Ja nythän se näkyy mihin mennään puoluepolitiikassa, kun naiset saadaan siivottua pois kentältä. Kiitos vain demarit, veitte kansalta pätevän, fiksun ja edustavan talousministerin ja toitte tilalle Soinin kanssa samaa kaliiberia olevan hyvinvointiekspertin. Kyllä on Päivi Räsänen nyt ahtaalla mieshegemonian puristuksessa. Niinpä se on, että miehet miekkailevat mieluusti omassa sarjassaan.

Nimim. Äänestäjä tasa-arvon mallimaasta

Pihamittari näyttää kolmeakymmentä. Huh. Toinen tuli pyöräilylenkiltä, joka jäi 11 kilometriin.  – Ei tuolla pyörätiellä jaksa, sanoi. Olin käynyt sauvalenkillä aamulla ja ollut läkähtyä jo viiteen kilometriin. Hiki virtasi, metsän varjossa jaksoi paremmin. Vettä, vettä ja taas vettä.
Ei tässä jaksa katsoa leijonajoukkueen peliäkään. Tuommoista. Kunhan eivät häviäisi vielä kasakoillekin.

Kotikadun koivut ovat vehreimmillään. Mustarastas laulaa metsikössä aarioitaan villisti varhaisesta aamusta. Voi, jos kaupungissa ei olisi linnunlaulua! Tai jos sitä ei kuulisi…

Istutan kuihtuneiden pääsiäisnarsissien sipulit pihaan. Haluan nähdä lähtevätkö ne kasvamaan niin kuin hoito-ohje lupaa. Minulla on pihavajan seinustalla kaikkeinkukkainpenkki, johon laitan monenlaista kokeilumielessä. On kiinnostavaa nähdä mikä jää henkiin. Siihen nousee taimia, joista en kaikista edes tiedä, mitä ovat.

Kukkamaalla hehkuvat nyt kevätvuohenjuuren keltaiset auringot, tulppaanien tulenliekit ja tummansiniset helmihyasintit. Pihapuiden juurella hymyilevät valkovuokot edelleen, ja vuorenkilpi on puskenut violetit kukkaryppäänsä isojen lehtien suojista esiin.

Viherpeippopari askartelee räystään tuntumassa. On herttaista seurailla niiden lentelyä ja varovaisia pujahduksia pesälle. Kerran näimme miten peippopari lennätti uteliasta oravaa pois pesäreviiriltään. Orava sai tietää, että lintuemolla ja -isällä on terävä nokka.

Toinen laittelee parhaillaan keinua paikoilleen. On luvattu kesälämmintä.

Olimme Leidiporukalla tutkimassa Helsingin Kaupunginmuseon kolmea erinomaista näyttelyä Tennispalatsin tiloissa. Chaplin-filmit pysäyttivät ihailemaan uskomattoman pienen miehen elekieltä ja liikuttavaa kulkurihahmoa. Tarjolla oleva rekvisiitta houkutti meidätkin pelleilemään hattujen, huulipartojen ja keppien kera. Kännykkäkamerat räpsyivät. Alakerran näyttely Yksin puhutteli monenlaisin tehokeinoin ja lopuksi kävimme myös Maaria Wirkkalan installaatioita ihmettelemässä. Päivä oli viime viikon torstai, kun kaupungilla jäätävä tuuli repi kulkijoilta sateenvarjot ja työnteli irtoroskaa pitkin väyliä.

Tällä viikolla  oli juttuilta kotona ystävättären kanssa pitkästä aikaa. Välimatka ei ole pitkä, mutta työ tuntuu vievän hänen elämästään mehut. Meillä onkin voimassa sopimus, että kun hän tuntee, että hänellä on aikaa ja voimia, hän soittaa tulevansa töistä päästyään. Näemme kyllä toisinaan vapaaehtoiskuvioissa tai kirkkoreissulla, mutta syvempien ’siskojuttujen’ jakamiseen tarvitaan rauhallinen aika ja paikka. Aika vieri vinhasti siinä ja äkkiä oli ilta.

Toisen ’siskon’ kanssa tavattiin eilen. Hänen kanssaan tapaamme Stadissa. Söimme hänen lempipaikassaan, kasvisravintola Zuccinissa, joka tarjoili mehukasta aurajuustolla kuorrutettua kesäkurpitsaa hirssin ja salaatin kera. Paikka on Fabianinkadulla kohta Etelä-Espalta käännyttyä. Sieltä on suora kaunis reitti nousta Tähtitorninmäen reunaa Kaivopuistoa kohti. Aurinko paistoi, vanhat puut vihersivät ihanasti, ja kukkaistutukset hymyilivät. Kävimme katsomassa P.Henrikin kirkon puistoon tuotua Maria-patsasta ja vielä Kaivopuiston laidalla loistelevaa Odottavaa Äitiäkin, joka on ollut paikallaan jo neljä vuotta. Perinteiset leivoskahvit Ursulassa kuuluvat tällä kevätkierroksella aina asiaan ja niitä nauttiessa oli hyvä kummankin  päivittää omia mietteitä.

