaa koronaretriitiltäkin.

                           ”Kaukaa sinua hain / nyt on pyyntöni vain: / pidä minusta kiinni / kunnes kasvosi nään.

                           Omin voimin nyt näin / pääse en eteen päin / pidä minusta kiinni / kunnes kasvosi nään.”

                           (Anna-Mari Kaskinen)