Vaaleankeltainen, C.L. Engelin suunnittelema puinen ristikirkko, rakennettu 1842, jossain Pohjois-Pohjanmaalla. Hannes Maliston maalaaman alttaritalun aiheena on Jeesus Betanian sisarusten luona. Maria istuu opettajan jalkojen juuressa, taustalla häärii Martta. Harvinainen yksityiskohta on alttaritaulun yläpuolella oleva otsikkoteksti: ”Yksi on tarpeellinen”. Urut on tehnyt Hans Heinrich v. 1984. Heikki-kirkkoherra, Jarkko-kanttori ja Timo-seurakuntamestari toimittavat miehissä koko palveluksen. Näin eteläisestä vinkkelistä katsottuna harvinaista, ettei naisia eikä maallikkoja näkynyt. Pitkän kokemuksen tuomalla varmuudella palvelus etenee Heikki-papin käsikirjoista. Pitkä kokemus ei ole avuksi, kun pitäisi muistaa avata mikrofoni. Rukouksiin tunkee ajankohtaista lisää, ehkä myös pyydettyjä esirukousaiheita. Teksteistä korostetaan yllättävästi joitain sanoja. Ei tietoa miksi.

Sanojensa pontimeksi tyhjässä kirkossa Heikki kiipeää lattian ja katon puoliväliin pystytettyyn saarnatuoliin. Saarnasta voi sanoa, että kieli on värikästä, etten sanoisi maanläheistä. Jonkinlaista nuotinnusta kirjojen välissä ehkä on, mutta puhe on jutustelunomaista, vapaata. Mieleen jäi ilmaisu ”maailman tappiin asti”, mutta ohi meni, missä yhteydessä. Toisessa yhteydessä Heikki mainitsi, ettei ole koskaan nähnyt kenenkään vainajan konttaavan itse hautaan, se liittyi jotenkin siihen, että Jumala noutaa kyllä omansa. Sunnuntain evankeliumiteksti käsittelee Josefin kihlatun, Marian raskaaksi tuloa Pyhästä Hengestä ja Josefin aikeita hylätä morsian ’huoruuden’ tähden. Heikki paneutui Josefin pettymykseen ja epäilyksiin pontevasti. ’Huoruutta’ ei mainita evankeliumitekstissä, se putkahti Heikin raamatunselitykseen hiuksenhienosti välttäen Marian suoraa nimittämistä kyseisen sukuisella sanalla. Puhuja kykeni eläytymään Joosefin tuntoihin kiitettävästi. Ja muisti Heikki ennen lattiatasolle laskeutumistaan sytyttää sytkärillä tulen saarnatuolin reunalla puheen ajan odotelleeseen kynttiläänkin, joka sitten jäi palamaan sinne ylös yksinään. Toivottavasti suntio muisti kipaista sammuttamaan sen ennen kuin viimeinenkin poistuu Engelin puukirkosta.
(Kirj. 20.12.2020)

