kun aikapoikanen on lähtenyt, singahtanut maailmalle kyhäämään pesäpoteroaan toisen maan maisemiin, on emon olo orpo kuin talveen unohtuneen ruusunmarjan. sitä toivoo, että poikanen löytää sijansa sielläkin, mihin lähti ja kotiutuu niin kuin nyt maailmalle lentänyt voi. ja sitäkin toivoo, että se ikävöisi sen verran, että tulisi joskus takaisin kotikoloihinsa, missä voi puhua omaa kieltään ja tietää helposti miten ollaan. onneksi heitä on kaksi toisilleen tärkeää yhdessä lentämässä. lämpöisempi on uusi pesä kahden asua. hyvää matkaa…

kolme talvimorsianta

Hetkohta ylösnoustua piti hankkiutua ulos, niin kaunista oli kaikki, mikä ikkunoista näkyi. Ensin vähän lumilapion heilutusta pihassa ja sitten kameran kanssa kauemmaksi. Jo illalla puut olivat kuin Edelfeltin maalauksesta, ja yöllinen lumisade oli vain parannellut näkymiä. Miten hengästyttävän kaunis voi olla talvinen puu lumiviitassaan!

Kotikadun tuolla puolen pikkuisella poikkikadulla oli kolme isäntää lumitöissä etupihoillaan. Yksi heistä katsahti kulkijaa ja nyökkäsi ystävällisesti. – Kyllä nyt on maailma kaunis, totesimme kumpikin tavallamme, ja minä, että on oikea lumiukkotaiteilijoiden toivesää. Myhäilevä isäntä jatkoi: – Saa meille kurkistaa pihallekin, siellä niitä on. No minähän kurkistin. Ja mikä satumaa siellä olikaan!

Muumipeikko ja Satumaan Taiteilija

Muumipeikkohan siinä köllötteli ja taaempana topakka Pikku Myy, seurassaan haravahampainen Mörkö Hän Itse sekä talviuniltaan herännyt Karhu, jonka jalkojen välissä pienet Satumaassa vierailijat mahtuvat seikkailemaan. Lohikäärmekin pihaan mahtui ryömiskelemään. Kädenjälki oli niin taitavaa, että oli ihan pakko kysyä ystävälliseltä lumenluojalta onko hän itse taiteilijana ollut. – No, ei kun vaimohan se meillä taiteilija on – ja samassa oven raosta pujahti keijunkeveästi taiteilijaemäntä Ulla tulenpunervine hiuksineen esittelemään töitään.

talviunilta herännyt

Satumaan portilla

Oi, olen minä tästä ohi kulkenut lukemattomat kerrat, nähnyt sinisen talon seinällä kiehtovan nimen enkä ole tiennyt mikä satumaa Villa Ullan talvipiha on!

Kate Atkinson ; Ihan tavallisena päivänä    suom. Kaisa Kattelus    atschi-pokkari 2004

Atkinsonin mosaiikkityyli toimii hyvin vaikkapa iltalukemisena ennen nukahtamista. Teksti ei ole niin tiivistunnelmainen, että luettu tulisi uniin tai estäisi nukahtamasta. ”Älykästä viihdettä”, ylistelee kustantajan kansiteksti, joka myös määrittelee tyylilajin postmoderniksi romaaniksi.  – Miten vain, kyllä näitä lukee, vaikkei siitä viihtymisestä nyt niin tietäisikään.
*
Tuula-Liina Varis ; Naisen paras ystävä        WSOY 2014

”Laadukasta psykologista trilleriä”, tarjoaa kustantajan takakansimainos. Mikä sitten kenenkin lukijan laatukriteeri onkaan. Jostain syystä minulle tuli lukiessa vähän haukotusolo, niin kuin silloin, kun tajuaa että se, mitä lukee, on jäänyt jotenkin edelliselle vuosikymmenelle. Tarinoiden ajattomuus on laatua, hienonhienosti jälkeen jäänyttä ei jaksa niin arvostaa kuin reilusti mennyttä, vai mitä?
*
Jussi Valtonen ; He eivät tiedä mitä tekevät    Tammi 2014

Tästä kirjastaan Finlandia-palkinnon viime vuonna saanut Jussi Valtonen on kirjoittanut aiemmin kolme romaania. Tämä järkälemäinen (559 sivua) opus on todella palkintonsa ansainnut. Kirjan tarina ottaa heti mukaan ja pitää imussaan viimeiselle sivulle asti. Valtonen kirjoittaa tyylikkäästi ja ilmaisuvoimaista kieltä. Romaani on rakennettu ajassa kahteen suuntaan liukuvaksi ja eri maailmoissa elävien  henkilöidensä elämää katkelmin kuvaavaksi. Se valottaa onnistuneesti tiedemaailmaa, kahden mantereen kulttuurieroja ja erikulttuurisen pariskunnan sopeutumisvaikeuksia. Myös sukupolvierot ja pojan isänikävä nousevat esiin väkevästi. Koska romaani alkaa erikulttuurisen parisuhteen perusasetelmasta, myöhemmät dramaattiset tapahtumat tulevat riittävästi perustelluksi.  – En ole pitkään, pitkään aikaan lukenut mitään näin  kiehtovasti aikamme ilmiöitä kuvaavaa ja älyllisesti antoisaa romaania. Suosittelen jokaiselle vaativalle lukijalle!
*
Helmi Kekkonen ; Suojaton    Siltala 2014