Kirje poimii valitut palat, puhelinsoitto hetket, mutta tapaamisissa ystävyys hengittää syvimmin.

Osuin linkin kautta keskusteluun nettiavautumisesta. Jos blogi kerran on sama kuin nettipäiväkirja, voiko siihen siis oksentaa sisäiset tai muista johtuvat pahanolontunteensa yhtä sensuroimatta kuin omaan salaiseen päiväkirjaansa, tätä pohdittiin.  

Ei pitäisi, vaikka voikin. Ratkaiseva ero on siinä, että henkilökohtainen päiväkirja on tarkoitettu vain itselle dokumentiksi tai purkuväyläksi – mutta blogi on julkinen dokumentti. Ei kukaan halua nuuhkia toisen oksennuksia. On tervettä miettiä mitä sanoo ja miten. Ja nyt en siis tarkoita, ettei pahasta olosta tai ikävistä asioista voisi julkisestikin kertoa. Kertomisella voi olla merkitystä, kun se tehdään taiten ja maltilla.

Mielessäni blogissa avautumisen raja kulkee siinä, mikä on todellista elämää iloineen murheineen. Ei ole todellista, ettei mitään ikävää koskaan tapahdu, niin kuin ei sekään, että tullaan vain myötätuntoa ja päänsilitystä hakemaan. Asioita ei tarvitse paisutella, aidon kokoisina ne puhuvat syvimmin.

Ihmisten kokemusten kirjo on rajaton. Vertaistuen sanotaan olevan tärkeä silloin, kun jokin murtaa tasapainon elämässä. Tässä nettimaailma on tullut monelle eristyneelle ja kovia kokeneelle suorastaan pelastukseksi.

Tavan mukaan toiveikkaina asetuimme seuraamaan kotijoukkueen MM-lätkämatseja. Heti ensimmäinen ottelu Latviaa vastaan osoitti nuorentuneen maajoukkueen kokemattomuuden. Pelirytmistä ei ollut puhettakaan, vastustajalta löytyi enemmän sekä tehoa että asennetta. Ensimmäinen maali ottelussa on aina kaksipiippuinen juttu, toisaalta se laukaisee alkujännitystä, toisaalta herpaannuttaa. Ei hyvältä näytä, että alakynnessä yritetään esittää kovaa jätkää hankkiutumalla jäähyaitioon tuon tuostakin, mutta maalin tekemisen taito on hakusessa.

Toinen ottelu oli silkkaa jääkylmää kamaluutta. Poistuin katsomosta siinä vaiheessa, kun suomalainen sai venäläiseltä kohtalokkaan tällin, jota ruotsalainen tuomari ei suvainnut noteerata. Ei pitäisi vetää tästä poliittisia johtopäätöksiä, mutta tuli kyllä mieleen kaikenlaista. Toinen jo arveli, että tuomari ei uskaltanut puuttua venäläisen raakaan taklaukseen.  Jälkipuintia ja seurauksia on sitten riittänyt.

Kolmas kerta toden sanoi. Suomen joukkue pyöri edelleen kentällä aluksi melko hahmottomasti sinkoillen, mutta vastustajan joukkue oli vieläkin kehnommassa kuosissa pelityyliltään. Kuulemma Saksa on voittanut MM-kisoissa Suomen vain kerran. Nyt siis näyttäytyy joukkueemme todellinen taso. Ja löytyihän se joukkuepeli. Muutama hyvä tilanne, joissa Saksan maalivahti sattui olemaan ihan kuutamolla ja Saksan maalipussin perä heilahti meille neljästi. Ehkä tästä lähtee peli kulkemaan.

Sattuipa niin, että soittajaperhe tarvitsi Vaarilan apua äiteinsunnuntain ohjelmasta selvitäkseen. Esikoinen ja isänsä tekivät diilin: isä laittaa paistibravuurinsa uuniin aiemmin ja Esikoinen tultuaan muussin ja salaatin. Kakkukin oli mukana. Ja mummeli sai kimpun pikku kätösin poimittuja valkovuokkoja äitienpäivän kunniaksi. Oli oikein juhlallista.

Kun vanhemmat olivat menneet soittoihinsa ja ateria sopivasti ramaisi, Pikkuritari ja Vaari lähtivät kävellen Vaarinpuistoon, ja Mummeli ja Murunen hankkiutuivat päiväunille. Siihen tarvittiin satu Prinsessa Ruususesta, joka piti lukea kahteen kertaan ennen kuin pikku prinsessan ripset laskeutuivat poskia vasten ja uni voitti typykän.

Vaari ja Pikkuritari olivat keskustelleet monista viisivuotiasta askarruttavista kysymyksistä, joita riitti Vaarilaan palattua vielä Mummelinkin pähkäiltäväksi. Pikkuritarista on hyvää vauhtia kehittymässä varsinainen eksistentiaalifilosofi, ja Murunen tahtoo sekä hoitaa viihdytyspuolen: soittaa, laulaa, tanssii ja keksii hilpeitä juttuja. Tällä kertaa Murusen päivä sujui itkuitta ja kotiinlähtökin aikanaan. – Vaarilassa iltatee nautittiin onnellisen hiljaisuuden vallitessa ja hankkiuduttiin kohta yöpuulle ihanasti väsyneinä.

