ehkä olen elänyt liian kauan. nähnyt liikaa rumaa, kuullut mitä en olisi tahtonut. aistinut pahaa ympärilläni, itsessänikin. kokenut turhan syvästi maailman kaoottisen muutoksen.

maailman tila kauhistuttaa minua ja tekee minut surulliseksi. joskus tunnen halua poistua täältä hyvästeittä, jättää avaimen eteisen pöydälle ja sulkea oven mennessäni.

miten jaksaa toivoa yhä uudestaan, kun todellisuus murskaa sen? miten olisi toivon ylösnousemus pääsiäisenä?

pääsiäisiloni syntyi aamuauringon loisteessa, ortodoksista pääsiäisen aamupalvelusta kuunnellessa. avasin oven pihaan, tammen oksalla istui pikkulintu höyhen nokassaan.

mistä ilo syntyy? jos sydän on auki, ei isoja ihmeitä tarvita?

Olen lukenut, lukenut ja lukenut, kun ei minusta muuhun ole  ollut.

Palmujen sunnuntai meni. Kykenen taas kävelemään kutakuinkin suorassa. Viikon lepäily panadol- ja voltaren-kuurin myötä laukaisi lopulta kiputilan. Arki palaa hiljalleen uomiinsa.

Eilen olimme jo asioita hoitamassa keskustassa. Tänään kävelimmme hakemaan pajunkissaoksia joutomaalta radan varressa. Huomenna on vapaaehtoispuuhaa ja illalla lapsenlapset. Pojantytär täyttää kolmensa vapun aikaan, kummipojan tytär kymmenensä alkaneella viikolla. Kevättyttösemme!

Linnut kevättä rinnassa, tuuli raikas, elämä täyttä.

Lapsuudessani pajunkissoja sanottiin palmuiksi. Pajunoksista koristeltiin palmusunnuntaiksi virpomavitsat,  varsi kiedottiin värikkääseen kreppipaperinauhaan ja nauhasta tehtiin rusetteja. Virpomaloru oli harjoiteltu hyvin, se piti osata kuin vettä vain. Oma mummo ja ukko käytiin virpomassa, ei muita naapureita. Palmuoksat jätettiin mummolaan.  Palkka haettiin vasta pääsiäisaamuna. Oliko karkkeja, en muista, mutta ainakin keitetty ja värjätty kananmuna, joka kannettiin kotiin kuin aarre ja nautittiin asiaankuuluvalla hartaudella.

…kirkkokahveilla kuulumisten kysyjälle, että elämä se on kuin silkkiä vaan. Olikin sillä hetkellä. Vaan sitten se silkki repesi. Yksi pieni virheliike kotona arkiaamuna ja salaman tavoin iskenyt tuska vetäisi koukkuun ja kurkusta pääsi ulvahdus. Mie romahin.

Siitä on nyt edetty: hiljaa seinistä pidellen vessaan ja takaisin sänkyyn, keittiöön syömään ja takaisin vaakasuoraan. Ainoa kipulääke, jota saan ottaa, on auttanut vain hiukan. Toivun, päivä kerrallaan. Tänään kykenen istumaan tämän tekstin verran.

Kevät tulee, vaikka repeillen.

Kun jäseniä katoaa hiljaisena virtana ja väliin ryöpsähtäenkin, ja resurssipohja kutistuu, kirkossa kannetaan aidosti huolta toimintamuotojen kehittämisestä. Tendenssinä on kynnysten madaltaminen, pyrkimys ottaa huomioon eri väestö- ja ikäryhmien tarpeita ja mieltymyksiä. Kontaktikeinoja päivitetään, seurakuntalaisia pyritään saamaan mukaan kaikkiin toimintoihin. Osallistavuus onkin virkistänyt seurakuntien elämää.

Meidän seurakunnassamme osallistava kehityssuunta on merkinnyt vapaaehtoistoiminnan uutta nousua.Tuomasmessuja on järjestetty jo pitkään vapaaehtoisvastuulla. Viimeisin malli toteutuksessa on, että messua tekemään kokoontuu halukkaiden joukko  vähän ennen tilaisuuden alkua ilman etukäteisvalmistelua. Keskustan Katupappilasta on tullut seurakunnan arkiolohuone, jossa työntekijä on tavattavissa ja vapaaehtoiset kävijöiden juttukavereina.

Sunnuntain päämessussa tehtäviin valmennetut kirkkoväärtit toivottavat ovella tervetulleeksi, avustavat ehtoollisen jaossa, tekstien ja esirukousten luvussa, kolehdin keruussa ja kirkkokahvien tarjoamisessa. Lapsille siunattiin taannoin kirkkosaliin nurkkaukseen oma paikka, jossa saa puuhailla messun aikana. Messun jälkeen on paitsi kirkkokahvit nykyään myös saarnajatkot, jossa halukkaat voivat vaihtaa ajatuksia saarnateemasta papin kanssa.  

