MIES

Mies kiirehestä kantapäihin asti!

Ei kauppaa käy hän kanssa omantunnon,

vaan täyttää käskyt kunnian ja kunnon.

Mies kiirehestä kantapäihin asti

ei taivu tuimimmissa tuulispäissä,

vaan suoristuu ja kasvaa myrskysäissä.

Mies kiirehestä kantapäihin asti

käy horjumatta tietä korpimatkan:

”Ken uupuu, uupukoon, mutta minä jatkan!”

Erkki Kivijärvi

Keskikoulun lukukirjassa (Kivijärvi, Mantere, Tarkiainen) WSOY  21.painos, v:lta 1956. Kouluhallituksen hyväksymä 1916.

Kävelin pyörävajalle ja otin rakkaan, pitkään palvelleen, kerran kolaroidunkin ja sitten korjatun valkoisen Cresentini lukkojen takaa, talutin pihasta yli kadun pyörätielle asti ja läksin ajelemaan terveyskeskukseen. Aamun raikkaus tuntui hyvältä kasvoilla, hiukan värisytti kuitenkin ohuessa pusakassa.  

Alamäen ja pensaiden peittämän mutkan jälkeen pyörätiellä oli yllättäen auto poikittain parkkipaikalta tulossa. Ehdin hiljentää vauhtia ja auto livahti pois edestä ajoradalle. Vaan auton takana olikin pyöräilijä odottamassa myös ajoradan yli pääsyä. Jarrutin täysillä, mutta enää en ehtinyt väistää. Takapyörää päin pläjähdin.

Minä: voi kauheeta, sattuiko sinuun, tuliko pyörään kolhu, ajoinko mä sittenkin liian lujaa, kun ei jarrutusmatka riittänyt, miksen ehtinyt väistää vasemmalle. Toinen nainen: anteeksi kamalasti, minä tässä olen poikittain tiellä, ei kai sinuun vain sattunut, mistä ihmeestä sinä ilmestyit, en yhtään huomannut…  Minä: et voinutkaan, kun se auto oli edessä…

Mikähän siinä, että kun kaksi naista törmää liikenteessä kumpikin syyttää itseään. Törmäys oli kuitenkin onneksi sen verran hiljainen, ettei kummallekaan tullut mitään vahinkoa. Päästiin näillä säikähdyksillä ja toivoteltiin parempaa päivän jatkoa toisillemme. Epärytminen sydämeni vain poukkoili vähän aikaa tavallistakin villimmin.   

Pissismummon on ihan pakko kertoa, mitä sattui toiselle kun ittellens ei nyt satu ei tapahdu. Tuttava Marttamuori ja Hänen Keisarillinen Koiruutensa lähtivät nimittäin päivänä muutamana puolukkaan. Ajoivat nämä kaksi Marttamuorin kotiseudulla sen tutun lammen toiselle puolen, kääntyivät tutulta tieltä toiselle ja huristelivat metsätietä siihen suuntaan, missä arvelivat puolukkakankaita olevan.  Marttamuori ajoi ajamistaan, kunnes matkanteko tyssäsi tykkänään. Etupyörävetoisen ajoneuvon alkupää nimittäin hulahti äkkiarvaamatta hiekkaan.

No, senhän arvaa miten siinä käy. Ihminen yrittää kiiruusti kaasuttaa siitä taapäin, ja kun ei pääse niin eteenpäin, kunnes on niin syvässä poterossa, että ajoneuvo alkaa pärskiä ja sammuu siihen paikkaan. Marttamuori siinä tovin kuuntelee honkain huminaa ja katsahtaa taivaalle, jonne alkaa kerääntyä mustanpuhuvaa ukkospilveä. Hänen Keisarillinen Koiruutensa sanoo emännälleen koirainkielellä: mitäs nyt, joko ollaan perillä?