Eteläisen Uusimaan ponteva seurakunta varmaan istui kuuliaisesti kotonaan striimauksen äärellä, kun palveluksen toimitti runsaslukuiselle penkkiseurakunnalle kirkkoherra Kupiainen, taitava sanankäyttäjä. Diakoni ja muuan nuori tyttö avustivat tekstin lukijoina, musiikkipuolella kanttori soitti suvereenisti sekä urkuja että selloa, avustava muusikko toimi kauniisti esilaulajana ja soitti myös viulua. Jouluevankeliumi luettiin Luukkaan mukaan, mutta ihan vieraaltahan se yhä kuulostaa vanhemmasta väestä, joka lapsuudesta asti on tottunut kuulemaan: ”Ja tapahtui niinä päivinä”. Kirkkoherra otti teemakseen evankeliumitekstin sivulauseen, joka kertoo, ettei raskaana olevalle äidille ja puolisolle ollut majatalossa paikkaa yöpyä. Papin mielestä yhä on paljon porukkaa, jolle ei ole sijaa arvostetumpien ja menestyneempien ihmisten vallatessa parhaat paikat. Eikä pappi suinkaan unohtanut kertoa, kuka oli tuo syntyvä lapsi, miksi hän syntyi ja miksi hän otti kantaakseen syrjäytettyjen ja sijaa vailla olevien osan. Taitavasti punotun saarnan jälkeen kuultiin hienosti sovitettua joulumusiikkia, ja palvelus päättyi värikkäimpään ikinä kuulemaani Herran siunaukseen, jota pappimme paisutti ja väritti lisälausein pitkin matkaa niin, että pelkäsin koko siunauksen jo lehahtavan lentoon. Tutusti ja ytimekkäästi päästiin kuitenkin loppuun: Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen. – Ei huono palvelus, mutta niinpä se on kuin ennenkin olen kokenut, että monissa perheissä (niin pappilassa kuin seurakuntalaistenkin) aattoon huipentuva joulun juhlinta saa aikaan sen, että itse joulupäivänä tunnelma on jo hivenen lässähtänyt. (Etten vain itsekin olisi torkahtanut tuoliini jossain vaiheessa – tosin ilman erityistä aattoista juhlintaa.)

Meillähän on tämä nykyinen posti, joka nyt on Posti.fi – entinen Itella – entinen Posti. Siis firma, joka ei pysty päättämään, mikähän olis nimeltään ja mitähän tekis ja mitä ei. Tämäkö jakaa sanomalehdet ja sen yhden aikakauslehden, joka meillekin vielä on tilattu, vai jakaako ne Joku Muu? Paketteja tämä ei kuulema jaa, niitten kanssa sählää Jakelufirma.fi – vai mikä sen nimi nyt on. Posti.fi tarjoutuu tuomaan kirjeet ja joulukortit olikos se ihan kolmessa päivässä osoitteen mukaisiin postilaatikoihin. Vai niin. No meillä asuu riskiryhmäläinen A, joka on joulunalusviikolla ja jouluviikolla juossut ympäri kaupunginosamme lähikujia jakamassa oikeisiin osoitteisiinsa joulukortteja, jotka Posti.fi on ystävällisesti toimittanut meidän laatikkoomme. Riskiryhmäläinen B meillä osallistuisi urakkaan, mutta kun ei keppimummona pysty. 

Niin että jos me emme kiitä postinjakajaa joululahjoin syy on tässä. Siinä joku pienipalkkainen nostaa tilinsä ja asiakkaat tekee työn loppuun. Jos sama jatkuu vielä joulun jälkeenkin, ja sehän saletisti jatkuu, niin olkaapa hyvät, kiitokset välitetään puhelimitse postinjakajan esimiehelle.

Juuei, älkääs mitäkään, kävipä taannoin Pissismummolle niin kuin joulun lähestyessä tuppaa käymään mummolle kuin mummolle ja vaarillekin, että tuli asiaa Isompaan Kauppakeskukseen. Sattuneesta Korona-nimisestä syystä Mummo oli asioinut viimetteeksi edellisen vuoden puolella kyseisessä paikassa ja vähän samansorttisten asiain merkeissä silloinki. Nytpä ei hän ollut edes omalla asiallaan, vaan Joulupukin. Pukki mokoma kun on vanhetessaan laiskistunut eikä viitsi juuri mitään pajassaan tehdä, kaikki senkin pitää valmiina saada ja apulaisten kokoon haalimana konttiinsa. Ihme, kun viitsii vielä jakaa lapsosille, eikä aina sitäkään.

