Koko aikaa ei jaksa vain olla olemassa, selvähän se. Karanteeniväki alkaa ajoittain kyllästyä hiljaiseloonsa. Kun kaupassa aamuyöllä seisoskelee yksinään tyhjien hyllyjen edessä ja miettii elämänsä turhuutta, alkaa kyrsiä. Ei saa tuoretta kalaa, ei leipää, eikä hiivaakaan löydy, vaikka kuinka olisi aikaa leipoa.
Otettiin sitten tänään mahdollisten kevätaskareiden pinosta se ilmeisin. Verhot narulle tuuleen ja ikkunanpesu meneilleen. Sehän askare, kaupungissa varsin, on alituinen keväästä juhannukseen ja siitä syksyyn. Seuraavilla lämpimillä voisi kokeilla jo matonpesua. Vaatehuoneen ja ulkovajan voisi myllätä taas kertaalleen. Ei hauskuutta puutu, jos vain alkuun pääsee. Siis jos.
Kohta tuleekin jo taas uutiset ja huoliviranomaisten tiedonanto. Kuolleiden, tehohoidettavien ja tartunnansaaneiden määrien mietiskely aamuin illoin palauttaa tehokkaasti tajuamaan ihmiselon kaikinpuolisen turhuuden.

  • Jotenkin olemassa olemisen keveys aaltoilee. Kun puuhastelee jotain konkreettista ollaan tässä hetkessä, mutta jo kohta ikävä tilannekuva, joka tulee mieleen tai tiedotusvälineistä saa taas ajan tuntumaan epätodelliselta.

    Kommentin jätti Pirkko · keskiviikko4pm 22. huhtikuu30pm @ 16:08

  • Minulla oli sama puuha lämpimän päivän innostamana, pesin parvekelasit. Minua välillä painaa kovasti ajatella kovissa kivuissa tai tehohoidossa olevia, mutta huoleen vajoaminen ei auta heitä eikä ketään. Joskus tämän täytyy päättyä.

    Kommentin jätti Annikki · keskiviikko4pm 22. huhtikuu30pm @ 17:47

  • Aallokko on aika osuva korona-ajan kuva. Siinä on hiljaista, melkein tyyntä, sitten loiskivaa, jokunen myrskytuulipäiväkin.
    Lienee parasta elää kukin kohdallaan se, mikä eteen tulee – liikaa surematta kaikkien kohtaloita. Tunnistan minäkin nuo ajatukset, varsinkin aamuyöllä, jos valvottaa.

    Kommentin jätti Ellinoora · torstai4pm 23. huhtikuu30pm @ 17:57