Olen löytänyt yhdeksi elämäni voimanlähteeksi hiljaisuuden retriitit. Työvuosina niitä myös valmistelin ohjaajan ominaisuudessa toisille. Periaatteessa retriitissä on kysymys arkisen touhun katkaisemisesta vetäytymällä sivuun. Omaehtoisia retriittejä moni harrastaa mökillään ja luontovaelluksilla.
Yksi retriitin kokemuspuoli on paluu arkeen. Kun on saanut olla yksin tai yhdessä toisten kanssa hiljaisessa rauhassa, kotoisiin ympyröihin palaaminen tosiaan tuntuu. Joskus se on helppoa kuin solahdus laiturilta kesälämpimään veteen. Paluu voi myös tuntua tömähdykseltä ja töyssyjen tasaantumiseen menee vähän aikaa.
Olen huomannut, että syvät kokemukset on hyvä tietoisesti sulkea. Itselleen parhaiten luontuvan tavan löytää ajan mittaan. Alan sulkea retriittiäni kotiinlähtöpäivän aamuna. Pakkaan yöpymistavarat. Jätän huoneen samaan järjestykseen kuin se oli tullessani. Kiitän hyvästellessäni talon väkeä. Paluumatkalla mietin kotiintuloa, laukun purkamista, puuhia, joista arki alkaa. Jos on matkatoveri, saatamme puhella kevyesti mistä tahansa mieleen tulevasta.
Mitä vahvempi elämys sitä kauemmin sen sulkeminen vie. Kiitollisuus ja sielunlepo pehmentävät paluuta.
Retriittienkelin evankeliumi: epätäydellisenäkin olen Jumalan silmissä arvokas
Iltapäivällä alkoi tuulla. Ajattelin viileää kasvoilla, tuoksua, jossa ripaus sulavaa routaa, männynhavua metsän suunnasta ja auringon lämmittämää asfalttia. Ajattelin viriä kuralätäkön kalvolla, äärilleen täyttyviä ojia ja niissä mulaavia pikkupoikia. Mielessäni kuulin kotiin päin maleksivien koululaisten äänet ja omien askelteni rahinan.
Paras kokemus kävelystä syntyy, kun antaa jalkojen viedä. Ne osaavat oikeille poluille niin kuin entisvanha hevonen kylältä kotiin. Jos päsmäröin jalkojani, ne eivät nauti kävelystä, sillä ne ovat omia polkujaan kulkevan naisen. Jalkani viipyilevät ja antavat aikaa havaita. Ne muuttavat suuntaa ja tekevät yllätysmutkia. Niillä tuntuu olevan oma tahto, halu näyttää millaista tutuksi luultu on toisesta suunnasta katsoen.
Iltaa kohti tuuli tyyntyi. Pihamullan pieniä alkuja tuli jotenkin sääli, ne kurkkivat mullasta malttamattomina aurinkoa ja lämpöä kaivaten. Syreenin helakan vihreät lehtinuput olivat tänään hivenen eilistä isommat. Katajan juurelta paistoi viluisen vuokon sini.
Kolme viikkoa ikkunasta katselua. Jokohan huomenna jaksaisin ulos.
Eipä ole näillä kymmenin mikää nuorisomusiikin asiantuntija tämä Pissismummo, ei. Noo, jos tulikin joskus kirkollisella kustannuspaikallans räpänneeksi virttä hän, ei sitäkään sentäs ihan seurakunnan edessä. Jos lie ammoin beatleja kuunnellut tai rockin räimeeseen hiukka hurahtanut, ohhoh, onpa siitä muutama vuosikymmen mailleen vierähtänyt.
Uteliaana iäkköyksilönä poimi Pissismummo taannoin kaupungilta lehden. Tabloidin kannessa yrmyili risupartahenkilö pipo syvällä, joku bodomin lapsista arvatenkin. Lehti itseymmärtäytyi indierockpunkmetalzine-julkaisuksi. Sisäsivuja silmäillessään Pissimummo valaistui: on olemassa joka lajin punkkii, teknoo, retroo ja farkkurockii, new wavee, goa trancee, kasarii, u-geetä, rillipoppii, hardcoree, progee, emoo ja meloo; on black-, death-, hard-, folk-, trash-, extreme- ja hevimetallii – noin alkajaisiksi.
Mummo tutkimaan lehteä silmät sirrillään ja ottamaan kantaa. – Noita genretyksiä on niin paljon, ettei perässä meinaa pysyä, tuskaili kitaristi lehden palstalla [Juuei, ei pysy, ei] ja basisti säesti: me päästettiin säälimättä kaikki biisit hengestään [Hähää, ilmankos ovatki nyttemmin hengettömiä]. – Heviin kuuluu raja-aitojen kolkuttelu, totesi muuan metallimies [Juu, ja sen kolinan kuulee kuurokin]. – Levyltä löytyy synkkien sanoitusten lisäksi myös grunge-sävyjä ja lehmänkellon kilinää, luonnehti toimittaja erästäkin cd-julkaisua [Haa, viimein, oiskohan tää mummoille?].