Mummon ja Poikakaverin meno sujui vanhaan malliin autolla alakerran parkkihalliin ja sieltä tiettyä hissiä ylös, josta tupsahtivatten nämä suoraan tutun puodin oville. Näille näppäimille asti melkein sujuikin, mutta sen jälkeen alkoi vaikeutua. Mummon kenkkukoipi oli taasen syyspimeiden myötä äitynyt kipunoimaan jokaikistä liikkeellelähtöä. Eikä vain liikkumista, vaan seisoskelua varsinkin. Ja öisin se valvotti, kun kipu raastoi pitkin koipea taukoamatta. Tällä koivella ja kepin kanssa konkaten Mummo oli siis liikkeellä. Unohtunut oli se tosiseikka, että Kauppakeskuksen luonteenomaisin ominaisuushan on, että siellä ihminen saa helposti päivänsä kulumaan kilometrikaupalla käytäviä kerroksessa jos toisessakin samoillessaan.

Jo tavaratalon puolella Mummolle nousi tuskanhiki, missään ei ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä, missä päin mahtoi minkin sortin tavaravalikoima olla, kun ei se ollut siellä missä viimeksi. Ja ihan ensteksi, että mistä saisi korin, johon voisi kerätä jos jotain löytäisi. Aikansa haahuiltuaan nämä kaksi vanhaa näkivät vilahduksen henkilökuntaan kuuluvasta, joka peräänhuudeltuna suostui auttamaan. Ensin hän etsi korin, sitten opasti etsittävien tavaroiden tykö. Lelupuoti oli entisellä paikallaan, mutta vaatteita valitessa tapahtui kuten aina, että poikavaatteissa ei ollut oikeaa kokoa tarjolla. Kumma juttu, joka toistuu joka kerta.

Ennen muinoin liukuportaiden juurella ja latvoilla oli penkki, johon väsähtänyt mummo saattoi hetkeksi istahtaa järjestelemään mahdollisesti löytämiään tavaroita, lepuuttamaan jalkojaan ja laskelmoimaan joulupukin listasta vielä löytämättömiä. Kehitys oli käynyt siihen suuntaan – kiitos koronan – että kaikki penkit olivat haihtuneet. Mummo otti Poikakaverin käsikynkästä tukea ja klopsutti keppeineen lähimpään kahvia tarjoavaan puotiin, jossa oli sentäs muutama tuolikin pöytäin tuntumassa. Ja ihmeiden ihme, kahvilan Neiti kysyi hymyillen, voisiko hän tuoda tarjottimen jahka me löytäisimme vapaan paikan. Mummo ja Poikakaveri hukuttivat hymyilevän Neidin kiitoksiin, kun tulivat niiin iloiseksi ystävällisyydestä. Ja Mummo kenkkukoipineen rohkeni istua vielä tuokion, jonka Poikakaveri käytti pistäytymiseen toisaalla. 

Niitä on, joillakin enemmän, toisilla vähemmän. Aikakauslehdissä joulun alusviikoilla samoja reseptejä julkaistaan joka vuosi hiukan tuunattuna ja uusia reseptejä niille, jotka inhoavat entisiä. Sitten kuitenkin aika monesti pöytään ilmestyvät ne tutut kasvislaatikot ja kinkku, tortut ja piparit. Meillä ainakin.

Taatelikakku pitää olla, kotitekoinen, ja piparit omasta keittiöstä. Nääs koko arkisen vuoden on syöty leipomon pullaa ja kaupan keksejä kahvin kanssa. Torttuja voi tuoda kerran pari adventtipyhiksi, vaan niistä saa kohta kyllikseen. Taatelikakun salaisuus on helpossa reseptissä, tavallisissa aineksissa, ja makuhan vain paranee jääkaapissa. Piparit on meillä tehty Kotiruokakirjan muinaisreseptillä. Tuunaukseksi riittää muiden höystöjen lisäksi vähän maustepippuria.