Hiukan siinä Marttamuorin käsi tärähteli ja hikipisaroita tuppasi hiusrajaan, kun hän kaivoi kännykkää taskustaan ja mietti kellekkä tästä nyt informoisi. Tuli onnekseen mieleensä, että onhan meillä tämä hätäkeskus. Kysäisi vielä varmuuden vuoksi Hänen Keisarilliselta Koiruudeltaan, että onko meillä tarpeeksi hätä, että voidaan niitä vaivata. HKK murahteleiksen, notta niin on, jos siltä näyttää.

– Hätäkeskus, mikä hätänä?
– Päivää. Minä täällä. Minä ja koira. Jossain metsässä. Puolukkaan meinattiin, mutta ajoneuvo juuttui hiekkaan. Ukonilmakin uhkaa.
– Olkaa ihan rauhassa, tullaan apuun. Älkää lähtekö mihinkään harhailemaan. Me soitetaan kohta teille päin.

Marttamuori yritti laulaa pitääkseen paniikkia loitolla. Ei tullut mieleen mitään muuta kuin Honkain keskellä, Suomeni soreassa salossa, Hoi laarilaari. Hoilaa.Ri.Laa. Ei sujunu laulukaan. Pitkien minuuttien päästä puhelin pirahti.

– Se on vanh.konstaapeli Ylämäkkylä ku puhhuu, polliisiautosta soittelen. Tulos ollahan. Mistäs teitin löytää ja mikä on tilanne.

– Hukassa ollaan.  Minä ja Koiruus. Siis mentiin metsään, kun piti mennä puolukkaan. Ei päästä mihkään tästä poterosta, ku ei tullu lapiota mukaan.

– Jaaei, eihän poterosta, jos ei oo vehkehiä joukos. No mitäs reittiä sinne hukkamettähän on ajeltu?

Marttamuori selosti mistä oli lähtenyt, mihin kääntynyt ja sitten ajanut ja lampi oli siinä ja sen toisella puolella ollaan. Vanh.konstaapeli Ylämäkkylä kehoitteli taasen pysymään rauhallisesti autossa, pitämään linjan vapaana ja kuuntelemaan, mistä päin piipaa alkaa kuulua. Pitkään toviin ei kuulunut muuta kuin honkien huminaa.

Sitten kun kuului alkoi jo näkyäkin. Kohta tömähti sininen poliisimaija paikalle, komia vanh. konstaapeli vieläki komiampine nuor.apureineen korjasivat Marttamuorin ja Hänen Keisarillisen Koiruutensa maijan takapenkille talteen. Vanh. konstaapeli jututti hädässä olijoita ja nuorempi koetti saada sillä välin ajoneuvoa irti sen paremmin onnistumatta kuin alkuperäinen kuskikaan. Komiat polliisit soittivat hinausautoa hätiin ja kuskasivat muorin ja koiruutensa maijakyydillä lähimmälle huoltikselle kahville odottelemaan.

Ajoneuvo saatiin hinaajalla ylös hiekasta ja ajettiin huoltikselle tapaamaan emäntäänsä. Puolukat jäivät kankaille sillä kertaa. Marttamuori kiittelemään kyynelsilmin ja kyselemään komioilta konstaapeleilta mitäs apu maksaa.

– Hinauslasku saattaapi tulla ennen joulunpyhiä, mutta ei mee itte oo pruukattu noin ilosta veronmaksajata maksuttaa. Ollahan palveluammatiis.

Itsenäisyyden ajan alussa kansakoulua käytiin neljä luokkaa ja yksi jatko-opetusvuosi.  Äidin ja isän kansakouluaikainen oppilaskirja tuli vastaan muistojen lippaasta.  Kirjat ovat kovakantisia, julkaisija Koulutarpeiden keskusliike Oy Helsingissä. Kirjan ensimmäisellä sivulla on painettu motto tällä tavoin: ”JUMALAN pelko on viisauden alku”.

