Pissismummolan väki hiljentyi kotikatsomossaan kumpikin omalle valtaistuimelleen tarkkailemaan aikalaisasiaohjelmaa tv-kakkoselta. Siellä tarjottiin tiistai-illan ratoksi ns. keskustelua kahden toimittajahenkilön paimennuksella. Aiheena ollut Sosiaalinen media ei sikäli ole Mummon juttu, kun ei hän mainittuihin facebookiin ja muihin hommafoorumeihin ole menossa eikä sieltä tulossa eikä tiettävästi Poikakaverikaan.

Koska itse asia ei niin Mummoa näpännyt, keskittyi hän seurailemaan tapahtumaa. Nonnih, onpas toimittajahenkilöllä huomattavan pitkät sääret, huomattavan valkoiset caprit ja huomattavan korkeakorkoiset avokkaat. Punaistakin oli yläpäässä, mistä kaikesta tulee Mummolle mieleen Miitta-täti. Taisi sillä joku charmantisti harmaaantunut herrasmieskin olla kaverina. Huiskivat toisiaan korttipinolla, jossa kaiketi kerrotaan mitä pitää kysyä ja keneltä.

Koolle kutsuttu sosieteetti lienee ollut aikalaisasiassa ansioituneita hommaajia, muutama nainen miesjoukossa. Mummo pani merkille porukan pukukoodin kirjavuuden.  Kokenut asiapoliitikko oli tyylikkäästi kokomustassa, helminauhan ja helakanpunaisen pashminan kera. Nuorempi naisväki erottui miehistä lähinnä tukanvärillä. Parilla herralla oli tavanomainen puvuntakki-solmio-farkut yhdistelmä, muut epämääräisvärisissä lökövaatteissa. Suomalaismies sosiaalisessa mediassa.

Mummo tarkkaili porukan ilmeitä ja elekieltäkin. Siitä voi päätellä vaikkapa onko sosiaalinen media hyväksi ihmiselle. Mitä, onko hyväksi! Uurteisia, väsyneitä kasvoja, ilmeettömiä päänsä sisään umpeutuneita miehiä, nuorilla naisilla kaiken nähneen rävähtämätön katse. Nuorisotutkijanaisella oli sentään elävän ihmisen kasvot ja nettinatiiviksi julistetulla laulajapojalla silmissään pilkahdus unelmaa.

Vaan mitäkäs puhuttiin. Mummo epäilee kuulleensa muutamaan kertaan aikalaisasiasanoja, kuten vihapuhe ja rasismi. Varmuutta ei ole, syntyikö oivalluksia tai tultiinko mihinkään tulokseen, mutta mieltä oltiin kovasti taas. –  Tääki sosiaalinen media on niin tätä, tuumi Mummo. Ilmeetöntä ja intohimotonta pulinaa, päänsisäistä hommailua, jota liikuttelee puolesta tai vastaan rasismi ja viha.

”Aalto-yliopiston tutkijoiden kehittämä vanhainkodin turvalattia aistii ihmisen kaatumisen sähkökentän muutoksista ja hälyttää hoitajan paikalle. — Muovikalvon sisään laminoitu shakkiruutumainen anturiverkko on halpa, eivätkä käyttäjät tarvitse erillisiä tunnistimia. Tekniikka toimii pimeässäkin. Yli 90{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} kaatumisista tunnistetaan.”

* Tekniikan ammattilaisten jäsenlehti TEK 2/2011

**Kommentti: Turvalattiakaan ei estä kaatumisesta aiheutuvia kolhuja, mutta avun hälytys toimii turvapuhelinta paremmin muistisairailla.