Pissismummo pani merkille lehden sisäsivuilla läjäpäin angstisia ja rähjäisiä poikayhtyeitä seisomassa ja irvistelemässä kuvaajalle. – Synkkää porukkaa, tuumi Mummo ja aprikoi mikä niitä vaivaa. Supisuomalaisista nimi-innovaatioista Mummo ihan riemastui: Kiuas, Sydän Sydän, Monovisio, Korpiklaani, Apulanta, Miljoonasade, Kotipelto, Happoradio, Kuukoirat, Kotiteollisuus, Viikate, Mokoma, Egotrippi – näähän oikeen häröilee.
– Nonni, huokasi Pissismummo ja veti pipoa syvemmälle, – nytpä tiedän. Ei ole helppoa nuorisolla nykyään, pitäs valita genre ja löytää oma staili. Toista se on mummoilla, kunhan lempivirtensä muistaa. Juuh, ja sehän on se.. tämä..mikässenyt.. kun ovat menneet muuttamaan..
Tanssi hurmaa, puhuttaa ja inspiroi intohimoja, sen varaan on maikkari laskenut satsatessaan ostettuun ohjelmaformaattiin. Kulissit ja kilpailijoiden asut ovat näyttäviä, tuomaristo asiantuntevasti rehellinen arvioinneissaan. Pareja valitessa on hyödynnetty julkimoiden tarjoamaa mediaseksikkyyttä.
Kivahan tuota on katsoa kotisohvalta. Säihkettä ja menoa riittää. Tosin Marco B:n huiskiva ja itseään toistava juonto jo ärsyttää ja äänestysvillintä on ylittänyt suhteellisuudentajun rajat. Onko kysymys puhelinoperaattoreiden piilotuesta, vai mistä ihmeestä tämä soittakaa, soittakaa -kailotus kumpuaa?
Parien keskinäiset kemiat välittyvät sekä tanssin kautta että erittäinkin kiinnostavissa tunnelmapaloissa harjoitusessioista. Tanssijoiden ulkoinen olemus vaikuttaa tässä lajissa yllättävän paljon, onneksi tuomaristo keskittyy arvioimaan sitäkin tanssillisin perustein vaikka juontajapari limboilee.
Tanssista kiinnostunut katsoja ei kyllä tiedä mitä ajatella tästä pudotussysteemistä. Onko oikeinkaan, että yksi kansanedustajista voi vapaasti hakea medianäkyvyyttä ja säälipisteitä onnettomalla taidollaan tanssikisassa? Ja mitä on ajateltava kansanedustajan itsearviointikyvystä – tai kännyköitään räpläävien yllytyshupsujen äänestäjien?
PS. No juu, kenkä puristaa ja pipo kiristää – viihdettähän tämä vain. Ja katsoja maksaa vaikka välillisestikin.
Paikallislehtemme on Veetinpäivänä esitellyt uutteraa nimipäiväsankaria. Kaksivuotias taapero on esimerkillinen ympäristöaktiivi: äiti joutuu ottamaan pussin mukaan aina Veetin kanssa ulos lähtiessään, sillä pikkumies poimii huomaamansa roskat ja haluaa toimittaa ne roskikseen.
Kaupunki on palkinnut Veetin muovisella polkutraktorilla, jossa on lava roskia varten. Samalla lehti kertoo kaupunkilaisille talkoopäivistä eri kaupunginosissa ja kutsuu perheitä mukaan ympäristön kevätsiivoukseen.
Tätä voisi kutsua jo harvinaisen positiiviseksi viestinnäksi.
kevätaamun ihme: ilo puhkeaa kohmeesta
Sunnuntain (30.3.-08) Hesarin Vieraskynässä Anja Lehtonen arvioi sosiaali- ja terveysministeriön julkaisemaa uutta ikäihmisten palvelujen laatusuositusta. Lehtonen tarkastelee työkseen kuntien palveluja lääninhallitustasolta. Hän tuntee poliittisten suositusten ja kuntien niukkojen resurssien ristiriidan. Laatusuositukset ovat teoriaa, tarvitaan myös realiteetit huomioivaa näkökulmaa.
Lääninsosiaalitarkastaja Lehtonen moittii kuntien vanhustenhoitoa sairaus- ja laitoshoitokeskeiseksi. Toivomukset ja suositukset jäävät poliittisen puhearsenaalin höysteeksi ja tosielämä monissa kurjistuvissa kunnissa on karua. ”Vanhustenhuollon reaalitodellisuus on muovaamassa neljännestä iästä pelottavan elämänvaiheen”, sanoo Lehtonen.
Nykysuositusten mukaan ikäihmisten kuuluu huolehtia terveydestään ja toimintakyvystään ja ehkäistä tapaturmia ja kansantauteihin sairastumista itse aktiivisesti. Voimavaralähtöisyys toimiikin fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kyvykkään väestönosan kohdalla. Unohtuivatko suosittelijoilta ne, joiden voimavarat ovat vähäiset?
