Pikkuritarilassa oli Mummelin ja Vaarin iltavahtivuoro, kun soittajat selloineen olivat töissä. Päiväkodista paluu sujui ihan suit sait. Murulla oli ollut kiva päivä, leikit sujuneet. Pikkuritari oli tehnyt eskaritehtäviä ja muutakin mielenkiintoista oli ollut. Aamulla olivat olleet äidin kanssa kuulontutkimuksessa. Toistuneiden korvatulehdusten ja putkitusten jälkiseurantaa.  Mummeli tiedusti minkämoista tutkimuksessa oli ollut.  – ”No mä menin semmoseen koppiin ja sitte nostin aina käden, kun kuulokkeista kuului piip”.  Selvä se.

Muru alkoi majan rakennuksen sohvatyynyistä pikkukakkosen jälkeen. Pikkuritari haastoi Mummelin pelaamaan koronaa ja kun oli aika lopettaa, Mummeli oli aika lailla häviöllä. Iltajutut hoituivat mallikkaasti. Siis siihen asti, kun Murun piti riisua. Puseron viikkaus ei meinannut onnistua millään, se rähisytti, ja kun Mummeli tarjosi apua, oli vastassa kiukkuinen: MINÄ ITE. Sama koski yöpuvun pukemista. Sitten ei ollut millään löytyä oikeaa iltasatukirjaa hyllyköstä. Kun nämä oli selvitetty ja sadun lukemisajaksi syntyi rauha maahan, otti Muru vielä yhden kierroksen ja keskittyi parkumaan äitiä. Mummelille tuli vähän ymmihinaajaolo: noh, kuule, kun ei tässä nyt voi äidiksi muuttua, ni voisinko nyt vain laulaa sen iltalaulun, kun Pikkuritari tuolla jo odottaa omaansa. Niiskutusta. Sitten: joo-h. Ja: silitä mua vähän.

Pikkuritarille Vaari oli jo lukenut iltasadun. Mummeli lauloi ikiomatekoisen spesiaali-iltalaulun, joka on Pikkuritarin lemppari. Suukot kuuluvat aina asiaan ja sitten vain ovi kiinni ja poika unten maille omia aikojaan. Vielä Mummeli hipsi tarkistamaan tilannetta Murusen huoneessa. Olihan se västäräkki väsähtänyt viimein.

Nousen ajoissa, että ehdin käydä suihkussa, pukeutua ja siistiä yösijat päiväkuntoon. Koti tuntuu avaralta ja samalla jotenkin suojattomalta, kun sisäovia ei ole. Reiska sanoi tulevansa yhdeksään mennessä ja tuleekin. Ulkona on hyytävää, joudun palaamaan hakeakseni lisävaatetta ja sateenvarjon.

Tänään suuntasimme Tuusulan kirjastoon, jossa emme ole käyneetkään, vaikka olemme asuneet näillä main jo 35 vuotta. Oma kirjastomme tekee naapuriyhteistyötä niin, että jos tilattu kirja löytyy lähikirjastosta, se toimitetaan tilauspaikkaan seuraavaksi päiväksi. Tämä kirjasto on tilana, miten sanoisi, ehkä konservatiivisempi kuin meidän, mutta sijainti on hyvä ja ikkunoista näkyy sekä keskustaliikennettä että luontoa.

Eilen silmäilin oman kirjastomme lukusalissa Voi hyvin -lehteä parin sanomalehden lisäksi, tänään lueskelin Duodecimia ja selailin Ydintä. Vanhastaan tuttuja ja kiinnostavia molemmat. Naapurikylän keskustan kahvila Elinasta saimme herkulliset leivät kahvin kanssa, kun alkoi hiukoa. Olisimme käyneet vielä Kasarmi-taidemuseossakin, mutta se ilmoitti olevansa auki vain ke-su. Tylyn huono tuuri.  

Suunnistimme sitten Sinkkaan, Keravan Sampolassa sijaitsevaan kaupungin uudehkoon taidemuseoon, jonka nimellä on kaupungin historiaan liittyvä tarina. Kalle Hammin näyttely Vieraalla maalla (2.11. saakka) on viritetty kolmeen kerrokseen. Piirustukset, maalaukset videoinstallaatiot ja veistokset 20 vuoden ajalta käsittelevät toiseutta ja ulkopuolisuutta ihmisten maailmassa myös kasvi- ja eläinaiheisten metaforien kautta. Veikko Halmetojan kuratoima näyttely herätti monenlaisia tunteita, kuvat jäivät askarruttamaan.

