Veera ja Kaapo löysivät kesän

Lapset ovat löytäjiä, joista aikuisina tulee ikuisia etsijöitä. Ainakin monista aikuisista tulee. Ryntäillään sinne tänne, riennetään idolien perään. Epämääräinen ikävä kaihertaa mielen pohjaa. Kunpa joku joskus jossain kertoisi miten elää, että tulisi onnelliseksi.

Jos vain pysähtyisin, osaisin olla hetken auki, kuunnella, katsoa, tuntea. Onni on tässä, odottaa löytäjää.

Paikallisaviisi hoputti markkinoille. Ihmeenomaista, että tanakoiduin lähtemään sinne – siis minä, joka inhoan markkinameininkiä – ja vielä sateessa. Impulssi oli varmaan se EU. Yhtään juttututtua en tavannut, mutta itsekseni touhua silmäillessä tulin ajatelleeksi kaikenmoista.

• Asiakkaan markkinat ovat kojulta kojulle maleksimista, ruuan maistelua, ahmimista ja hamstraamista, turhiin ja tarpeettomiin esineisiin hurahtamista ja katumista jälkeen päin.

• Markkinaintoisimmat myyjät olivat Saksan kojuilla. Ostin kassillisen erilaisia makkaroita kahdellakympillä. Me emme saa niitä ikinä kahdestaan syötyä.

• Italialaiset kojut olivat täynnä juustoa, sitä pahalta haisevaa iänkaikenkypsytettyä parmesania. Haju pani minut kiertämään kauempaa. Oliko jossain Parman kinkkua edes. Siinä meni tilaisuus ostaa oliiviöljyä ja oliivejakin.

• Nautiskelin ranskalaisten kahvikojulla unelmanohutta greppiä aprikoosihillon ja mustan kahvin kera (4 eur). Nam. Toisaalla olisivat myyneet esipaistettuja patonkejakin ja muuta vaaleaa leipää. Mitä ne leipiä tänne, ihmettelen, omat leipomot ovat tuoreempaa pullollaan.

• Kotimainen markkinaruoka on kaikkialla ja aina samaa: öljyyn tukehtuneita muikkuja, vetisiä hodareita, muurinpohjalla poltettuja lettuja ja kahvia.

• Karjalaisten teltalta hain pussiini hiivattoman täysrukiisen leivän ja käsintehtyjä  karjalanpiirakoita.

• Saksalaiset myivät myös struudeleita vaikka millä täytteellä. Tulin ostaneeksi puolikkaan pötkön (12 eur). Miksi ihmeessä. En edes tykkää struudelista, kerran maistoin, Wienissäkö se oli?

Britannian kojulla tulin hyvälle mielelle ja niillä mielin olen vieläkin. Ostotapahtuma meni näin. Brittimies kysyi: ”Yes,love?” Ojensin valitsemani ihanan ruusukupin lautasineen ja mukaan otin niitä keksejä, joita vain siellä osataan tehdä silleen. Rahanvaihdon jälkeen kuulin mykistyneenä ”Here, darling, thank you very much and happy day to you”. Puhuttelut ilman makeilun häivääkään. Kohteliaasti. OOh. Kannatan ehdottomasti EU-markkinoita. 

Pissismummo paljastaa uineensa tänä suvena yhden kerran, toistaiseksi. Tämän ihan täytyy olla Mummon kesäuintiennätys. Eipä silti se oliki toosi hieno uinti. Kohtapuoliin matkaa Mummo veenääreen, ehkei se eka kerta sentään ainukaiseksi jää.

Kaikenlaista sitä väitetään. Että heinäkuussa on mukamas joku naisten viikko. Entäs sitte, jos onkin muutama nimipäivä peräkkäin? Hohhoijaa oikein. Ja kuulemma sataa koko viikon, sillä perusteella vissiin. Vais ni. Ja mikä oli vuosi kun viimeksi niin sattu käymään? Moni ei  sitä muista enkä mie, tuumii Mummo. Sitäki väitetään, et joku Jaakko on heittäny järveen kylmän kiven. Antaapa Jaskan viskellä, tuumii P.Mummo. Kyllä vesien pohjille kiviä mahtuu, ei oo nähty kivien pinnalla kelluvan. Eipä veen uimasuvakka tarvi ollakaan kuin  pinnalta. Tottamaar veet viilenee syksyä päin mennessä ihan ilman Jaskaaki. Pakkoko on sukeltaa pohjamutiin asti.

Ja sitten on vielä tämä mätäkuu. Että jos heinäkuulla tulee haava, se tulehtuu ja mätii. Ja ruuat pilaantuu. Mitäkään vielä, nähnykkään, hirnahtaa P.Mummo. Naarmuja tulee ja menee, aina ne on parantuneet sen kummemmin paisehtimatta. Ihan tavallisella hoidolla. Mihin aikaan tahansa. Ja eikös jääkaappi ole jo keksitty, biojätepussukat kaupunkilaiselle ja maalle kesäpossu.

