Olemme kuin kaksi kohmeista kilpikonnaa, jotka parina päivänä viikosta kömpivät ulos kolostaan ja häikäistyneenä kevään kirkkaudesta suunnistavat hankkimaan ruokaa ruumiille ja sielulle kasvosuojus kilpenämme. Kotikolopäivät ovat yhtä ikkunasta katselua, ja ulkoilu jää usein kulkuun pihan poikki postilaatikolle tai roskisvajaan. Näiltäkö kadehdittavilta olennoilta pitäisi vielä ulkona liikkuminenkin kieltää, kun eivät muutenkaan uskalla jäisille lenkkipoluille. Antaisivat jo meidän olla rauhassa!

Tänään oli asioita, Toisella apteekkiin ja minulla kirjastoon. Muutama pääsiäiskorttikin odotti postilaatikkoon viemistä. Vihdoinkin ovat alkaneet lumen sulamisviikot, niitä jo on odoteltu. Linnut tirskuvat pihassa ja touhuavat lintulaudalla. Hyvinvoiva kiiltävänharmaaturkkinen oravakin on käynyt verottamassa pähkinä- ja siementarjoilua.

Tähän todellisuuteen tulee vielä tieto: Esikoinen on saanut kuumeetta oireita, käynyt testissä ja todettu viruspositiiviseksi. Siinä meni nyt monen perheen pääsiäislomasuunnitelmat uusiksi, kun oppilaat ovat altistuneet ja työtovereista osa. Karanteeni on päällä siellä ja täällä.

Yhteiskunta on suljettu. Jos se jostain kohtaa olisi jäänyt raolleen, se kohta tukitaan oitis. Nyt olisi vielä aikaa ja mahdollisuus päästä neljän seinän vankilasta nelipyöräisellä ajoneuvolla johonkin suuntaan vaikka päiväksi, ettei apatia iskisi. Onko missään yhtään ruokapaikkaa, joka olisi auki keskipäivällä? Koska autolla, ei tarvittaisi yhtään prosenttia ruokajuomassa, mutta evään syönti jollain parkkipaikalla ei houkuta eikä kannonnokassa tarkene.

Meidän kahden eläkeläisen murheet ovat pieniä muruja ainakin niinä päivinä kun perussairaudet ovat kutakuinkin tasapainossa eikä kipuja tunnu. Ne, jotka saivat tartunnan, sairastavat hiljaa kotonaan tai makaavat teholla koomassa avaruuspukuisen henkilökunnan käänneltävänä elleivät sitten ole jo krematorion tuhkapurkissa. Suurimmat murheet näyttävätkin olevan nuorilla ja terveillä, joiden biletys on kielletty. Parku on kova, pitää oikein kokoontua mieltä osoittamaan. Vapaus! Baarit auki! Meillä on oikeus pitää hauskaa!

Olen aikuisena pitänyt Marianpäivää erityisenä juhlapyhänä kirkkovuodessa. Lapsuudessani en kuullut mainintaakaan niin, että olisi mieleen jäänyt jotain pyhäkoulusta tai rippikouluajoilta. Mariaan liittyy nuoruudessani eräs käänteentekevä kokemus pienessä eteläisen Italian katolisessa kirkossa. Ehkä se on taustana. Kotonani Marianpäivä on sitten näkynyt esimerkiksi siinä, että ikoninurkkauksessa on usein ollut tuoksuva valkea lilja, joka on yksi Mariaa symboloivista kukka-aiheista. Olen sekä saanut että hankkinut Maria-ikoneita, ortodoksiseen tyyliin maalattuja ja katolisia.

Luterilaisen kirkkomme Maria-kuva on melko yksiulotteinen ja vähäverinen. Tänäänkään en kuullut yhtään tuoretta ajatusta Mariasta radiojumalanpalveluksen saarnassa. Tyydyttiin kertaamaan tekstin tapahtumia vapaamuotoisesti ja puhuttiin Mariasta Jumalan erityisenä valittuna ja osaansa suostuneena nuorena juutalaisena naisena. Maria joutui todistamaan poikansa julmaa kuolemaa ristillä, mutta tuli myös ensimmäisten joukossa tyhjälle haudalle. Uskoiko hän poikansa Jumalan pojaksi, uskoiko kuoleman merkitykseen ja ylösnousemukseen kolmantena päivänä. Jos uskoi, hän oli myös ensimmäinen Jeesukseen uskova nainen ihmisten joukossa. Miksi juuri Maria on usein (katolisten) naisten ilmestyksien keskushenkilö.