Iltapäivällä palattuamme kaupan kautta kotiin, Reiska oli putsaamassa paikkoja ja lopettelemassa tältä päivältä. Neljä uutta ovea kahdeksasta oli jo paikoillaan. Hän on pannut töpinäksi!

Poikkeusviikon maanantaiaamu, pilviharmaata. Ei sada. Vielä. Unohdin illalla laittaa herätyskellon, Toinen on kuitenkin herännyt ajoissa. Remppareiskan kanssa on sovittu, että tulee yhdeksältä. Pakkailen päiväksi reppua. Pitää lähteä muualle, kun homma käynnistyy. Reiska tulee, esittäytyy kädestä tervehtien, katsoo silmiin. Ruskeat on, hänen. Kello on 9:20.

Illalla olemme tyhjennelleet strategiset paikat ovien tuntumassa, että remppaaja pääsee esteettä töihin. Eteisen ja käytävän matot korjataan vielä aamulla pois, lattialle tulee suojamuovit. Tiedustelen ruokatuntiaikaa, ei kuulemma ole niin tarkkaa, ”autossa mä sitte yleensä jotain syön”. Tänään Reiska sanoo lähtevänsä puoli kaksi, pitää hakea vaimo lentokentältä. No, me sitten palaamme silloin syömään kotiin. Avaimesta puhetta vielä, sitten painumme teillemme muutamaksi tunniksi.

Tämä kotipakolaisuus on jo tuttua. Muutaman vuoden takainen keittiöremppa ajoi meidät viikon ajan muualle syömään. Lähiseudun abc:t, kahvilat ja ruokapaikat murkinoineen tulivat tutuksi, vain aamukahvi ja iltatee keiteltiin kotona. Seuraavana vuonna parketin alapohjan tasoitusvaiheessa pakenimme Lapsuusmaalle. Tämä remppa ei luojankiitos koske keittiöön muuten kuin oven osalta, voimme syödä oman lieden ja jääkaapin tuntumassa.

Kirjaston lukusalissa meni kevyesti puolitoista tuntia ja kaupungilla tuttujen kanssa turinoiden toinen mokoma. Yhden jälkeen palaamme. Hävityksen kauhistus on vastassa. Kirskuntaa ja imurin ulvontaa jatkuu vielä tovin, kunnes Reiska lähtee ilmoittamaansa aikaan ja vie aikaansaamansa tuhon jäljet mennessään. ”Huomiseen”, huikkaa ovelta. Nyt jo sataa taivaan täydeltä.

sadonkorjuuaika; vilja, marjat, juurekset – kypsää kaikki ja niin syötävän hyvää. olenko itse kypsynyt kokemusten myötä? oppinut jotakin, saanut aikaan jotakin hyvää? osaanko luopua turhasta ja antaa anteeksi pyytämättäkin? nytkö olen ihmisenä parhaimmillani?

Voi että! Olipa ihastuttava ja onnellinen päivä Pikkuritarin ja Murusen kanssa tänään! Haimme heidät eilen päiväkodista. Illalla saunottiin ja sitten nukkumaan. Aamulla kuuden aikaan Muru hipsi Mummelin viereen ja nukahti siihen vielä tunniksi. Seitsemän aikaan Pikkuritari tassutti Vaarin kainaloon. Kun kello kävi puoli kahdeksaa, Muru nousi istumaan, venytteli ja sanoi: ”Nyt näyttää jo olevan aamu!”

Aamusäpinöiden jälkeen hankkiuduttiin metsäretkelle. Evästä vain reppuun ja menoksi. Tällä kertaa mentiin eri metsään kuin viimeksi. Ihmeteltiin, että metsä näyttää aina vähän samalta ja kuitenkin vähän erilaiselta. Ihan mahdottomasti oli sieniä ja tatteja, isoja ja pieniä ja kaikki ne noteerattiin. ”On nääs syksy”, tiedotti Pikkuritari. Ruoho kimalsi vielä viileän yön jäljiltä kastepisaroissa. Pihlajat olivat täpö täynnä marjaterttuja. Onnistuimme näkemään kullankeltaisten lehtien sateenkin. Muru oli erikoistunut halaamaan ’vauvapuita’ ja Pikkuritari, joka osasi erottaa myrkylliset sienet, varoitteli niistä alinomaa pikkusiskoa.

Jossain aurinkoisen polun mutkassa ajattelin, että tämän täydempi ei onni voi ollakaan: lasten kanssa aurinkoisessa syysmetsässä.