Väitteisiin uskovaiset voivatten huokaista helpotuksesta: heinäkuu on justiinsa menossa mailleen ja seuraavaan on sitten taas pitkä jono vuoden päiviä. Elokuussa moni palaa kustannuspaikalleen enemmän tai vähemmän itikanpuremilla, nirhimänaarmuilla ja muillaki mustelmilla.  Kyllä kesä parantaa sen minkä kohtalo kolhii, tykkäjää Pissismummo ja lähteepi  Poikakaverin kera muistelemaan yhteistä nelikymmenvuotista erämaavaellusta. Muualle.

Ehkä kaipasin kosketusta itseeni, kun lähdin tavallisena aurinkoiseksi kääntyneenä arkipäivänä kotikaupungista Isoon kaupunkiin. Sain mitä hain, kosketuksen sisimpääni kätkeytyneeseen (ja nykyisellään kaivattuunkin) yksinoloon. Onnistuin kulkemaan kaupungissa sillä tavalla ulkopuolisena, ettei mikään tuttujen merkityspaikkojen ympärillä ja ohessa hälyävien ihmisten touhussa tunkeutunut läpi eikä vaatinut osaansa. Aina se ei onnistu.

Kampin kappelissa istahdin keskivaiheille. Penkin toisessa päässä meditoi nuori mies syvässä hiljaisuudessaan, lähes liikahtamatta. Moni tuli ja meni, kuului kuiskauksia, keskusteluakin ja oven takaista elämän kohinaa. Katselin alttarikukkien vihersävyistä asetelmaa. Keskellä siinä oli ruoko. Ajattelin, Jumala rakastaa maanvärisiä, kukattomia ruokoja, särkyneitä ja vielä särkymättömiäkin. Lähtiessä  kappelin pastori kysyi mitä pidän paikasta. – Kerta kerralta enemmän pidän tästä yksinkertaisuudesta, vastasin.

Lempikahvilassani olivat uusineet pöydät ja istuimet sitten viime käynnin. Oliko se toukokuussa? Mukavampia nämä uudet, ehkä, mutta jotenkin tavanomaisia.  Onneksi mustavalkoiset valokuvat seinillä olivat ennallaan, sämpylät ja salaatti olivat herkkua kuten aina ja kahvi vahvaa ja hyvää. Vastapäätä istui mies, joka kirjoitti, lähipöydässä ystävättäret viinilaseineen.

Nousin Tähtitorninmäen  ja laskeuduin raput. Poikapolttariporukka oli videoimassa portailla tanssivaa kaveriaan. Laskeuduin portaat tyynesti kuin filmitähti vanhassa elokuvassa eivätkä pojat herjailleet. (Toivottavasti videointi keskeytettiin siksi aikaa.) Tanssiesitys oli kyllä magee.

Pyhän Henrikin katedraali antoi täysin hiljaisen, pyhän yksinolon hetken viileässä rauhassaan. Muistelin Taizén matkaa 24 vuotta sitten, matkaa, joka muutti elämäni. Muistelin Anna-Maijaa, rakasta äitiämme, jonka opin tuntemaan silloin. Olkoon hänen leponsa suloinen.

Kävely jatkui Kaivopuiston halki merimetsoja väistellen. Rannan kioskista sain lempparijäätelöäni, nougat’a, jota autuaana nuoleskellen maleksin rantabaanaa, kunnes tuli vapaa penkki vastaan. Siinäpä oli sitten ihana istua merituulessa ja katsella valkean laivan lähtöä. …Laivat lähtee ja satamaan jää pieni vana joka hiljaa kuihtuu pois…

Ja Espan lavalla sykki jazz.    

Kesän lämpimässä sylissä, auringon hymyssä ja sateen virkistävien pisaroiden alla on hyvä muistaa kuolemaa, omaa kuolemaansa. Jossain tuolla edessä päin se on, odottaa, että ehdin sinne.

Maailmassa on paljon aidosti viihtyisää, kaunista, aisteja lumoavaa, nautittavaksi tarkoitettua. Paljon on myös pinnallista kuohua, ilon räimettä ja totuuden nimissä roihuavaa, kitkeränä savuna haihtuvaa.

Kristallihetket, jotka elämä antoi ja vielä antaa, niistä kiitän.

”On olemassa kirkas ja valoisa tie / pisarat ja kukkasten lehdet putoavat kaikkialle / oli olemassa vielä kerran sanon oi kauniit ihmiset / taivaat ja yksi taivas ja maa oli kimmellystä tämän muotoa / ja tämän muotoa meri ja ilma. Ja hävitäkseen kaikki –  / kun pisarat ja kukkaset putoavat / on olemassa kirkas ja valoisa tie”

(Runo Jyrki Pellinen)

Kirkossa. Markus-papin saarna oli eräänlainen meditaatio tavallisen seurakuntalaisen kosketuskohdista kirkkoon. Meditaation yhdistävänä teemana oli vuorella Kristuksen kirkastumisen hetkellä Pietarin sanoma: ”on hyvä, että me olemme täällä”.