Samuel Beckett; Piiritetyn huoneen novelleja; Like 2001

Aina välillä tekee mieli lukea novelleja ja mikäpäs siinä, Beckett on loistava novellisti, alakuloisena soljuvan, pitkän lauseen mestari.  Rauhoittavaa lukemista ja sopivan mittainen painavien romaanien välipalaksi.
*
Markus Nummi; Karkkipäivä; Otava 2010

Aluksi Nummen romaani tuntuu hajoavan liian moneen suuntaan. Vähitellen se sitten myös koostuu, tiivistyy, jännite kasvaa ja pitää otteessaan loppuratkaisuun asti. Romaanin rakenne on palapelimaiseman tai tilkkutäkin kaltainen: pojan ajatuskatkelmia, luhistuvan naisen ajatusvyyhteä, henkilöiden keskusteluja, jotka luovat miljöötä, eivät niinkään kuljeta tarinaa. Nummi käyttää tehokeinona runsaasti vajaita lauseita, piste voi erottaa yhdenkin sanan, mikä korostaa tilkkutäkkivaikutelmaa.  Piinaavasti loppua kohti tihentyvässä tarinassa on jännitysromaanin aineksia: uskomattomilta tuntuvia, mutta tosielämässä mahdollisia juonenkäänteitä ja liian helpon ratkaisun taitava väistö.
*
Juha Itkonen; Seitsemäntoista; Otava 2010

Kirjoittaja on saanut palkintoja ja palkintoehdokkuuksia aiemmista teoksistaan enemmän kuin moni ikäisensä. Myös viimeisimmästä on kritiikeissä jo sanottu kaikki mahdollinen. Olen lukenut Myöhempien aikojen pyhiä (2003) ja Kohti (2007), niistä muodostui käsitys taitavasta ja lahjakkaasta nuoresta kirjailijasta. Seitsemäntoista tuntuu nyt kyntävän syvemmällä henkilöissään ja luotaavan oivallisesti ikäkautta, jolloin lapsuus, nuoruus ja aikuisuus ottavat kukin vuorollaan ja yhtaikaa hallintaansa vielä vahvistumattoman nuoren miehen identiteetin. Sama monikerroksisuus ja sisäkkäisten kertomusten palapeli kuin ikäkaudessa on kirjan rakenteessakin.  Kirjan toisessa osassa on valotettu suoraan ja kuvia kumartelematta sekä kirjailijan työn yksinäisyyttä että hyväksikäyttösuhdetta mediaan puolin ja toisin. Kritiikin haavoittavuus ja toisaalta kirjailijan narsistinen viha tulevat hyvin kuvatuksi.
Seitsemäntoista on kolmiosainen, monimutkaisesti silputtunut kertomus, jossa kirjailija Juha Itkonen kirjoittaa kirjailija Julius Ilosesta, joka kirjoittaa Henrikistä ja Henrikin elämään liittyneistä ihmisistä, joilla on vastineensa myös Julius Ilosen elämässä. Vaikutelma on vähän sekava. Lukija johtuu miettimään jääkö toinen osa kirjailijapohdintoineen jotenkin irralleen alkuperäisestä tarinasta.
*
Joel Haahtela; Perhoskerääjä; Otava Seven 2011 (a.p. 2006)

Kyllä, yhä ja aina vain enemmän pidän Joel Haahtelan tavasta kirjoittaa. Miten hienosti hän osaa kehrätä tarinaa, luoda lumouksen, jossa lukija kulkee kuin varpaillaan. Haahtela ei jätä lukijaa harhailemaan, hän päättää tarinan yhtä kauniisti ja eleettömästi kuin kertookin. – Kirjan pokkariversio on miellyttävää matkalukemista myös ulkoasultaan ja kooltaan.
*
Katja Kaukonen; Odelma; WSOY, 2011