Juna toi nopeasti päärautatieasemalle. Puolet matkasta sujui rattoisasti ajatusten ja tunnelmien vaihdossa entisen työtoverin kanssa, joka painii viimeisiä työvuosiaan projektin parissa. Perillä poikkesin lataamassa seutulippuun  ’lisäarvoa’, mikä käy kätevästi asematunnelin HSL-palvelupisteessä. Kävelyreittini kaupungin halki Hietaniemeen sujui turhan mutkaisesti, mutta suunnilleen ajoissa kuitenkin oli perillä sovitulla portilla.

Tällä kertaa kvartetistamme oli kohteessa kanssani vain leidi T. Kuljeskelimme tutkimassa Taiteilijakukkulan hautamuistomerkkejä. Moni niistä kuvasti kauniisti ja onnistuneesti henkilön elämäntyötä. Kunkin taiteilijan nimi ja elämäntehtävä oli meillä hyvin muistissa. Eräs muistomerkki tuntui olevan ihan väärässä paikassa taiteilijakukkulalla. Se sai meidät pohtimaan kuka päättää, ketä sinne haudataan.  Ihmettelin myös Mika Waltarin vaatimatonta ja hoitamatonta hautapaikkaa kukkulan sivustalla. Hän on sentään eräs maailmallakin tunnetuimmista viime vuosisadan kirjailijoistamme.  

Palasimme keskustaan Baanaa pitkin kävellen, joka onkin selkein ja suorin reitti keskustasta Hietaniemeen. Leidi K liittyi joukkoomme Narinkkatorin näyttelytilassa, jossa poikkesimme vielä ihastelemassa Helsinki Dressers- näyttelyä. Anne Mustarastaan taidokkaat puvut, joiden innoittajana oli kahdeksan Helsingin kauneinta rakennusta, olivat todella mykistävän upeita. Naisten tapaan toki valitsimme kukin mieluisimman. Minulle jäi mieleen yksinkertaisen kaunis keskiaikainen puku, jonka väri ja muotokieli nousi Perämiehenkatu 7:n rakennuksen hienosta fasadista.

Kolmestaan kävimme vielä kuulumiskeskustelua pizzaa syödessä Kampissa. Sieltä soitimme leidi S:lle, joka kärvisteli kotona flunssan kourissa. Ikäihmisten yliopiston kursseilta alkanut yhteytemme jatkuu jo seitsemättä vuotta.

Äitihän on kirjoittanut minulle lukemattomia kirjeitä 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa opiskeluaikanani! Tähän kuuluu huutomerkki, koska olen unohtanut nuo kirjeet täysin. Luen nyt niitä silloista äitiäni vanhemman naisen silmin ja sydämin. Mikä aikamatka! Hän ikävöi tytärtään, huolehtii ja rukoilee. Kertoo kirjeissään tavallisia asioita maalaiskodin elämästä. Usein hän mainitsee jotain lehmistä, joita mielellään hoiti. Äiti antoi itse nimet vasikoille ja puhutteli lehmiään nimeltä: oli Kiva, Hyvä, Ilo, Lemmikki, Jasmi, Milla, Kiltti, Lelu… Jossain vaiheessa kun vasikoiden nimiä varten määrättiin alkukirjain, alkoi tulla näitä: kaksosvasikat Zilla ja Zulla, Soma ja Sama, Oma, Osa, Olli… – ”Eihä nää vissiin sinnuu kiinnosta….”

Äidin kirjeistä kuvastuu talonemännän arki työ- ja rahahuolineen, mutta yleissävy on tyytyväisyys. Joskus hän mainitsee kuin ohimennen migreeninsä ja nivelkipunsa tai väsymyksensä. Harvoin missään on valituksen sävy, se kaikki on ikään kuin elämään kuuluvaa. Kirjeet alkavat hellittelynimillä ”Tyttösein” ja ”Kultaseni” (puhutteliko hän niin koskaan kasvotusten?) ja sisältävät elämänohjeita ja rohkaisua. Usein hän liitti kirjeeseen kymmenen markkaa, että ostaisin jotain hyvää itselleni. Kymppi saattoi olla hänelle isompi raha kuin minulle, hänellehän ei kukaan varsinaista palkkaa maksanut töistään. Isä hoiti talon raha-asiat kotona ja rahoitti myös opiskeluni sen mukaan kuin kerroin tarvitsevani ja kirjoitti erikseen asiallisia kirjeitä.