Monen lumettoman tai vähälumisen talven jälkeen saimme taivaalta täksi talveksi aidan puoliväliin ulottuvan hangen pienelle kotipihallemme. Eihän siihen raaskinut heti lapioida polkua, selkäkin oli kipeä ja jalkaa särki öisin. Ihanan pehmeä ja valkoinen lumipeitto sai olla rauhassa pitkään. Sen alla voi kuvitella kevätkukkasipulien onnellisena nukkuvan.

Vaan talvi oikutteli, tuli lauhaa, lumi vettyi ja tiivistyi päivällä ja yöpakkasessa taas kovettui. Pihalumella saattoi pian kävellä kuin lapsena hankiaispellolla. Oli tiedossa, että ikkunoita uusitaan keväämmällä. Sitä varten piti saada polku pihan poikki portille. Jäähakkuri olisi, mutta kun se jäi sinne vajaan, jonka oven edessä jumitti jähmeä kinos. Kevyt muovinen lumilapio ei mahtanut hangelle yhtään mitään.

Piti kaivaa vajan oven edustaa sen verran, että sai ulos alumiinisen lapion ja jäähakkurin. Hakattiin polkua vuorotellen parina päivänä, kunnes päästiin pihaportille asti. Ihana ylläri odotti portin takana: kaupungin aura-auton toimittama jäälohkareiden valli. Se on vielä hakattava pois edestä. Olin saanut fysioterapeutin ohjelmalla selän kuntoon. Siinäpä nyt koeteltiin kestääkö nikamat, nivelet ja lihakset poikkeustalven haasteita.

Bo Carpelan (1926-2011) oli lähes vuosisataisihminen. Hänen ensimmäinen runoteoksensa julkaistiin 1946 jo filosofian ylioppilaana. Filosofian tohtoriksi väitelleen Carpelanin elämänmittainen kirjailijanura kulki kirjallisuusarvostelijana, taiteilijaprofessorina ja apulaiskirjastonjohtajana toiminnan kanssa rinnan. Ruotsinkielisenä hän teki myös käännöksiä suomesta ruotsiksi. Hänen laaja kirjallinen tuotantonsa (runoja, proosaa, lastenkirjallisuutta) on myös runsaasti palkittua, mm. Finlandia-kirjallisuuspalkinnon hän sai kahdesti. Minulle Carpelan oli ennen muuta runoilija ja hienovireinen filosofi. Erityisesti hänen vanhuuden runonsa ovat täynnä syvää, tyyntyneen ihmisen viisautta. Kirjailijan elämäntyö on siitä kiitollista, että se jää elämään.

Kesän varjot, Bo Carpelan, suom. Oili Suominen, Otava, 2005
Kesän varjot on kutkuttavan erilainen lukukokemus. Teksti on oikeastaan runoa, eräällä tavalla aineetonta kuin usvaa, josta ei synny selkeitä mielikuvia, mutta jonka aistii väkevimmin tunnelmina. Kaikki tapahtuu ei-ajassa kuin veteen putoavan pisaran matkaan lähettämin sisäkkäisin kehin, joissa muistot lipuvat äänettömästi kuin vene sumussa. Kirjan maailma hulmuaa harsomaisena, läpinäkyvänä ja ihmiset liikahtelevat siinä kuin varjo-olennot. Tarinan henkilöillä ei ole ikää eikä hahmoa, osa on jo vainajien heimoa. Suhteet alkavat lopusta, etenevät alkuun ja palaavat takaisin. Ilmapiirissä tuntuu kesän himmeä tuoksu ja on kuin kaukaa kuuluisi vaimeita ukkosen jyrähdyksiä. Luettuaan ei osaa sanoa täsmällisesti mistä kirja kertoi, kuka oikeastaan oli kokija, päähenkilö. On vain kuin olisi saanut paljon sellaista, mikä on vasta tulossa tietoisuuteen, uudestaan tai ensi kertaa – ollut kauan sitten, unohtunut, välähtää esiin hetkeksi.
(Kolmas Huone 12.1.2006)

Kysy onko tieto kärsimyksestä
mahdollinen ilman kärsimystä, käden
liikkeet tomua? Kuka minussa
vastaa kun vastaus sammuu kuin
liekki tuulessa; minä vain ajaudun
kohti varmuutta, raskasta kuin ääni
joka hamuilee silmääni.
Se sulkee suuni pimeällä kädellään.