Jumalanpalvelusten elävöittäminen erilaisin keinoin taitaa olla päivän trendi.  Ja niinpä usein käy, että kun jostakin innostutaan, tapahtuu ylilyöntejä ennen kuin tasapaino löytyy. Saarnoja on yritetty elävöittää monenlaisin kikkakolmosin. Kesken hartaan ehtoollisliturgian seurakuntalaisia kehotellaan kättelemään toisiaan rauhantoivotuksin. Eilen väki sai ihmetellä nuorisopastorin murteellista esirukousta ja me-passiivin käyttöä, tyyliin ”me rukoillaan sua….”. Se oli monelle vanhemmalle yhtä vieraannuttavaa kuin kaanaankieli rippikoululaisille. Ajattelen, että messuun kuuluvat rukoukset voi saada elämänmakuiseksi myös hyvällä yleiskielellä.  

Vielä 1990-luvulla jumalanpalvelukset olivat seurakunnan työntekijöiden reviiriä. Diakonian, nuoriso- ja lapsityön päällikkönä piti olla pappi, vaikka työntekijät olivat hyvin koulutettuja alansa ammattilaisia. Osallistava kehitys on positiivinen suunta, mutta pelastaako se kirkon?

rajoille vyörytetään voimaa, se toimii viestinä, uhkana, esteenä. muureja nousee reviirien merkiksi enemmän kuin entisiä puretaan. reviireitä saa olla, rajaton maailma olisi turvaton maailma. mutta voisiko raja olla avoin kulkea

missä ovat tänään he, jotka uskaltavat olla aukkona maailman muureissa, kuolemankin uhalla

Kahdeksas perättäinen aurinkopäivä. Luonto heräilee kohmeestaan ja jokin ihmisten sisälläkin kevääntyy. Kohta ne ovat täällä, koivujen hiirenkorvalehdet ja sitä ennen Stockalla hullut päivät.

Eilinen konsertti oli poikkeuksellisen suuri nautinto: Beethoovenin 3. pianokonsertto ja Shostan kymmenes. Venezuelalaisen elekieli orkesterin edessä oli lumoavan esteettinen ja ote nöyrän muusikon. Hänestä kuullaan vielä.

Elokuvateattereissa menee nyt Virpi Suutarin viehättävä dokkari Eedenistä pohjoiseen. Hyvin tehty dokumenttielokuva on usein vaikuttavampi kuin fiktiivinen tarina. Suutari käyttää tehokkaasti vanhojen parien karismaa taustana puutarhat, joita he ovat hoitaneet koko sydämellään. Puutarhat kertovat vanhusten rakkaudesta, surusta ja elinvoimasta.  Elokuvassa on myös miespari ja lapsi sekä isovanhempiensa luona asuva nuorukainen. Elokuvan alastonkohtaukset tuntuvat kuuluvan saumattomasti paratiisi-ideaan. Toki puutarhat kesä- ja syyshehkussaan ovat viehättäviä, mutta vahvempi viesti tulee vanhojen parien keskinäisen hiljaisen arkionnen kautta, josta ei särmääkään puutu.

Katsoimme elokuvan Leidiporukalla ja olimme yksimielisen ihastuneita. Kinopalatsin päivänäytöksestä poistui poikkeuksellisen runsaasti ikäistämme ja vanhempaakin yleisöä hyvillä mielin.   

Leffakerhossa saimme koko kolmevuotisen kerhoaikamme raastavimman katsojakokemuksen skottiohjaajan Lynne Ramsayn elokuvatarinaksi muokkaamasta  Lionel Shriverin romaanista Poikani Kevin (Britannia/USA 2011). Elokuva oli määritelty psykologiseksi trilleriksi, ja kerhogurumme Timo kehui erityisesti pääosan esittäjää, Tilda Swintonia, joka tulkitsee mestarillisen paljaalla intensiteetillä äidin roolia.

Tilda Swintonin roolisuoritus olikin vertaansa vailla, mutta en olisi elokuvaa trilleriksi nimennyt, se oli äärimmäisen ahdistava tosielämän kuvaus masentuneen äidin ja esikoispoikansa suhteesta, jossa kaikki alkoi alusta asti mennä vikaan. Elokuva näytti pojan äitiään kiduttavana hirviölapsena, joka osasi pelata isän puolelleen. Perhekuvio oli ammattilaisen silmin katsottuna aivan sairas: äiti olisi tarvinnut hoitoa masennukseensa ja kehityshäiriöinen ja rajatilainen poika  psykiatrista väliintuloa. Ongelmaperheelle tyypillinen split-kuvio jylläsi vääjäämättömään ja kauhistuttavaan loppuun asti ilman, että kukaan kykeni tekemään mitään.

Mietimme kotimatkalla mikä osuus ahdistavuuteen oli sillä, että ohjaaja oli nainen. Hän halusi alleviivata äidin kärsimystä ja avuttomuutta raastavassa tilanteessa. Amerikkalaisten ja meilläkin uutisoitujen kouluampumistragedioiden syntyjuuria ei olisi piinaavammin voitu kuvata.