”Ohjeita oppilaille:
– – –
3. Kulje matkoillasi siivosti ja tervehdi vastaantulijoita! Älä tunkeudu matkustavaisten rattaille tai rekiin. Älä heittele kiviä, älä melua tiellä taikka pysähtele telmimään, ettei koulu saisi moitteita sinun tähtesi. Vältä luvattomia teitä ja erittäinkin heikkoja jäitä, joihin moni on hukkunut.
– – –
5. Tule kouluun kasvot ja kädet puhtaiksi pestyinä, pää kammattuna ja vaatteet siistittyinä. Saavu määräajalla kouluun; pyyhi jalkasi; liiku hiljaa ovissa; riisu päällysvaatteesi naulaan; tervehdi huoneessa olijoita ja kellon soidessa käy siivosti paikallesi!
6. Ole opetustunnilla hiljainen ja harras. Muista, että ensimäinen menestymisesi ehto on opetuksen tarkka seuraaminen.
– – –
8. Käy välitunneilla ulkona raittiissa ilmassa sään mukaan puettuna ja älä siellä seisoskele, vaan ole vilkkaasti liikkeellä: sillä raitis ilma ja liikunto ovat terveytesi tärkeimmät ehdot.
9. Hoida huolella omiasi ja koulun kapineita! Älä hukkaa tai turmele, mitä sinulle on annettu käytettäväksi, äläkä kouluun kuljeta luvattomia tavaroita. Älä tahraa tai muuten turmele kirjojasi, vihkojasi, vaatteitasi, koulupöytääsi eikä muita koulun esineitä, sillä vanhempasi kuluttavat muutenkin paljon sinun tähtesi!
– – –
11. Vanhempasi ja opettajasi näkevät sinusta paljon huolta ja vaivaa. Ole siis heille kuuliainen. Karta valhetta ja vilppiä! Rakasta totuutta ja rehellisyyttä!  Näin vartutat itsesi kunnon kansalaiseksi työskentelemään isänmaasi hyväksi ja Jumalan kunniaksi. ”

Kylän tyttöjen ja poikienkin jännittävä leikkipaikka, koulumatkan varrella. Tänne kokoonnuttiin joskus kesäiltaisin laulamaan ja paistamaan räiskäleitä nuotiolla. Silloin kallio oli korkea kuin vuori ja sieltä näki metsän ja peltojen yli kylän talot. – Aika madaltaa vuoret kallioiksi, riipii metsät puiksi, vaientaa leikit ja laulut. Maisema jää taakse, aukeaa uusi.

Tällä viikolla olen ollut Toisen kanssa syksyn ensimmäisessä konsertissa pääkaupungissa. Se oli samalla myös tutustuminen uuteen Musiikkitaloon. Lähestyimme taloa rautatieaseman suunnalta kävellen, joten ensin kiinnittyi huomio sijaintiin. Talon vihertävä väri, laajat lasipinnat ja selkeä suoraviivainen muoto muodostavat Sanomatalon ja Kiasman kanssa hienon kokonaisuuden. Kauniit kukkaistutukset ja viheralueet pehmentävät näkymää eikä talo asemalta katsoen peitä eduskuntatalon jyhkeää pylväikköä. Sama mietityn tuntuisen harmonian vaikutelma syntyy talon sisältä ulos katsellessa. Pala tuhoutunutta makasiinia siinä maisemassa tuntuu oudolta riitasoinnulta. Ehkä menneisyydestä vain olisi päästettävä irti.

Sisätilojen arkkitehtoniset ratkaisut tekevät vaikutuksen. Käytävämäiset lämpiötilat tuntuvat ahtaammilta kuin Finlandiatalossa, mutta väliaikatarjoilu on paremmin järjestetty, pöytäpaikkoja myöten. Kirsi Kaulasen upea taideteos Gaia on todella vaikuttava korkeassa aulatilassa.  Konserttisali hätkähdyttää, mutta silmä tottuu nopeasti tumman ja vaalean kontrastiin. Parvet nousevat jyrkästi, mistä johtuu, että korkeita kaiteita on ja ne haittaavat jossain määrin näkyvyyttä alas lavalle.

