Neljännen paastosunnuntain teema on Elämän leipä. Jeesus avaa oudon jyrkällä ja brutaalilla tavalla merkitystään päivän evankeliumissa Johanneksen mukaan: ”Minä olen elävä leipä, joka on tullut taivaasta. Leipä, jonka minä annan on minun ruumiini. Sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä. Niinkuin minä saan elämäni Isältä, niin saa minulta elämän se, joka minua syö. Leipä, joka tuli alas taivaasta on toisenlaista kuin se ruoka, jota isänne söivät: he ovat kuolleet, mutta se joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.” (Joh. 6: 48-58)

Ei ihme että Kapernaumin synagoogan sanankuulijat ällistyivät, ärsyyntyivät väittelemään Jeesuksen henkilöstä kesken kaiken. Tuollaista puhetta! Kuka tuo on olevinaan! Jopa elämänmittaisen uskontaipaleen kulkenut nykykristitty, raamattunsa lukenut ja virsikirjansa veisannut, sananselityksillä marinoitu ja ehtoollisen salaisuuteen joka messussa uudelleen vihkiytynyt, hätkähtää Jeesuksen sanoja. Miten hän noin raa’asti puhuu…

Elämän leipä. Leikatessani ruisleivästä palan aterialle, ajattelen: tämäkin on elämän leipää. Kiitän kaikesta fyysisesti välttämättömästä ja kaikista hyvistä lahjoista, joita elämä antaa. Ajattelen avatessani raamatun, virsikirjan tai postillan: tämäkin on elämän leipää, josta sieluni ja henkeni saa ravintoa ja hyviä lahjoja. Ymmärrän Jeesuksen antavan itsensä kokonaan ihmiskunnalle elämäksi, armon sinetiksi ikuisuutta varten. Lahja on annettu, on kysymys vastaanottamisesta.

Kiitos elämän leivästä.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.