juuri kun
olet onnistuneesti virittäytynyt
sateenharmaaseen, lehdettömään kaupunkiin
jossa mitään ei koskaan tapahdu
juuri kun
lompsit jalat märkinä lätäkköisellä metsäpolulla
tuuli natisuttaa pitkiä mäntyjä kallioilla ja kohisee kuusikossa
juuri silloin
taivas repeääkin, valo välähtää esiin
ja kaikki on hetken kuin olla pitää

marraskuussa ihmisellä pitää olla
nopeasti virittyvä taajuus
ettei myöhästy tai suistu tolaltaan
juuri kun
se jokin tapahtuu

* houkuttelen blogiystäviä kirjoittamaan sivuilleen runon marraskuusta. tyyli on vapaa, riimeillä tai ilman.

Matkasimme Lapsuusmaille pyhäinpäivälauantaina säteilevän kirkkaassa säässä. Aurinko loihti kaikki marraskuun hillityt värit eloon. Peltoaukeat lepäsivät raukeassa rauhassaan, osin kuulaanvaalealla sängellä, osin musta mullos muokattuna uudelle kylvölle. Havupuiden syvä vihreys ja koivikkojen valkeat rungot korostuivat lehdettömissä metsiköissä.

Kummallakin hautausmaalla, jolla käymme, on kauniit muistelupaikat muualle haudatuille ja ne loistivat kynttilämerenä. Liekit kertovat : muisto elää. Tällä kertaa kuljeskelimme suvun haudoilla jätettyämme havuseppeleen, kanervat ja kynttilälyhdyn omien vanhempiemme leposijoille. Monelle haudalle lähiomaiset olivat tuoneet havuja ja sytyttäneet kynttilänsä. Löysimme myös hiljaisen, unohtuneen haudan, jolla kukaan ei käy. Siinä lepäävät ennen minua elänyt äidinisä ja äidinäiti, jonka kuollessa olin kymmenvuotias. Haudan äärellä tuli surullinen olo. Olisipa ollut mukana ylimääräinen kynttilä.

Poikkesimme myös oman seurakunnan jumalanpuistossa, joka minulle niin tutuksi kävi työvuosina. Halusin viedä kynttilän Erikille, jota en päässyt saattamaan. Paikalle tullessa lähetin hiljaisen toivomuksen, että löytäisin sen huomaamattoman uurnapaikan. Ja niin kävi, että kävelin suoraan sille.

Käynnit saivat miettimään hautausmaiden tulevaisuutta. Uusia sukuhautoja ei enää perusteta, entisiä hoitaa joku aikansa, sitten ne unohtuvat. Nopeimmin nurmettuvat yksinäisten ihmisten leposijat. Nykyään vainajan tuhkaus ja tuhkan palauttaminen luontoon yleistyy. Surevat kaipaavat muistelupaikkoja, eivät välttämättä arkkuhautaa kiveen kaiverrettuine nimineen. 

kuolleet äidit ja isät, tädit ja sedät käyvät unissa

näyttämässä välähdyksiä ajasta kun olin lapsi

 kunpa he kertoisivat millaista heillä on nyt

ja miltä sieltä katsoen näyttää tämä elämämme hyörinä

mutta he hymyilevät lempeästi vain:

kaikki on hyvin

me elävät poikkeamme ristikivillä kynttilöinemme

luemme taas nimet syntymäajat kuolinpäivät

äitimme olisivat tänä vuonna täyttäneet sata vuotta

sodissa varjeltuneet isämme ovat ikuisen rauhan maassa

pyhinä pahoina armahdettuina elämme kuolemme

Ylen ajankohtaisohjelmat onnistuvat ärsyttämään katsojaa vähintään kerran viikossa. Ehkä ne pyrkivätkin siihen, mutta niin käy myös tahattomasti. Toimittajat heittelevät kysymyksiä haastateltaville kuin luita koiralle, ja kun koira hylkii omituisen muotoista luuta, toimittaja heittää tyytymättömänä saman luun uudestaan ja uudestaan. Kysymys muotoillaan usein niin, että se kuulostaa ilkeämieliseltä väitteeltä. Altavastaaja ajautuu kiistämään – ja katsoja kiusaantuu jankkaamisesta.

Taannoin arkkipiispalle tarjottiin soppaa, jonka toimittaja onnistui keittämään päiviräsäsen uutisoidusta lausahduksesta, jota hän ei itse asiassa ollut lausunutkaan, mutta mediapöhötys sai kuitenkin taas tuhat ihmistä eroamaan kirkosta. Voi voi, mitä tuommoiseen voi piispa sanoa. Toinen kaluttavaksi heitetty luu oli tietysti ajankohtaiset seurakuntavaalit, niistä ne samat: poliittisten tunnusten puute ja heikko äänestysprosentti. Ja vihon viimeksi tapahtunut perhesurma. Arkkipiispa ei voinut muuta kuin pahoitella ja tunnustaa avuttomuutensa.

