Nainen on spontaani, sanoo jotakin, mitä tahansa. Mies nyökkää, jatkaa puhetta, ottaa kantaa: niin, mutta… Mies tietää paljon ja haluaa olla oikeassa. Usein usein hän onkin. Jos mies innostuu aiheesta, nainen kuulee esitelmän, jossa todistetaan miehen näkökanta. Oikeastaan nainen halusi vain keskustella, ei tietää. Vuodet kuluvat ja nainen ei enää ole spontaani. Hän vetäytyy usein huoneeseensa kirjoittamaan. Mies tulee toisinaan ovelle puhumaan, nainen hymyilee, nyökkäilee. Toisinaan nainen kimpaantuu käsittämättömästi ja varoittamatta, mutta leppyy pian. Mahdollisesti nainen rakastaa miestä ja tietää miehenkin rakastavan.

olet kaunis, kun avaudut ja antaudut valolle

Leidi K oli jäänyt flunssaansa potemaan, mutta me kolme olimme koolla. Ensin katsoimme koskettavan ja järkyttävänkin tositapauksiin perustuvan elokuvan Philomena, jonka pääosasssa on hurmaava Judi Dench. Tämä tarina ei jätä katsojaa kyyneleittä, onhan kyse vanhasta äidistä, joka koko ikänsä on ikävöinyt muualle adoptoitua poikaansa. Irtisanottu uutistoimittaja kiinnostuu vanhuksen tarinasta ja lähtee auttamaan etsinnöissä. Pojan elämän palapeli pääsee vähä vähältä rakentumaan äidin mielessä ja kun ympyrä sulkeutuu, löytyy paikka muistoillekin.

Tarvoimme sohjoisessa, sumuisessa ja tihkuisessa Stadissa Esplanadin kahvilan kautta Ritarihuoneelle, jossa on meneillään (16.2. asti) aatelissukuihin liittyvä kiinnostava näyttely. Mahtava sisääntuloaula ja portaikko, salin vaakunoiden peittämät seinät ja korkea tila sinänsä luovat heti erikoisen ja juhlavan tunnelman. Upean vanhan talon iso sali oli täytetty aatelissukujen historiaan liittyvällä esineistöllä. Käynti teki eläväksi Ruotsin vallan ajoilta peräisin olevien kuninkaan aateloimien sukujen laajan ja monitahoisen merkityksen maamme talous- ja kulttuurielämässä. Näyttelyssä oli paljon väkeä ja ruotsinkielinen puhe kajahteli kaikkialta. Tajusin yllättyneenä, miten monessa yhteydessä olen itsekin elämäni varrella tavannut näiden vanhojen sukujen edustajia. Jotain haikeaakin oli tunnelmassa, sillä Ritarihuone rappeutuu, kuten tasavaltalaisessa yhteiskunnassamme itse aatelisto kuihtuu sukupolvi sukupolvelta ja sulautuu hiljalleen valtaväestöön.

Ystävätär Lee ja minä singahdimme sovitulta kohtaamispaikalta Stadissa Ateneumin takakujalle, jossa osui silmiin vaatepuoti 70{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} ale -mainoksin. No pakkohan sinne oli poiketa. Ystävättäret ovat naiselle erittäin hyödyllisiä shoppaillessa. He näkevät kauempaa ja toisen silmin, sopiiko valitun vaatteen tyyli ja väri. Yksin olisin luultavasti mennyt ihan eri kauppaan tai ostanut taas sen lempiväriseni. Lee löysi itselleen kauniin myssyn ja minä kaksi uuden tyylistä puseroa garderobiini.

Koska Stadissa eletään bliniviikkoja, pitihän meidänkin maistaa kausiherkkuja. Päädyimme Lasipalatsin yläkerran funkisravintolaan. Blinit olivat täyteläisiä ja rapeita, lisukkeet oivallisia, minulla kala- , Leellä kasvislajitelmaa. Koska meillä ole aikatauluongelmia, voimme istua kunnes ne tärkeimmät on puhuttu. Ystävänpäiväähän voi viettää milloin sopii, miten hyvältä tuntuu ja vaikka miten monta kertaa vuodessa. 

Pöydälläni on syksyinen pojantyttären kuva. Katselen kuvaa päivittäin ihmeissäni. Miten ne ovat saaneet kaksivuotiaan pysymään paikoillaan ja osuneet silmät sieluun asti auki -hetkeen. Miten täynnä onkin hänen katseensa lapsen utuista ja viatonta valoa, pää tyttömäisesti kallellaan, ja suu somasti supussa. Onko katseen pohjalla pisara surumieltä vai onko se vain omani heijastus? Joskus kun katson oikein kauan, on kuin pojantyttären katse puhuisi minulle jotakin tärkeää, ja silmäni kyyneltyvät hellyydestä.

Pöydälläni on myös pojanpojan kuva, samassa päiväkodissa otettu. Hänkin katsoo suoraan kohti. Hänessä väreilee vahva poikaenergia. Katse on valpas ja iloinen, suu hymyssä niin, että hampaatkin näkyvät (on varmaan pyydetty hymyilemään). Hän näyttää istuvan rennosti tuolissa, mutta samalla valmiina ponnahtamaan ylös ja syöksymään leikkeihinsä luvan saatuaan. Ilme on sellainen kuin viisivuotiaalla pojalla, jonka päässä vilisee uteliaita ajatuksia. Ehkä ne liittyvät kuvaamistapahtumaan, sillä vähän myöhemmin hän kirjoittaa tikkukirjaimin joulupukille kirjeen ja toivoo kameraa.