Tänä vuonna Kokkikartano paistoi meille kolmen sortin laatikot, vain niiden porkkanalaatikko oli jo aatonaattona loppu, niin piti vaihtaa merkkiä. Punajuurilaatikon olin tehnyt itse pakastimeen aiemmin ja sulattanut aatonaattona. Syöminen sujui sitten silleen, että lusikallinen joka sortimenttiä mukaan luettuna säilykeherneitä lautaselle, kolme minuuttia mikrossa, sitten viipale kylmää kinkkua, sinappia ja raikasta etikkakurpitsasäilykettä jääkaapista. Helppoa ja hyvää kaikki.
Se isotöisin perinneruoka on meillä jälkkäri, hedelmäsalaatti. Tuoreista hedelmistä tehtynä, tyyliin yksi kappale kutakin lajia kuutioituna, vain persikka purkista ja sen liemi kostukkeena. Annoksesta riittää koko jouluksi, vallankin, jos vähän höystää kermavaahdolla tai jätskillä tai vaniljakastikkeella. Nyt päätettiin, että kokonainen tuore ananas on liikaa kahdelle, niin otettiin valmiita ananaskuutioita.

Ekat maistiaiset jälkkäriä ihan sellaisenaan: ihanan raikasta ja kukkeaa! Seuraavana päivänä lusikallinen riitti. Ananaskuutiot olivat leimahtaneet liekkeihin, ja koko parin litran annos oli tukevasti käymisprosessissa. Hyvän hiprakan olisi saanut, jos olisi kärsinyt syödä.

Kenkkukoipi ja keppi rauhoittivat Tonttumuorin joulun. Olisi hän aika suurella todennäköisyydellä langennut häärimään ja käärimään, keräämään ja paketoimaan ynnä laatimaan listoja siitä, mitä tarvitaan pöydän koreudeksi ja sen ääreen kokoontuneelle väelle maistuvaksi ateriaksi. Koska sitä paitsi korona, vietettiin joulua kahdestaan Tonttuvaarin kanssa kotikolossa hissun ja kissun, mikä olikin oudon mukavaa – ja samalla hiukan haikeaa. 

Kotitonttujen aattoon ilmaantui uusi kuvio, teams-meeting, kera tonttusuvun lapsuusmaan suunnalla asuvien tarmokkaiden ja kotitonttujen. Promoottorina toimi Tonttumuorin kummipoika, TT=Tonttu Tarmokas, jonka perhe asuttaa muorin ja Tonttuveljensä lapsuuskotia näiltä main koilliseen.

Alkuhämmingin jälkeen TT sai porukan järjestykseen. Tonttumuori ja Tonttuvaari saivat aloittaa kierroksen ja esittelivät historian pienimmän (’kahden hengen’) joulukuusen, jossa siis EI ole ledivaloja vaan oikeat vanhanaikaiset kuusenkynttilät. Kerrottiin, että seuraavaksi keitetään joulupuuroa iso kattilallinen, sitten katsotaan tonttujen joulurauhan julistus tonttujen teeveestä. Lumiukon katsominen on liittynyt perinteisiin tonttulasten ja tonttupienimmäisten  myötä. – Kuopustontun porukka uutisoi lähes lumettomasta joulusta ja puuron keittohan se heilläkin oli mielessä seuraavaksi, kun komeaksi koristeltu joulukuusi oli jo valmiina. Kinkku paistettaisiin ensi kertaa Kuopustonttulan uudessa umpigrillissä. Pikkufriidutonttu* siinä turvautui välillä tonttuäidin syliin kaksi sormea suussa, mikä paljasti, että päiväuniaika oli tulollaan. – Seuraavaksi Esikoistonttu kertoi, että heillä on jaossa sähköpostitse linkki Paratiisitonttujen perheorkesterin joulumusiikkiesitykseen, johon ei onnistuttu tähän yhteyteen linkittämään ääntä. Tonttu Murunen esitti taustalla akrobaattitemppuja tangolla pää alaspäin. Ritaripoikatonttu** sen sijaan istui arvokkaasti paikoillaan isän vieressä. Komea oli heidänkin joulukuusensa kimaltavin koristein ja puuron keitto mielessä seuraavaksi.