Esikoisteos, jonka synnytysvaiheita on voinut seurata kirjailijan blogista Vuorovettä. Luin Odelmaa kuumeisena, siihen mielentilaan se tuntui hiukan raskaalta. Odelma on erikoinen tarina. On joki, josta nainen nousee. On peltoja, maata, talo ja kylä. On lintu, joka pitää taloa siipiensä suojassa. On pieni tyttö, pallo, kettu ja perhosia. On Mummo, jota ei näy, mutta joka on naisen historiaa. Ja sitten tulee mies.
En osaa sanoa, mitä Odelmasta kirjallisessa mielessä pitäisi ajatella. Kirjailija liittyy uuteen, omaäänisten kirjoittajien sukupolveen. Minulle tuli mieleen Jyrki Vainosen Tornit, jokin sama tunnelma tässä. Odelma ei ole missään mielessä perinteinen, tuskin romaanikaan. Koin sen eräänlaisena myyttisenä luomiskertomuksena, joka kehkeytyy hitaasti.  Katja Kaukosen kieli on tuoretta, versokasta, hän luo kirjoittaessaan kieltä, kuten kertomuksen nainen itseään joesta noustuaan. Tarina lienee parhaiten ymmärrettävissä tai vastaanotettavissa intuitiivisesti, tapahtumia on vähän, oikeastaan tarinaa ei olekaan, on unimaailmaa, varjoja, hengitystä, aikavyöhykkeitä, menneeseen ja tulevaan liukuvia aaltoja. Odelma ei ehkä ole kaikkien kirja, mutta kestää monta lukemista ja avautuu vähän kerrassaan.

”Kaikki oli suurta kehää, lähteminen paluuta, paluu lähtemistä. Toisinaan välimatkat katosivat, lähellä oli kaukana ja kaukana oli tässä. Ei ollut kysymys siirtymisestä paikassa, oli kysymys ajasta, merkityksistä, jonka matkaamiselle antoi. Mikä oli tämän matkan tarkoitus? Luottamusko? Ei, vaan paluu.”

*

Riikka Pulkkinen; Totta; Otava 2010

”Ihmisten väliset suhteet ovat kuin tiheitä metsikköjä. Tai ehkä ihmiset itse, hekin ovat metsiä, polkuja polkujen jälkeen avautuu heissä, polkuja jotka säilyvät tuntemattomina toisille, avautuvat vain sattumalta joillekin jotka osuvat kohdalle.”

Kuten päähenkilö Anna toteaa gradustaan, samaa voisi sanoa romaanista: kokonaisuus tuntuu monimutkaiselta. Kerroksia on liikaa, tarina hulahtelee kerroksesta toiseen välistä vuosiluvulla erottaen, välillä ilman siirtymiä. Lukija joutuu miettimään kenen elämässä nyt mennään. Yhden sukupolven naiset ovat Elsa ja Eeva ystävineen; toisen Eleonoora, joka Ella-tyttönä kasvaa Elsa-äidin poissaolon ja läsnäolon keinussa; kolmannen Eleonooran tytär Anna ystävineen ja siskonsa. Lukijalle jää vaikutelma kuin Anna toistaisi tajuamattaan vaietun Eevan elämää ja kohtalon käänteitä kunnes kuoleva isoäiti pukee hänet Eevan mekkoon ja avaa Eevan tarinan. Psykoterapiateorioissa tunnetaan käsite suvun salaisuuden kantaja, tässä romaanissa se on Anna.
Riikka Pulkkinen on ilmeisen lahjakas kertoja, joka ottaa tässä romaanissa ison haasteen.  Tarina on välillä hajoamaisillaan, mutta pitää silti imussaan. Kannattaa lukea.
***

Luonnossa on oma rytminsä, asiat tapahtuvat levollisesti ajallaan. Kellon viisareita voidaan yhteisestä sopimuksesta kääntää, mutta itse aika ei muutu. Aurinko nousee ja laskee huomenna kuten tänäänkin.

Voih, miten hilpeästi aaltoilee kevättalvi. Aamuteellä katson ikkunasta, aurinko paistaa. Hetken päästä nostan silmät lehden sivulta, pyryttää pyöreitä lumirakeita. Kun nousen lähtemään, aurinko jo häikäisee taas puhtaan valkealla.