PS. Lämpimät myöhäiskiitokset aikamieskummipojalle, jonka omakätiset 🙂 puolitoistavuotiaan terveiset tulivat vastaan Mamman kirjeestä keväällä -73!

Olen liikuttuneena lukenut laatikollisen kirjeitä 60-luvulta: isältä ja äidiltä, veljeltä (inttiaikanaan kirjoitettuja) sekä muutamalta luokkatoverilta ja opiskelutoverilta saatuja. Isäni kummitäti Helmi, jonka muistan kilttinä ja sydämellisenä vanhuksena, oli kirjoittanut minulle kirjeen v. 1966, jolloin olin jo opiskelemassa Helsingissä. Tädin kirjeestä huokuu lämpö ja elämänkokemuksesta nouseva viisaus. Täti ja miehensä eivät saaneet omaa lasta, heiltä riitti rakkautta suvun lapsille ja lastenlapsille. Hänen isälleni jättämänä muistoperintönä olen myöhemmin saanut taulun ja kirjoituslipaston, jotka ovat kulkeneet mukanani kodista toiseen.

Naureskelin keskikouluaikaisen matematiikan opettajan lausahduksille, jotka olin kirjoittanut geometrian oppikirjan tyhjille lehdille. Me laskimme kuin porsaat, istuimme kuin tatit, olimme ylimalkaan pitkää piimää, tyytyväisyytemme oli sielun hometta, kuutiojuuri luokasta oli kevyttä multaa. Jotkut tyttöoppilaat olivat Villen hampaissa jatkuvasti: ”katsoo kuin pupujussin poikanen”, ”istuu kuin tötterötiina”, ”laskee kuin napanteri”, ”sinäkin siinä olet kuin hiipuva hiillos”. Pienikokoisesta ja kiltistä Paavosta Ville sanoi kerran: ”nukahtaahan se joskus hyvä Homeroskin”.

Kuusisivuinen tyhjentävä analyysi aiheesta Sinä oli opiskeluaikaisen ystävän minusta kaksikymppisenä laatima henkilökuva, tarkasti nähty, rehellisesti kirjattu eikä lainkaan mairitteleva. Keneltäpä totuuden kuulisi ellei hyvältä ystävältä. Huh! Onneksi elämä lienee tasannut pahimmat särmät ja karistanut liiat luulot itsestä. ”Loppuun asti huoliteltu ulkoasu” ainakin on mennyttä ja ”valtava tarmo” huvennut matkan varrelle. ”Tuli ja leimaus” on nykyään enempi hymy ja huokaus. Ne muutamat inhimilliset ja hyvät puoleni, jotka kirjoittaja oli noteerannut, toivottavasti ovat yhä olemassa. Olihan mottoni tuolloin: ”Ma itseäin vain ihmiseksi raivaan”.

minulle hyvin rakas maisema, kypsyvä viljapelto, metsän takana metsä, iltapilven hento punerrus kaiken yllä. viljankorjuun ja syyskyntöjen jälkeen maisema tummuu, kunnes lumen valo sen taas avartaa. täällä ei surra eikä huokailla maailman sotia ja kriisejä. en kanna minäkään huolta tulevista päivistä. luotan, että kyntö, kylvö, kasvu ja korjuu jatkuu – elämän ehjä peruskuvio.

Haahuilin eilen lähijunalla Lahteen ja sieltä IC:llä Lappeenrantaan tapaamaan nuoruusystävää. Päivä oli mitä suloisin, lempeää aurinkoa ja kesälämpöisiä tuulenvireitä. Kun iltajunalla palasin kotiin, Lahden kieppeillä tulivat sadepilvet jo vastaan.

Tällä kertaa emme menneet satamarantaan, vaan kuljeskelimme kaupungilla ja istuksimme kirkkopuistossa ja Rakuunapuistossa ihailemassa kaupungin upeita kukkaistutuksia. Maittavaksi osoittautunut lounas nautittiin paikassa, jonka nimi oli tunnelmaan sopivasti Huviretki.

Inspis oli niissä viidessäkymmenessä vuodessa, jotka ystävyytemme tästä kauniista kaupungista alkaneena on kestänyt. Siis eräänlainen riemuvuosimeeting tämä! Yhteys on pysynyt tuoreena kirjein, kortein, puhelimitse ja tavaten. Ei meillä nytkään mitään erityisohjelmaa ollut, puheet sivusivat muistoja ja soljuivat ajankohtaisempiin tuntoihin ja tapahtumiin kevyesti kuin pilvenhattarat taivaalla.