Konsertti oli mielenkiintoisesti laadittu, aluksi kuultiin viuluduoa, sitten sellolla ja bassolla täydennettyä puhallinryhmää ja lopuksi jousiryhmää. Näin yleisö pääsi tekemään havaintoja akustiikan toimivuudesta ja eri soittimien soinnista salissa. Ja miten se sali soikaan! Oli ihmeellistä kuulla jokaisen soittimen stemma ja yhteinen sävelkudos tavalla, jota Finlandiatalossa ei koskaan. Tämä on musiikinystävän gourmetia.

Terveyteen liittyviin hoitoihini on kehkeytynyt oma rytminsä – kuten sydämeni lyönteihinkin.  Maanantaina ja torstaina käyn tk-laboratoriossa antamassa verinäytteen, tiistaina ja perjantaina yritän puhelintunnin aikana saada kiinni jonkun, joka voisi kertoa, mitä tulos merkitsee. Yritys sisältää tavallisesti pari kolme soittoa ja puhelin korvalla odottelua vähintään varttitunnin.

Jokin systeemissä ei muutenkaan täsmää. Nimittäin näytteenottopäivän annos  määritetään vasta soittopäivänä, siis jälkikäteen. Eikä keskeytystä saa olla. – No, itsekö se määrä pitää arvata, kysyn hoitajalta. – Eiei, otat edellisviikon mukaan ja lisäät tai vähennät sitten seuraavasta annoksesta, kun saat tietää määrät.

Minusta systeemi on käsittämättömän hankala. Viimeksi soittaessani sattui eka kertaa semmoinen hoitaja, joka alkoi ihmetellä samaa asiaa: miksi annostelua ei määritetä suoraan  seuraava näytepäivä mukaan lukien. – Mitäs, jos kysyisit lääkäriltä, ehdotin. Mietin pappa- ja  mummoparkoja, jotka lisäilevät ja vähentelevät annostuksia arviokaupalla. Pysyvätköhän  laskuissa.

Verensokerin määritykseen on kehitetty kätevä kotimittari, miksei hyytymisarvon mittaukseen? Potilaalla voisi olla taulukko, josta annostuksen voisi katsoa sen mukaan mitä arvo näyttää, säästyisi labrassa ramppaamiselta ja puhelimessa roikkumiseltakin.     

Lapsuusmaalta tuoduissa tavaroissa oli puinen, lukittu lipas. Katselin lukkoa, kokeilin oman korulippaani pientä avainta ja kas, vanha lukko avautuikin. Lippaassa oli opiskeluaikoina ja ensimmäisinä työvuosina kirjoittamiani niukkasanaisia kirjeitä. Hulahdin takaisin aikuiselämäni alun tunnelmiin niitä lukiessa. Lopputenttiväsymystä, ainaista rahapulaa, pakettitoiveita, epävarmuutta tulevaisuudesta. Äidin huolellisesti tallettamana.

Lippaassa oli muutamia muitakin kirjeitä. Hämmästyksekseni opiskeluaikainen ystävätär oli kirjoittanut äidille käyntimme jälkeen miten suuren vaikutuksen kotimme lämmin  ilmapiiri oli häneen tehnyt. Osasinko itse arvostaa kodin lämpöä, ajattelinko silloin vielä, että kaikkien kotona on sellaista. Ja äitihän mielestäni osasi olla vieraskoreakin. Tuskin kukaan olisi kuitenkaan sellaista kirjettä kirjoittanut pelkästään kohteliaisuudesta. Mitä minä tiesin ystäväni kodista, ei hän siitä paljon puhunut.  

Isän äidille lähettämiä kenttäpostikirjeitä oli myös nippu. Isä ei meidän lasten kuullen koskaan sotakokemuksistaan puhunut. Kirjeissäkään ei sotaa kuvailtu, vaan kirjeet kertoivat syvästä rakkaudesta ja ikävästä kotiin puolison ja pienen esikoispojan luo. Isä osoittautui tunteikkaaksi mieheksi, joka kantoi huolta pikku perheestään ja luotti koko elämänsä Jumalan haltuun.  