Kasteesta alkaen on nimeni ollut kulloisenkin kotiseurakunnan kirkonkirjoissa. Kuolemaani asti niin tulee myös olemaan. Vaikka näin olen sangen kirjavassa seurassa. Vaikka rinnalla kulkee monta, jonka mielipiteitä tai  raamatuntulkintoja en ymmärrä. Vaikka samaan ehtoollispöytään polvistuu eri tavalla uskovia ja uskomattomiakin yksilöitä. Ihmiset tulevat ja menevät kulloisenkin tuulen työntäminä. On hyvä, että kirkko on yhteisö, joka ei erota vaan yhdistää.

https://kolmashuone.fi/category/mummonkammari/page/3/

Juhannuskukka

Pilvehtii luvattu hellepäivä. Me kuumuudessa viihtymättömät ilahdumme. Kaupunki henkäilee rauhaa, aktiiviväki on kaasuttanut täältä joka niemeen notkoon ja saarelmaan täyttämään keskikesän unelmaansa. Saunat siellä sauhuavat, eväskasseja puretaan ja grillitulia viritellään. Illemmalla loimottavat kokot rannoilla ja jossain haitari soittaa haikeaa kesäillan valssia.

Me katselemme täällä kahdestaan miten linnunpojat opettelevat lentämään pihassa. Moni on jo kopsahtanut ikkunalasiin. Toinen meistä oli vähällä joutua välilaskupaikaksi pihassa hiljaa istuskellessaan. Viime hetkellä urhea siipiveikko huomasi, että harmahtava hiuspehko ei olekaan sammaleinen puunoksa. Aamulla yksi pikkuisimmista kurkki ikkunalaudalla uteliaana sisälle. Piha soi ilosirkutusta!

Ah, juhannus! Mikä ihana aika unelmille ja täyttymyksille. Voihan olla myös pettymyksen karvautta, osattomuuden tuntoja, kenties viiltäviä pelonhetkiä. Ajattelen myötätunnolla heitä, jotka ovat töissä turvaamassa järjestystä ja paikkaamassa epäonnisten haavoja.

Ei ole juhlaa, jonka perästä ei koita arki, lomalaisillakin. Tavataankos taas tuonnempana näissä merkeissä. Hyvää juhannuksen jälkeistä kesää!

tyttö tulee niityltä. hän on kuullut kissankellojen sinisen helinän, huomannut orvokkien iloiset silmäniskut ja heinien hilpeät tanssit pientarilla. tyttö poimii kukkia, panee mukaan heinän helpeitä ja pihaan tultuaan sitaisee villalangan pätkällä niistä ihanan kimpun. äiti kitkee toimeliaasti kukkapenkkiään. daaliat ovat jo uhkeilla nupuilla, asterit tomerasti kasvussa ja isot päivänkakkarat täydellisinä prinsessoina penkin päissä. tyttö ojentaa kimppuaan äidille. – no jo on kimpuntura, äiti hymähtää

nainen kulkee niityn reunaa. kissankellot helisevät yhä sinistä, orvokit kurottavat ujosti pikkuisia kasvojaan, heinät keinuvat hiljaa kesätuulessa. nainen pysähtyy, katsoo yli niityn, hengähtää muistoaan. jossain rääkäisee ruislintu, joelta nousee usvaa. metsän hengitys tuoksuu kieloilta. nainen ajattelee kulkevansa huomenna rautaportista koivukujaa käsissään kimppu päivänkakkaroita. hän jättää ne haudalle, jossa daaliat ikuisesti kukkivat

raskaina taipuvat syreenin valkeat tertut hämärässä kesäyössä. tuoksu täyttää pihan, viipyy hetken öisen kulkijan mukana. jossain kauempana kujertaa yölintu vaimeasti. kaupunki hengittää hiljaa 

tyttö seisoo kalliolla, katsoo alas rantaan. poika seisoo rannalla, katsoo kalliolle. juhannustulet palavat, unelmat roihahtavat kuin kipinät taivaalle, polttavat reikiä todellisuuteen alas sataessaan. poika liikahtaa, lähtee nousemaan kalliolle menevää polkua. tyttö värähtää, on kääntymäisillään mutta jää paikoilleen. nurmelle nousee kaste, savu tuoksuu puhtaalta, liekkien kuvajaiset leiskuvat vedessä

mies nukkuu huoneen hämärässä, nainen herää unestaan, kuuntelee toisen rauhaa. helteinen päivä on uuvuttanut molemmat. nainen ei heti saa unta, nousee vuoteelta, avaa oven ja astuu paljain jaloin yön viilentämään pihaan. jostain lehahtaa valkea perhonen ja katoaa mutkitellen pensaisiin. sieluniko se oli, nainen havahtuu, seisoo siinä valkeassa yöpaidassaan. puu valuttaa vahvaa vihreää. tuuli on nukahtanut jonnekin tammen lehviin

nainen muistaa kaukaisen veden, siihen kuvastuvat rannan kalliot, puut ja kaislikko. muistaa kuun, jonka valohuntu laskeutui vedenkalvolle, muistaa ihollaan, miltä tuntui solahtaa kuunsiltaan veden värähtämättä. muistaa rannalla kyyristelevät pensaat, satakielen laulun niissä. eivät unohdu suviyöt, yöt suviset, eivät