Askellan varovasti jäistä polkua metsässä. Tuuli putsaa keuhkojani, tunnen, miten happi virtaa veren mukana joka soluun. Tuuli, liike, havumetsä – tuntuu niin hyvältä, tautisen viikon jälkeen. Tuoksuu keväältä ja linnut kertovat aikeistaan.

Iltapäivällä istun kirjoittamassa, unohdan ajan. Kun nostan katseen, ulkona hämärtää jo.  Naapurin poika menee kotiinsa ja hetken päästä lähtee taas. Elämä virtaa talojen ovista sisään, ulos, sisään.

Yötä vasten seison kynnyksellä, hengitän syvään. Kaupunki rauhoittuu. Unet odottavat pieluksella.

Oikeastaan en ollenkaan haluaisi olla mieltä mistään, mutta kun. Jotenkin sitä tuon tuosta eksyy ajatustensa laidoille, sinne, missä maailma hälisee kaikkine ilmiöineen ja impulsseineen. Ja sinne kun eksyy, on välistä niin vaikea löytää ytimeen.

*
Missä on ajatuskerän ydin, se pala sisikuntaa askarruttavaa, minkä ympärille ajatuslanka lähtee kehrääntymään? Joskus se löytyy kun alkaa purkaa kerää takaperin. Toisinaan taas ei löydy, ei millään, sotkuun vain langat menevät ja takkuuntuvat aukeamattomiksi solmuiksi.

*
Mieltä oleminen lähtee aina helposti kuin bumerangi ja palaa yleensä omaan otsaan. Toisen ohimenevä huomautus, lehdestä tai blogista luettu juttu, nettilehden uutissähke, tapaus kaupungilla, junassa kuultu puhelinkeskustelu, tv-ohjelma…  impulsseja riittää – ja reaktioita.

*

Aito ajatus lähtee omasta sisimmästä ilman välitöntä, tunnistettavaa impulssia. Jostakin se vain lähtee kehkeytymään, ehkä jo kauankin tehtyään ilmituloa. Ihan niin kuin tähtisumusta tiivistyvä taivaankappale, jonka valovuosien päästä löytää, jolle nyt antaa nimen, merkityksen.

*

Pääasia toisaalta on, että ajatusaparaatti hurisee, se nimenomainen osa siitä, jossa itsenäinen ajattelu syntyy. Siinä on ydinvoimaa, persoonan säteilyä.

”Nainen ei ehkä voi ymmärtää tunnetta, mikä miehelle tulee, kun se saa pihassa keväisen sulamispuron oikein vuolaana virtailemaan”, ilmoitti Toinen postilaatikolta palatessaan.  En väitä vastaan, mutta olen kyllä huomannut, että tuo seikka liikauttaa häntä joka kevät. Ehkä se on hänelle Kevään Merkki, kuten minulle mustarastaan aamuöinen vihellys kotimetsikössä tai joutsenten toitotus taivaanrannalla matkalla pohjoiseen.

Lumet katoavat vaivihkaa katoilta. Sulamisen tuoksut ja hajut pöllähtelevät puutarhoista, kadunvieriltä, pelloilta. Monena aamuna on satanut hetken uutta, valkeaa. Ei se muuta ajan suuntaa: jo 13. maaliskuuta Uudella mantereella alkoi Daylight Saving Time kansainvälisen kalenterin mukaan ja sunnuntaina Euroopan kalentereissa oli First Day of Spring. Lauantaina juutalaiset aloittivat puriminsa auringon laskiessa. Meidän laskiaisemme ja tuhkakeskiviikkomme on jo aloittanut kristillisen paastonajan. Ensi sunnuntaina siirrytään EU:ssa kesäaikaan. Kevät tapahtuu juuri nyt.

Katoavan kuun viikkoa mennään. Pohjoiset sanovat, että Lapissa on kahdeksan vuodenaikaa. Onkohan siellä jo hankikantokevät. Mikä on Sinun Kevään Merkkisi?