Liikuttavin muisto oli äidin musta, kiharainen letti, jossa jo välkähtää muutama hopeanharmaa hius. Yritin miettiä, milloin äiti katkaisi pitkän tukkansa, mutta ei siitä ole muistikuvaa. Ehkä olin jo poissa kotoa. Jonkin muutoksen symboli tuo katkaistu letti äidille on ollut, koska se on talletettu.

Lippaan ääressä mietin sitäkin millaisia kosketeltavia tai katseltavia muistoja lastemme sukupolvi tulee jättämään omille lapsilleen.

Satoi melkein koko matkan ja perillä Lapsuusmaallakin. Yöllä veljen talon vinttikammarissa kuuntelin katon ropinaa ja pisaroiden tipahtelua räystäältä nurkalla olevaan täyteen saaviin. Korkealta veteen putoavilla pisaroilla on yllättävän soinnikas, kirkas ääni. Aamulla aloitimme projektin, Veli ja minä. Toinen avusti.

Ensimmäisen kerran itkin, kun monta laatikkoa läpikäytyämme tuli vastaan se valkea pitsikauluksinen silkkiyöpaita, jonka Äiti oli varannut arkkupuvuksi itselleen. Vuosi sitten sitä etsittiin kiihkeästi, mutta kun ei kuolinpäivän aikaan ollut mahdollista purkaa kaikkia laatikoita, ei paitaa löytynyt.

Toisen kerran itkin, kun komeron perällä olevaan pukupussiin huolellisesti talletetut valkeat mekot löytyivät: rippimekkoni helmiäisnappeineen ja Äidin jo kellastunut vihkipuku. Äiti oli antanut pitkän morsiushuntunsa minulle muistoksi kymmeniä vuosia sitten, olin luullut, että vihkipukua ei enää ollut.

Hämmentävää oli, että Äiti oli tallettanut kaikki isän puvut, paidat, solmiot, kengät, takit ja hatut. Hänen omia vaatteitaan oli vähän, osa niistä oli jo hävitetty palvelutaloon ja vanhainkotiin muuttojen yhteydessä. Yllätyksekseni löysin ihanan punaisen takkini 1970- luvulta, miten se siellä oli? Äidin itse kutoman rekiryijyn muistin, kun se paljastui kääröstään. Äidin neulomia sukkia, kutomia pellavapöytäliinoja ja pyyhkeitä sekä lakanoita itse virkatuin pitsein oli yhä runsaasti, virkattuja pikku liinojakin, vaikka hän oli vuosien mittaan jakanut niitä pois runsain määrin.   

Liikuttavaa oli löytää ihan ehjänä Arabian posliinipotta, jolla muistan istuneeni pienenä tyttönä. Äiti oli tallettanut minun ja perheen vuosien mittaan lähettämät kortit huolellisesti, suurin osa oli erikseen niputettuna, mutta myös kirjojen välistä niitä tipahteli. Kirjoja oli enemmän kuin muistin, ne oli pakko jakaa kolmeen kasaan: muistoksi talletettavat, divariin tarjottavat ja poltettavat.  

Olin hämmästynyt, että yksistään raamattuja oli niin paljon, kolmattakymmentä. Useimmat olivat jossakin vaiheessa eri tahoilta lahjaksi saatuja, nahkakantisia, mutta myös joitakin halpoja taskupainoksia. Kaikkia oli luettu, alleviivauksin. Valtava kuvaraamattu, jonka muistan Isän ostaneen, jäi Veljelle. Ehdotin, että hän luovuttaisi sen puolestaan esikoiselleen, kummipojalleni aikanaan. Minä otin talteen muutaman niistä raamatuista, joita Isä ja Äiti näyttivät eniten lukeneen. Yllättäen yhden Äidin raamatun välistä löytyi seteleitäkin. Myös virsikirjojen kaikkia vuosikertoja, nuoteilla tai ilman, oli kymmeniä.  