Äitini eteläkarjalaisessa kotikunnassa tilanne on monelle maalaiskunnalle tyypillinen: väki vähenee nuoremmasta päästä ja ikäpyramidi huojahtelee pelottavan yläpainotteisena. Vanhusten palvelutalot, vanhainkoti ja terveyskeskuksen vuodeosastot käyvät ylikierroksilla. Kotona selviämisen tukemiseen ei ole henkilökuntaa, kaikki tarvitaan laitosten pyörittämiseen.
Palvelutalon asukas saa kyllä välttämättömän: syömiseen, puhtauteen ja lääkintään liittyvän avun. Henkilökunta on mitoitettu tämän mukaan. Vanhusten ulkoilu ja yhteys muihin on omaisten varassa, jos heitä on. Entä jos omaisia ei ole tai asuvat kaukana? Vanhusten hupenevat voimavarat eivät riitä henkisten virikkeiden ylläpitämiseen.
Lisäresurssien huhuilu kuntiin ei ole talouspoliittista realismia. Ainoiden lasten huolitaakkaa ja lapsettomien vanhuuden autiutta lievittämään tullaan vielä tarvitsemaan meitä kaikkia.
Tiistaiaamun uutispommi, Ilkka Kanervan ero ulkoministerin tehtävästä, on ollut täydellinen herkkupala medialle. Tekstiviestijupakan kuumentama viikko on inspiroinut myös jälkiviisastelun kansalaisten kahvihuoneissa. Mitäs minäkin sanoin ja milloin jo arvasinkin: näinhän siinä käy.
Pitkin ministerin piinaviikkoa olen miettinyt median valtaa nykyisessä yhteiskunnassa. Tilaisuuden tullen tartutaan mihin tahansa mistä saadaan häly nostettua, kaikki tietysti sananvapauden nimissä. Julkisuuden sapelihampaisiin murskautuu yhden jos toisenkin poliitikon unelma merkityksellisestä urasta.
Ihmetellään miksi poliittiset puolueet eivät löydä vastuullisiin tehtäviin kyvykästä väkeä. Poliitikot eivät enää ole vapaata riistaa vain Hymyn ja Seiskan sensaatiopaljastuksiin tai iltalehdistön lööppinälkään. Veikko Vennamon lanseeraama rötösherrajahti jatkuu nyt jo valtamediassa.
Ei ole tarpeen puolustaa Kanervan, Vanhasen, Lindénin, Jäätteenmäen tai kenenkään muunkaan ministerin töpeksimistä yksityisen ja yleisen edun rajamaastossa. Mutta vallan polut ovat median miinoittamat; vaatii todellista taitoa ja itsekuria pysytellä kaidalla keskitiellä. Aina löytyy joku tyhjäpää, joka herrojen eevaksi tai eevojen herraksi heittäytyy maineen himossa tai rahan.
Ennen oli katekismuksen kymmenen käskyä ja vanha kansanviisaus, nykyään median armoton moraalioppi: ”ei ole mitään salattua, mikä ei tule paljastetuksi” ja ”mikä yön pimeydessä kuiskitaan se päivänvalossa huudetaan katoilta”.
Internet, tuttavallisemmin netti, tuo tuhannen turhuuden markkinatori tarjoaa ajantasaista asiatietoakin enemmän kuin ihminen elämänsä aikana ehtii tarvitsemaan. Linkki tästä tuonne, tuosta sinne ja sieltä ties minne, parilla kolmella näpsäyksellä voit sukeltaa kaikkialle haarautuvien tiedonpolkujen viidakkoon. Vaan viidakossa vaara vaanii pientä kulkijaa.
Uutiset tiesivät kertoa, että kymmenen tuhatta ihmistä on menettänyt rahansa sijoituksissa, joita uskottavaksi meikattu nettifirma markkinoi huipputuottavina. Tarvitsi vain operoida sijoitussumma ilmoitetulle tilille ja värvätä mukaan jokunen muu hyväuskoinen. Rahapyramidin huipulta tuotto valuisi moninkertaisena sijoittajan syliin. Vaan kuinkas kävikään.
Linkin takaa ei löytynyt kohta huomenna ketään eikä mitään. Joku istuu pyramidin huipulla jossakin ja nauraa kolkosti. Ketä syyttäisi, kenelle ilkeäisi valittaa huijatuksi tullut? Köyhemmät ja mielestään fiksummat päivittelevät ja hymähtelevät jo muutoinkin: mikä ihme saa ihmisen unohtamaan tervejärkisen epäluulon helppoa rahantuloa kohtaan.
Pyramideja syntyy kuin sateella sieniä. Pelijännitys koukuttaa, tiedetään. Miksi ihmiset muuten lottoaisivat, veikkaisivat, pelaisivat nettipokeria ja venäläistä rulettia rahoillaan, kun voiton todennäköisyys on häviävän pieni ellei olematon? Sen sijaan, että sijoitettaisiin elämän laatuun ja yhteiseksi hyväksi, halutaan aina vain lisää omaan kekoon. Nolo loppu ei ahnetta pelota.
|
|