Ylen toimittajatyön uskottavuus paranisi, jos ei heiteltäisi paikkansa pitämättömiä väitteitä. Jos kuunneltaisiin enemmän ja tivattaisiin vähemmän.  Ja kirkko tarvitsisi myös johtajia, joilla on selkeä mielipide ja rohkaisevaa sanottavaa. Nyt kuultiin vain avutonta mutinaa.

Katselin seurakuntavaalien ehdokaslistoja. Meillä listoilla on yleviä nimiä kuten Rakkaus ja Vastuu, Yhteisvastuu ja Elävä seurakunta. Poliittisesti aktiiveja on joitakin listoilla, muuten ei selviä mihin suuntaan kukin porukka yhteiskunnallisesti on kallellaan. Nyt joukkoon on ilmaantunut neljäs lista, Peruskristityt. Nimi yhdistää selkeästi ja osuvasti poliittisen taustayhteisönsä ja seurakuntamyönteisyyden.

Yhteistä kaikille listoille valtakunnallisestikin on huomattava eläkeläisten määrä. Se ei tietenkään ole huono asia, mutta kuvastaa jotenkin myös seurakuntien elämään kuin myös vaaleihin aktiivisimmin osallistuvien ikäjakaumaa. Alle kolmekymppiset loistavat poissaolollaan näissä skaboissa. Äänestysikä on kyllä laskettu 16 vuoteen, mutta ehdokkaissa ei nuoria näy.  Äänestysprosentti jää yleensä alle 20. Valtavalle enemmistölle jäseniä näyttää olevan samantekevää kuka seurakunnassa asioista päättää.

Kirkon asema yhteisössä on vielä melko vakaa ainakin maaseudulla. Seurakuntien työn tulevaisuus kuitenkin huolettaa päättäjiä, sillä talouspohja rapautuu hiljalleen jäsenmäärän laskiessa erityisesti kaupungeissa. Kirkon moniportainen hallintorakenne hiippakuntineen, tuomiokapituleineen, kirkollis- ja piispainkokouksineen ja kirkkohallituksen toimikuntineen näyttäytyy kovin raskaana ja vie taloudellisia resursseja. Paikallisseurakuntien toiminta on kuitenkin se, joka jäsenten elämää koskettaa.  

Kirkon yhteiskunnallinen merkitys ei ole pelkästään sen työmuotojen näkyvyydessä tai tuloksellisuudessa. Olemassaolollaan ja toimillaan kirkko voi vahvistaa arvopohjaa, jolle  yhteisöllinen elämä rakentuu.   

Minulle ominaista on hiljaisuuteen vetäytyminen ennen tai jälkeen tärkeää elämän käännettä. Muutos tai muutoksen ajatus tarvitsee tilaa ja aikaa. Ei niin, että sitä pohtisi herkeämättä, pikemmin niin, että ajatuksilla olisi vapaata tilaa tulla ja mennä, kypsyä hiljakseen. Viikonloppu tai kahden yön poissaolo riittää hyvin irrottautumiseen kaikesta siitä, millä päivät normaalisti kotona täyttyvät.

Retriittikoto otti vastaan lämpimästi. Oli tuttuja kasvoja ja tutut ohjaajat eikä nyt itsellä mitään vastuuta käytännön järjestelyistä. Lokakuinen maisema on äärimmäisen rauhoittava, sen riisutut puut, jäkäläkallio jääurut kupeellaan, sammaleiset kivet. Tummaa vihreää vasten pihlajain kirpeänpunaiset tertut yhä.  

Kävelyllä sää oli viileänraikas. Ajatuksissa kieppui ajankohtainen tilanne, siihen liittyvää epävarmuutta ja selvittämättömiä kysymyksiä. Kulkiessa katselin ajatuskiepuntaa ikäänkuin kauempaa, mietteet saivat tulla ja mennä. Metsä humisi hiljaa, unohduin pitkäksi aikaa katselemaan kalliota, miten pisarat valuivat jääuruissa kuin kyyneleet.  

Kolmas päivä oli ohuenohutta sadetta vihmova ja utuisa. Vastaranta sulautui usvahämärään, vain pihlajat hehkuivat rinteellä kuin pienet liekit. Hiljaiset meditaatiot ja rukoushetket kappelissa irrottelivat hellästi häilyvistä tunteista ja ajatuksista. Koin suloista rauhaa ja vapautta.