Kotikadun koivut odottavat jo kevättä. Talitiaiset harjoittelevat jo innokkaasti repertoaariaan. Pilviset päivät notkuvat kulmilla saapasjaloin, aurinkoiset valuttavat räystäiltä vettä sirrisilmin. Jos talven selkä jo taittui vasta oiettuaan, oli sen aika lyhyt ja poski pehmeä.

En liene ainoa, jota on alkanut kyrsiä kielen vartijain toimistoissa puhaltelevat uudet tuulet. Koska kyrsiminen on ikävä tunne, on varmaan parasta opetella sen sijaan kärsimään ja alkaa se pian. Alkakoot muut tekemään ja kohkaamaan siitä, että niin on oikein, saan olla se jäärä, joka ei kielikorvaansa lotkauta moisille kotkotuksille. Niillä mennään, mitkä opittu on ja muille höpönhöpön. En rupea periksi antamaan, vaikka pyörtävät muinaiset pyhät päätöksensä painostuksen alla. Saahan kieli kehittyä, en sitä, mutta kun se tuntuu kehittyvän löysään suuntaan.  

Huoneessa missä on sinun hengityksesi

                 veistos,

siellä on sinun hengityksesi lakattua

                 mustaa puuta,

mustaa puuta on siinä huoneessa

       sinun hengityksesi veistos,

katso kun se hymyilee, se on kaunis.

Taivas päivystää 1996

Pakkasmittari simahti nollaan. Näyttää ja tuntuu nuhjukkaalta. Tätä jos jatkuu, kohta kahlataan nilkkaa myöte sohjossa ja loskassa. Johan tässä ehti ollakin peräti kolme viikkoa oivaa pikkupakkasta, mitä mainiointa ilmaa ulkona tallusteluun ja kameran räpsimiseen. Toivottavasti tämä hartaasti ootettu ja hyvänä pidetty talvi ei vielä ollut ihan tässä.

Runebergilleki se koitti viimen taas liputuspäivä. Poikakaverin kaa on syöty yhet kaupan tötterötortut jo etuajassa. Itte merkkipäivänä nautiskellaan vielä ne lähileipomosta paikkakunnan parhaiksi äänestetyt päiväkahvin kera.

Tänikäisellä pitäis olla kirkkaana kuka se oli tämä Ruuneperi, jonka Vänrikki Stoolia ja Sua lähde kaunista piti ulkoa posmittaa. Juuonkin, mutta mitäkäs varten sen syntymäpäivää nyt vieläki pitää liputtaa. Oisko tuo jo pikkusen entinen runorintamallaki? No on on, mutta ensimmäistä ketä keksitään sitä aina muistetaan, niinpä se mennee. Ei menny montakan vuotta Ruunekreenin kuolemasta aikoinaan, ku miehen hahmo jo nostettiin pontevalle jalustalle pääkaupungin hienoimman puiston keskelle ja korkeelle. Siellä on ja pyssyypi. Ohi kulkee tuhannen tuhatta turistia, jotka ihmettellee, että kukapas se siinä.

Kiitosta vaan Ruunekvistille, että toimitti tulevan vuosisadan penskoille ulkoa opeteltavaa. Ja muorilleen siitä tötteröstä. Mussutellaan ja liputellaan!

Olin taannoin kuulemassa esitelmää otsikolla ”Kelpaanko minä”. Kysymys oli itsetunnosta.  Asiantuntija oli tunnettu ja kokenut kognitiivisen terapian ammattilainen. Hän lähti liikkeelle itsetunnon kehittymisestä, miten sen pohja luodaan varhaislapsuudessa, miten itsetuntoa voi kasvatuksella vahvistaa. Aika ei sallinut tarkempaa pohjustusta, joten nopeasti loikattiin asioihin, jotka murtavat lapsen ja aikuisen itsetuntoa, miten huono itsetunto ilmenee ja mitä siitä seuraa. Tuttua tarinaa.

Kiinnostavin osuus – eli miten itsetuntoa voi parantaa ja vahvistaa aikuisena – tarjosi sitten helpolta kuulostavia, mutta vaikeammin toteutettavia keinoja, esimerkiksi itseä koskevien negatiivisten ajatusten muuttaminen positiivisiksi. ”Muuta ajatuksesi, niin ajatuksesi muuttavat sinua. Alat voida paremmin, kun positiiviset ajatukset vetävät perässään positiivisia tunteita. Syntyy hyvän kehä, joka ruokkii itseään. ” Loogistahan tuo on ja kuulostaa innostavalta.

Mutta sitten: seisoisinko joka aamu peilin edessä puhuttelemassa itseäni (ääneen) ystävällisesti ja kannustavasti. Kertoisinko (ääneen) joka ilta ennen nukahtamista mitä annan anteeksi kenellekin, joka on itsetuntoani murtanut, ja senkin mitkä tämänpäiväiset erehdykset ja epäonnistumiset annan itselleni anteeksi. No, ehkä en haluaisi Toisen joutuvan kuulemaan itsetuntoharjoituksiani, voinko tehdä sen hiljaa itsekseni? Voin tietysti, mutta vaikutus ei ole sama, asia vahvistuu kuuleman mukaan nimenomaan ääneen lausuttuna.  

Hyväksyminen – yhtä hyvin itsen kuin toisen – on itsetunnon peruspilari. Jos hyväksymistä ei ole kokenut varhaislapsuudessa, korvaavia kokemuksia on mahdollista saada kasvuvuosina ja hankkia vielä aikuisenakin, mutta ei ihan helpoilla tempuilla. Kaikilla ei ole mahdollisuutta varhaislapsuuden itsetuntoa haavoittaneiden traumojen perusteelliseen läpikäymiseen terapeutin kanssa, mutta hokemallakaan ei taida tilanne korjaantua.