Nytpä saimme kokemuksen siitäkin, mitä tähän mennessä olemme vain sivusta seuranneet muutaman kerran lähtötilanteessa. Oli sovittu, että Vaari ja Mummeli hakevat Pikkuritarin ja Murusen päiväkodista illalla. Murusen leikki jäi kesken päiväkodin tädin hoputtaessa kotimatkalle. Puhkesi raivokas protesti-itku. Täti sai muut ulkovaatteet jotenkuten ylle, kumisaappaat Mummeli otti mukaan, kun Vaari kantoi Murua.

Oletteko yrittäneet saada jotain perille rimpuilevalle kolmivuotiaalle, joka huutaa kuin palosireeni? Se on hiukan haasteellista. Huutoviestin pääasiallinen sisältö on: MINÄ ITE! Mummeli istui Murun paikalle taakse ja otti rimpuilevan tytön tukevasti syliin. Ei mitään mahdollisuutta sulkea turvavöitä. Pikkuritari kiipesi tyynesti omalle paikalleen ja hoiti itsensä kiinni vyöhön. Kun Vaari lähti ajamaan, Mummeli kuiskutti kiljuvan Murun korvaan: hei Muru, mikä leikki sinulta jäi kesken? Huuto muuttui niiskutukseksi ja Mummeli sai tietää, että päiväkodin nukella on hienot rattaat, joilla sitä voi viedä vaikka minne.

– No hei, mehän voidaan leikkiä, että sinä olet nyt nukke ja Vaarin auto on rattaat joilla pääsee kotiin. Kotona odottaa oma nukkekin ja vaikka sillä ei ole sellaisia rattaita, eihän sitä tiedä, vaikka se joskus saisi omat pikku rattaat, joilla Muru voisi työnnellä nukkea. Siitä päästiin puhumaan rattaiden väristä, joka olisi ”tietysti pinkki”. Ennen kotipihaa saappaatkin saatiin jo jalkaan, että Muru pääsi ITE juoksemaan.

Murunen paljasti Mummelille, että itkeminen on aika väsyttävää. Niinpä me kääriydyimme kotona sohvan nurkkaan ensiksi lukemaan pitkää tarinaa taikapäivästä. Sen jälkeen iltapuuhat sujuivatkin hyvässä yhteisymmärryksessä.

Silmäni näkökenttään ilmaantui äkisti ajelehtimaan nokihiutaleita ja mustia viiruja, mikä oli uusi ilmiö. Viikonlopun ihmeteltyäni soitin omahoitajalle, kerroin oireet ja kysyin kiireellisyyttä sekä voinko saada sieltä lähetteen silmälääkäriin vai pitääkö mennä yksityisesti. Omahoitaja katosi linjalta hetkeksi tutkimaan nettiä. Löytämänsä perusteella hän arveli, että kyseessä saattaisi olla lasiaisongelma (samaa olin itse arvellut ilman nettiäkin).  – Omalääkärisi on nyt lomalla, mutta toiselle voisi saada ajan loppuviikolla.  Soita kuitenkin silmäklinikan päivystykseen ja kysy sieltä onko tuo kiireellisesti hoidettava, en näistä erikoisaloista oikein tiedä, sanoi.

Netistä löysin HUS:n silmäklinikan päivystävän hoitajan numeron. Toisella yrittämällä kärsivällisesti soittoääntä kuunneltuani vastattiin. Kerroin oireet ja kysyin kiireellisyyttä. Hoitaja otti yhteystiedot ja sanoi neuvottelevansa päivystävän lääkärin kanssa, soittavansa sitten takaisin. Varttitunnin päästä hän soittikin ja antoi ajan poliklinikalle seuraavaksi päiväksi.  – Varminta tarkistaa silmän tilanne, sanoi. Lähetettä ei tarvita.

Käynnillä selvisi, että silmän lasiaiseen on ilmaantunut sakkaa, joka on ikääntymisilmiö eikä sinänsä vaarallista, mutta sisältää riskin verkkokalvon repeämään. Sen oireena taas olisivat salamankaltaiset valonvälähdykset ja yhtenäisenä levenevä tumma alue näkökentässä. Tällöin olisi syytä tulla nopeasti silmäsairaalan päivystykseen näön pelastamiseksi. Onneksi verkkokalvon repeämiä ei nyt löytynyt. Kuukauden kuluttua menen kontrollikäynnille ja siihen asti on varottava fyysistä rasitusta.

Totesin, että HUS:n erikoissairaanhoidon systeemi on joustavampi kuin paikallisen terveyskeskuksen. Ja kuten olen ennenkin sanonut: on vain rohjettava kysyä.