Toinen oli miettinyt  yksin kotona ollessaan yhteistä asiaamme. Kun kohtasimme, oli molempien mielessä selkeys: ei muutoksia nyt. Miten hyvältä tuntuikaan palata kotiin!

katselen kallion uurteita, kuuntelen sen vaitioloa. mitä se kätkee kivisydämeensä, mitä kertoo hiljaisella, vakaalla olemuksellaan.

kallio katselee minua, kuuntelee sydämeni hiljaisuutta. se on läsnä minulle, tutusti, turvallisesti siinä niin kuin aina on ollut.

 ”Ole minulle kallio, jonka suojaan saan paeta, vuorilinna, johon minut pelastat. Sinä olet minun kallioni ja pakopaikkani. Sinä johdtat ja ohjaat minua, sillä sinä olet minun Jumalani.”  -Ps. 31

viisitoistavuotiaan itseni kirje kymmenen vuoden päähän, onnenapilan kera, löytyy muistojen joukosta. mitä ajattelin tästä silloin, kun avasin, sitä en muista, mutta nyt kun olen kaukana jo tuostakin, olen hurmaantunut siitä elämänuskosta, joka kirjeestä välittyy. mistä olin huolissani viisitoistakesäisenä? vain siitä, etten hukkaisi itseäni ja ominaislaatuani. ne ovat molemmat yhä tallella vuosikymmenien elämänkokemuksella rikastettuna. elämälle kiitos…

Nyt on se vaihe syksyä, kun tuuli riisuu puut. Sade huuhtoo paljaita oksia ja kaupungin kattoja. Poluille, teille ja kaduille kasvaa lätäköitä. Pohjoisempaan on moneen otteeseen jo satanut lunta. Tähtiöinä jotkut katselevat revontulia, toiset uniaan, ja aamuisin töihinlähtijät karskuttelevat autojensa ikkunoita.

Kansakunnan keskimääräinen mieliala laskee talviasentoonsa. Ne meistä, jotka pimeyttä pelkäävät, alkavat syödä vitamiineja ja kaivavat kirkasvalolamput yläkaapista esiin. Joutoväki pakenee eteläisille rannoille auringon perään. Ne, jotka eivät jaksa nousta pimeän sylistä muuten, elvyttävät serotoniinitasoaan masennuslääkkeillä.

En nyt ala neuvoa ketään, miten tästä kaamoisesta ajasta voi selvitä ’kuivin jaloin’. Jokaisella lienee jo omat konstinsa kokeiltuna. Minä meinaan, että jos kastuu, vaihdetaan kuivaa ylle. Kumisaapasta kehiin, sadeviitta niskaan ja baanalle. Kotikoloon palattua sytytellään tulia, lueskellaan lempeitä kirjoja, katsotaan romanttisia komedioita ja haaveillaan. Myötäillään väistämätöntä.

Kävimme hankkimassa uuden lintulaudan. Pikkusiipiset ovat jo palanneet metsästä pihoille ja käyneet jo koputtelemassa ikkunaan. Ei marraskuu mörkö ole, se vain moodaa arkea talviasentoon.

PS. Ja tänään satoi ensimmäisen lumiharson pihaan kukkivan pensaan ylle.

Kummipoika hurautti Lapsuusmailta joukkueensa kera Stadiin syyslomaviikolle. Käyntipaikat valittiin kolmasluokkalaisen ja ekaluokkalaisen ehdoilla isukkia ja äitiä unohtamatta. Heureka, Suomen suurin lelukauppa ja Ikea, tottakai. Uimaankin piti päästä ja Esikoisen talorempan tulos käydä katsastamassa. Kummitädin onneksi aikaa riitti täälläkin poiketa. Ylpeinä koululaiset esittelivät radio-ohjattavia autoja, omilla säästörahoilla hankittuja.   

Entinen työtoveri soitti. Tapaamisestamme on kulunut vuosia. Silloin puhuttiin optimistisesti, että käydään ystävyysaterialla edes kerran vuodessa. Hän kyseli kuulumisia, minä kerroin ja hän kuunteli. Kysyin minäkin, hän kertoi ja minä kuuntelin. Niinpä se on,  kalenteri määräilee ja painostaa, päivät venyvät, iltoihin kaatuu väsymys. Muistanhan yhä mitä se oli. Mutta isoäitiyttä, sitä me molemmat ylistimme, ja vähän haikeana hän kuunteli kertomisteni levollisuutta.

Ja huomenna tulevat Muru ja Pikkuritari oikein kahden-yön-kylään. Mitähän hassua me nyt keksitään…