Hassuja ikivanhoja käsilaukkuja, metallikulmainen ruskea matkalaukku ja 1930-luvun muotia oleva leveähelmainen musta takki putkahtivat tavarakasoista. Äidin ahkerasti käyttämä poljettava Singer ja rukki lapoineen oli talletettu, samoin villalankavyyhtejä puikkoineen ja valtava määrä matonkudetta valmiiksi leikattuna ja kerittynä. Omalla tavallaan kaikki tuo, nyt jo tarpeeton tavara, kertoi väkevästi millainen nainen Äiti oli, millainen mies Isä.

Kolmantena päivänä satoi yhä. Menimme yhdessä projektin päätteeksi sukuhaudalle ja asettelimme sinne Isän ja Äidin Israelin matkaltaan tuomat pikkukivet. Veli palasi kotiinsa, me lähdimme ajamaan kohti kotikaupunkia mukanamme tavaroihin tallentuneita muistoja, kirkkaasti helähtäviä kuin veteen putoilevat sadepisarat.

Maanantaina terveyskeskuksen laboratorion aulassa on aamuvarhaisesta täysistunto. Vapaita istumapaikkoja ei ole monta vielä puoli yhdeltätoistakaan, kun tulen paikalle. Tavallisesti pahin ruuhka on aamutunneilla, kun ravinnotta tulevat saapuvat sankoin joukoin saadakseen aamukahvinsa mahdollisimman pienellä viiveellä. Otan jonotuslapun (25 ennen minua) ja menen toiselle käytävälle, josta näkyy aulan jonotusnumerotaululle. Otan sieltäkin jonotuslapun, toimistoon, ja vahdin kahta jonopaikkaa.  

Toimistovuoro tulee ensin. Kerron hoitajalle, että tarvitsen poikkeuksellisesti lääkäriltä  koko viikoksi verenohennuslääkkeen annostuksen, koska en ole täällä loppuviikolla, kun normaalisti pitäisi olla taas kokeessa. – Mitenkähän se onnistuu, kun näitä arvoja nyt pitäisi tarkistaa kahdesti viikossa ja annostusta samaten, pähkäilee hoitaja. – No siksi juuri olen tässä nyt, että se onnistuisi.Selittäkää lääkärille.

Siirryn taas isoon aulaan jonottamaan. Vielä on seitsemän ennen minua. Hitaasti etenee. Kun pääsen sisään, ihmettelen ruuhkaa ja kysyn, mikä olisi viimeinen mahdollinen ajankohta tulla, että näyte ehtii saman päivän satsiin. – Yhteen mennessä riittää, sanoo hoitaja ja jatkaa, että tänään heillä on kahden työntekijän vajaus, siitä poikkeuksellinen hitaus.

Iltapäivällä kotona puhelimeni soi. (Mitä! tk:sta soitetaan! Potilaalle päin soittaminenhan ei kuulu heidän systeemiinsä, se on potilas, joka soittaa ja jonottaa.) Hoitaja hätäilee siellä, ettei ole saanut lääkäriltä kuin tämän päivän annostuksen. Hän ei voi ottaa vastuuta, jos lähden matkalle. – Mitä ihmeen vastuuta, en minä tänään lähde enkä mihinkään ulkomaille, toiselle paikkakunnalle vain. Minä kysyn teiltä huomenna, kuten  normaalistikin niitä annostuksia. Tehän olette kertonut, että verikokeiden tulokset  katsotaan seuraavana aamuna ja lääkäri määrittää niiden perusteella annostukset. Nyt vain pyysin niitä annostuksia koko viikoksi. Mikä on hätänä? – Kun teillä on ne pistoksetkin, on oltava varovainen. – Mitkä pistokset? Ei ole enää mitään pistoksia, aluesairaalan lääkärin ohjeen mukaan mennään tableteilla.

Mietin, miten tarkkaan olin varmistanut jatkohoidon kuviot sairaalasta lähtiessä, kirjallisena, pyytänyt vielä, että informoisivat tk:n lääkäriä, kerroin hoitavan lääkärin nimenkin. Nyt kävin toimistossa erikseen selittämässä poikkeustilanteen. Herrantähden, eivätkö ne kuuntele vai ymmärrä vai tiedon kulkuko tässä taas takkuaa?