Kun maa järkkyy ja itselaaditut turvamerkit ympärillä hajoavat, on oltava jotain, mihin luottaa, että jaksaa jatkaa. Lujin ei ole konkreettista, ihmisviisauden säteily voi tappaa. Miksiköhän Nasaretin Jeesus kehotti katsomaan kukkia ja lintuja, oppimaan niiltä?

Olo käy vaimeaksi, kun kuume täristää, pilkkoo päätä, rinta rahisee eikä mitään irtoa vaikka kuinka yskii ja lopulta ei jaksakaan. Kolmantena päivänä jo ahdistaa henkeä, ihminen kömpii lääkäriin,  valittaa elämänsä laatua, saa reseptin. Tulehtunut on, keuhkoputkisto, tiesihän tuon.

Herää perumaan sopimiaan, se on jaksettava, sitten valahtaa taas vuoteelle, yrittää lukea, kohta on unessa. Viisi päivää nappien nappailua, kuume ei täristä enää, pää tuntuu kutakuinkin omalta. Rinta rahisee yhä, aikansa kun jaksaa yskiä, irtoaakin jo jotain, jota syljeskellä, mutta ei rahina lopu, ei vielä. Konserttikin odotti, mutta ei kahta rahisijaa, yskänpuuskien raastamaa, ei.

Toisella täyttyy uusi vuosiluku, juhlijaksi ei nyt ole kummastakaan, siirretään tuonnemmaksi, jahka toetaan tästä. Iltahämärissä Pikkuritari joukkueineen pimpottaa yllättäen ovikelloa, laulaa Vaarille onnittelulaulua. Vaari ilahtuu kovin. BBC News valuttaa katastrofivirtaa, uhkaa ja tuhkaa tunnista toiseen.  Asiantuntijat aprikoivat, äkkinäiset vetävät banderollinsa kadulle, sytyttelevät kynttilöitään. Aamu raahustaa päivää pitkin iltaan ja yö peittelee tautisilla unilla.

Japani on pysynyt otsikoissa ja etusivuilla. Uutismaailman lakien mukaan se pysyykin, kunnes tapahtuu jotain uutta maailmanlaajuisesti hätkähdyttävää. Maailma on ollut myötätunnosta minuutin hiljaa – kotinsa menettäneet ja läheisensä kadottaneet paikalliset elävät piinaavan pitkiä tunteja, päiviä, viikkoja. Tuho on karmea ja epävarmuus huomisesta jatkuu.

Myös pitkälle kehittynyt yhteiskunta voi haavoittua pahasti luonnonvoimien armoilla. Yllättikö se meidät kaikki? Mediassa SPR:nkin kaiken kokenut johtaja jäi toistelemaan mantraansa Japanin erinomaisista kriisivalmiuksista. Maa ihmisineenhän oli täysin sokissa! Kesti päiviä ennen kuin tuhon laajuus selvisi kenellekään.

Pörssikurssit huristavat alamäkeä, talouden romahdus on tosiasia ja vakuutuslaitokset mahdottoman tehtävän edessä. Selvähän se, että sijoittajilla on huoli pääomistaan. Seuraava huoli ovat räjähtelevät ydinvoimalareaktorit. Siitäpä oivallista vaalikauraa meidänkin maamme populisteille ja protestiliikkeille.

Ajattelen pelastus- ja raivaustöissä uurastavia japanilaisia. Heidän tehtävänsä näyttää aluksi toivottomalta. Miltä tuntuu haalia merestä ruumiita, jotka aalto tempaisi mukaansa? Mistä aloittaa kaupungissa, josta ei ole juuri mitään jäljellä? Vielä vähän aikaa ja raunioista nousee kuoleman löyhkä.

Rojukasojen keskellä vaeltelee yksinäinen vanha mies, etsii kadonnutta elämäänsä. Japanissakin kaksi kolmasosaa valtakunnasta jatkaa normaalia arkeaan. Se tapahtui muille.