*Valitut runot 1946-83

Miten huone pimenee niin nopeasti,
niinkö lyhyt on tie, jota kuljin niin pitkään
ja näin isän itsessäni, niin hän istui
ja päivät vaipuvat, ovat poissa.

1966

Syksy on minun vuodenaikani.
Selkeät päivät, ja hämäränharmaat,
vettä valuvat tiet,
lauha utu.
Eivät vaadi mitään, eivät lupaa liikoja.
Silti: lehdiltä, joita poltetaan, nousee ruumiin haju,
heinistä mätänemisen,
savesta jään,
suurissa tuulissa on käärinliinojen ja purjeitten
tyhjyys.
Kaikki kuollut, kaikki sammuva, kaikki rauha:
niin kuin varjo
tai kiiltäväksi hiottu kivi yli kesäkuun päivien?

Lähde, 1973

Nuorempana minä etsin vastauksia kysymyksiin.
Yksi vastaus oli hiljaisuus, jos kuuntelin,
kuulin kun kävi tuuli, kävi ovi.
Ihmisiä tuli ja meni, tuntematon
ilahdutti minua, unohtui nopeasti,
sekä ilo että yllätys, totunnaiset.
Nyt olen alkanut puhua itsekseni
kuin tahtoisin oppia tuntemaan tämän joka puhuu
ja niin hatarasti kuuntelee, ajatuksissaan.
Jotkut sanat painautuivat minuun kiinni
kuin etsien suojaa, joltakin jota oli
liian vaikea nähdä. Kirjoitin muistiin.
Tämän ne minulle opettivat, sanat joita tuli:
jäähyväiset ovat osana kaikessa mikä elää
ja, kun olen voimakkaimmin uneksinut,
kotiinpaluu.

Vuodet kuin lehdet, 1989

---

Jos vain, rajalla,
saisin mukaani kirkkaasti piirtyvän
todenmukaisen kuvan toisesta maasta,
vuoresta, metsästä, hänestä, joka hymyillen
käy vastaan, niin kuin kaikki
olisi hakeutunut tähän kotiintuloon.

Gramina, 2010

Jos vaikka vuoret minuun vajoaisivat,
ja puiden varjoon peittyisivät
tuomen tuoksu ja lämpimien päivien hunajaa
ympäröivä lehmuksen leikki, mehiläisten
laulu ja kesäkuun kirkkaus – jos kaikki tämä
muuttuisi yöksi, katseeni kuitenkin hakisi
taivaanholvia ja ruohoa,
sydän hakisi runon kirkasta tähteä
ja sanoja, jotka jokaisen aamunsarastuksen hiljaisuudessa
kantavat kaipauksen hohdetta
ja tavoitetta voittaa kuolema
kutsuen: tulkoon valo.

Yötä vasten, 2013

---

Neljännen paastosunnuntain teema on Elämän leipä. Jeesus avaa oudon jyrkällä ja brutaalilla tavalla merkitystään päivän evankeliumissa Johanneksen mukaan: ”Minä olen elävä leipä, joka on tullut taivaasta. Leipä, jonka minä annan on minun ruumiini. Sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä. Niinkuin minä saan elämäni Isältä, niin saa minulta elämän se, joka minua syö. Leipä, joka tuli alas taivaasta on toisenlaista kuin se ruoka, jota isänne söivät: he ovat kuolleet, mutta se joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.” (Joh. 6: 48-58)

Ei ihme että Kapernaumin synagoogan sanankuulijat ällistyivät, ärsyyntyivät väittelemään Jeesuksen henkilöstä kesken kaiken. Tuollaista puhetta! Kuka tuo on olevinaan! Jopa elämänmittaisen uskontaipaleen kulkenut nykykristitty, raamattunsa lukenut ja virsikirjansa veisannut, sananselityksillä marinoitu ja ehtoollisen salaisuuteen joka messussa uudelleen vihkiytynyt, hätkähtää Jeesuksen sanoja. Miten hän noin raa’asti puhuu…

Elämän leipä. Leikatessani ruisleivästä palan aterialle, ajattelen: tämäkin on elämän leipää. Kiitän kaikesta fyysisesti välttämättömästä ja kaikista hyvistä lahjoista, joita elämä antaa. Ajattelen avatessani raamatun, virsikirjan tai postillan: tämäkin on elämän leipää, josta sieluni ja henkeni saa ravintoa ja hyviä lahjoja. Ymmärrän Jeesuksen antavan itsensä kokonaan ihmiskunnalle elämäksi, armon sinetiksi ikuisuutta varten. Lahja on annettu, on kysymys vastaanottamisesta.