TonttuSerkku Savon kaupungista esitteli perheensä, jonka kaksi tonttupoikaa viivähtivät pari minuuttia kuvassa. Heidän ikkunastaan näkyi lumista maisemaa, joka kyllä meillä herätti kateuden huokauksia. Sielläkin oli joulukuusi jo kauniisti valaistu ja koristeltu. Heillä oli mielessä myös matka pohjoiseen, iloisesti hymyilevän ÄitiTontun sukua tapaamaan. Kinkun osto oli jäänyt vähän viime tippaan, niin kerrottiin, löytyi enää jäinen kimpale, jota ei ehkä aattoillaksi ikävä kyllä saa kypsäksi. (Eivät tainneet olla ainoita, joilla oli kinkun kanssa aikatauluongelmia.) – Sitten oli vuorossa tonttuserkkujen isä, Tonttumuorin Tonttuveli, joka on tämän sukuhaaran vanhin. Hän ja vaimonsa oli kutsuttu mukaan lähellä olevasta eläkekodistaan. Tonttuveli tyytyi toivottamaan oikein hyvää joulua kaikille. – Kummipoika TT, joka puolestaan on meetingin läsnä olleista tonttuserkuksista vanhin, joutui ahkeroimaan tekniikkapuolella ja pilkahti siksi kuvassa vain pari kertaa. Onneksi talon Tonttuäiti edusti ryhdikkäästi koko porukkaa. Kauniisti oli sielläkin kuusi jo koristeltu ja puuron keitto meneillään. Kummipoika TT kertoi valmistelevansa striimausta joulupalveluksiin ja joulun muuten sujuvan perinteisesti saunomisen ja syömisen merkeissä.

Oi, miten erinomaisen hyvä mieli jäi Tonttumuorille ja Tonttuvaarille tästä uusimuotoisesta ’sukukokouksesta’, johon teini- ja esiteiniosasto osallistui lähinnä ikäkausityypillisesti, jos lainkaan. (Ihana nähdä vilahdus heistäkin! Pointsit osallistumisesta menee nyt Ritaripojalle** ja Pikkufriidutontulle*, jolla nuorimpana on oikeus osallistua pelkästään kaksivuotiaan suloisuudella ja sormi suussa.) 

”Joulu on taas, riemuitkaa nyt, Lapsi on meille tänä yönä syntynyt. Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankilastaan, uskon siemen nouskoon pintaan, olkoon rauha loppumaton.

Joulu on taas, kulkuset soi. Jossakin äiti lastaan seimeen kapaloi. Tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen. Tulkoon rakkaus ihmisrintaan, silloin joulu luonamme on.”

***

Hyvää Joulua Sinulle ja uskoa, toivoa ja rakkautta uuden vuoden matkalle!

Erakkotonttu otti lyhdyn ja tallusti yksikseen rantaan, jossa vene nukkui talviuntaan. Maisema oli hiljainen, järvi ihan jäätyyni. Tähdet kimaltelivat yötaivaalla kuin timantit. Tonttu oli laittanut rantaan jo päivällä joulukuusen, jonka kynttilät syttyivät itsekseen aina illan hämärtyessä. Tonttu oli vähän surullinen, sillä hän oli vuoden aikana menettänyt jälleen yhden tärkeistä ja rakkaista tonttuystävistään. Taivaan tähtiä katsellessa oli hyvä muistella ystävää ja yhteisiä vuosia. Mutta mitä! Yhtäkkiä taivaalta putosi tähti horisonttiin! Se jätti kirkkaan vanan hetkeksi kuin olisi halunnut toivottaa Tontulle oikein valoisaa joulua ja kirkasta polkua uuteen vuoteen. Tonttu ilostui ihan kokonaan niin, että sydämensä suli surukohmeestaan ja hän hypähti alas veneensä kokasta, otti lyhtynsä ja palasi tupaansa tähtilaulua hyräillen. Niin se on, surua surraan aikansa – ja sen keskelle voi tulla monta asiaa, joista saa silti ilahtua ihan kokonaan.