Kiitos elämän leivästä.

kaupunki hengittää

tarmokkaita askeleita katusoralla
ti-ty, tsirp-tsirp, piis-piis ja muita muunnoksia
tip tip tip ja humahdus

Saimme vinkin, että HUS:n alueella aletaan jakaa rokotusaikoja uudelle ryhmälle ikäihmisiä. Toinen meistä otti asiakseen metsästää ruuhkaisille ajanvaraussivustoille pääsyä sillä välin, kun minä hoitelin normaaleja maanantaihin kuuluvia kotiaskareita. Tunteja hänellä siinä meni, mutta niin vain saatiin tälle päivälle ajat kummallekin. Saman tien toisen piikin aikavaraus annettiin kesäkuun alkuun.

Olimme ehtineet jo murehtia tiedotuksen sekavuutta. Kotikaupunkimme koronainfosivusto tuntuu juuttuneen yli 80-vuotiaiden rokotuksiin. Luulimme olevamme riskiryhmää sekä iän että muutaman diagnoosin vuoksi, mutta rokotusta seiskakymppisille luvattiin vasta ”myöhemmin keväällä”. Kotikaranteeniin ja suojatoimiin täällä on jo totuttu, niillä mennään rokotettuinakin edelleen niin kauan kuin rajoitukset ovat voimassa.

Teemana on Jeesus, Pahan vallan voittaja. Ja kyllä, paha on isolla kirjaimella ja viittaa persoonalliseen pahaan. Yleismaailmallisen elämänmenon havainnoija ei epäile pahuuden valtaa, kyllä sitä niin paljon tuntuu ja näkyy kaikkialla olevan. Olisi helppoa ulkoistaa paha ja sen valta niihin voimiin ja ihmisiin, jotka ovat antautuneet Pahan käskyläisiksi ja ohjattaviksi. Profeetta Jeremian kautta (Jer. 7:23-26) Jumala nuhtelee Israelin kansaa: ”Te ette ole minua totelleet. Olette sulkeneet korvanne, kovettaneet mielenne ja tehneet pahaa vielä enemmän kuin isänne.” Ja Johannes toteaa ensimmäisessä kirjeessään surakunnalle (1.Joh. 5:18-20): ”Mutta koko maailma on Pahan vallassa.” Jospa olisikin joku niin suuri voima, joka voisi voittaa persoonallisen Pahan ja sen valtaan alistetut. Onko jostakin Jeesuksesta siihen? Jos pahaa ei ulkoisteta, projisoida itsen ulkopuolelle, joudutaan tarkastelemaan omassa sydämessä, ajatuksissa ja elämässä vaikuttavaa pahaa. Tässä Jeesus on se persoonallinen Hyvä, voima, joka tulee voimaksemme sisäisissä taisteluissamme pahuutta ja omaa heikkoutta vastaan. ”Hän, joka on itse kärsinyt ja ollut kiusattu, voi kiusattuja auttaa.”

Normaaliin tapaan soljuneen lauantaiaamun keskeytti Toisen puhelimen koronavilkku. On tapahtunut mahdollisesti altistuminen koronavirukselle viime päivinä, se kertoi ja pyysi reagoimaan tietoon. Koska me olemme pääsääntöisesti kotona emmekä juurikaan tapaa muita ihmisiä näinä aikoina, enkä minä vilkutusta saanut, keskityimme miettimään, missä toinen on liikkunut yksin. Löytyi kolme mahdollisuutta: taloyhtiön asioita käsitellyt asukaspalaveri, jossa oli kaksi talon ulkopuolista osallistujaa – sekä kaksi poliklinikkakäyntiä aluesairaalassa taksilla. Kaikissa niissä Toinen on käyttänyt suojainta, kuten teemme kaupassa ja kirjastossakin asioidessa. Soitto terveyskeskuksen koronapäivystykseen tuotti tälle illalle testiajan. Testin jälkeen pitää vielä pysytellä kotona, kunnes vastaus tulee. Sinänsä mikään ei arjessa muutu, mutta tuleepahan testattua.