Suojaton on nuoren kirjailijan toinen romaani, ensimmäinen julkaistu teos oli novellikokoelma. Kekkosen tyyli on koruton, selkeitä lauseita, rauhallisesti etenevää, tunnelmaltaan melankolista tekstiä. Romaani kertoo erilaisen lapsen tarinan, äidin näkökulmasta sekä Isa-tytön itsensä. Kaikki on toisin kuin piti olla, äiti ei luota lääkäreihin, jotka vakuuttavat, että lapsi on normaali ja älykäs, kehittyy vain omaa tahtiaan. Isa ei puhu ja muutenkin hän on äidille vieras. Tarina soljuu alakuloista rataansa ilman dramatiikkaa ja viimeisten tapahtumien jälkeen voi kuvitella että kaikki jatkuu kuin ennenkin.  – Kirjoittaja hallitsee aiheensa sekä tyylikeinot, mutta tarina on jotenkin alakuloisen vaisu, särmää kaipasin

**

en lakkaa ihmettelemästä pilvisen talvipäivän hienoja sävyjä. näennäisen yksitoikkoinen lumimaisema elää ja väreilee eri vuorokaudenaikoina – sinerrystä, punerrusta, hentoa lilaa, sen seitsemää harmaan sävyä. puiden rungot taivasta ja maata kohti ojentautuvine oksineen antavat ryhtiä näkymään. valkama kutsuu hiihtäjää..

aurinkoisella talvipäivällä on oma sädehtivän iloinen ilmeensä, joka antaa luonnossa kulkijalle energiaryöpsähdyksiä..

Tuvan ovella seisoskelee jo varttia vaille puolenkymmentä ihmistä, kaikki tuttuja. Moikkaillaan, puhellaan säät. Kävelykadulla käy viima, vaikkei ole pakkasta eikä erityisen tuulistakaan, mutta tässä kohtaa tuulee aina. Kun työntekijä tulee paikalle, huomaan, että hän on seurakunnan uusin diakoni – ja samalla tajuan, että siinähän onkin entinen opiskelijani. Halaamme. Välillä olevat vuodet ovat muuttaneet meitä molempia, mutta tuttuus löytyy heti.  

Tuvan päivä lähtee yhteisestä laulu- ja rukoushetkestä. Diakoni on valinnut virren 600, jonka laulamme. Toinen täyttää kahviautomaattia, jonka salaisuuksiin perehtymisen olen jättänyt hänen huolekseen. Laittelen tarjolle keksejä. Paikalla olijat innostuvat laulamaan yhdessä enemmänkin. Taka-alalla tuttu mies pysähtyy kohdalleni ja alkaa puhua. Tämän miehen kohdalla tapahtuu ensi kertaa, että hän puhuu omasta elämästään ja ajatuksistaan. Mitä lie tapahtunut, mietin.

Tutustun Silvanaan, joka on tullut 15 vuotta sitten Meksikosta Suomeen ja toimii Helsingin kansainvälisessä seurakunnassa ja avustaa maahanmuuttajia. Hän on täällä kääntääkseen seurakunnan uusien ohjelmien  esittelytekstejä englanniksi. Tunnen heti varauksetonta sympatiaa tämän avoimen ihmisen kanssa keskustellessa. Sanonkin: tiedätkö Silvana, olet ihana ihminen. Hän hymyilee ja sanoo vain: oh.  

Ihmisiä tulee ja menee koko ajan. On hiljaisia, jotka istuvat ja juovat kahvin  tai teetä, lähtevät sitten. On tuttuja, jotka juttelevat arjen asioita keskenään. Joku lukee lehteä. Yhden pöydän ääressä näppäräsormiset askartelevat myyjäisiin meneviä kransseja. Kukaan ei räplää puhelinta! Yritän huomata hymyllä jokaisen kävijän. Yksi ja toinen hakee sen hetken, jolloin voi tulla luo ja jakaa itselleen tärkeitä asioita. Ilahdun heistä, että rohkenevat.

Vähän ennen tuvan sulkemista tulee vanhus tyttärensä kanssa. Tunnen molemmat vuosien takaa. Äiti on kadottanut elämän tuulten tuiverruksissa muistinsa ja muistonsa. Tytär hakee häntä vanhainkodista kävelylle, tänään he poikkesivat ensi kertaa tänne. Vanhus ei reagoi, kun puhuttelen häntä kättä koskettaen ja kerron mistä tunnemme. Tytär kertoo, että äidillä on altzheimer. Kun kahvi on juotu, menen uudelleen. Nyt äiti katsoo jo silmiin, kun juttelen hänelle. Korjailen tupaa lähtökuntoon. Kun tulen hyvästelemään, vanhus ojentaa kätensä ja hymyilee.

Ihmisen olisi hyvä ajoittain palata entisiin kiinnostuksiinsa, mutta myös etsiä uutta, ennen kokematonta. Kävi niin, että kaupungissamme alkoi meditatiivisen rukouslaulun kurssi, jonne menin mukaan. Tässä yhdistyivät sekä kiinnostus asiaan että hyvä kokemus 1990-luvulta vastaavasta. Ohjaaja on sama, joten nyt voin havainnoida myös metodin kehitystä.

Sali on avara ja valaistus kynttilähämärä. Sivupöydillä on ikoneja. Kaksikymmentäkolme eri ikäistä naista ja kolme miestä on tullut paikalle kurssia aloittamaan. Esittelykierroksella jaetaan ajatuksia siitä, mitä kukin toivoo kurssilta. Moni ilmaisee etsivänsä syvempää yhteyttä henkiseen, syvyyttä hengelliseen elämään ja rukoukseen.  Joku on ollut vastaavalla kurssilla aiemmin ja haluaa jatkaa. ”Ääni on liikettä; lähdemme nyt laulaen yhteiselle matkalle”, sanoo Tanja-ohjaaja.

Meditatiivisen laulun idea yksinkertaistettuna on saada yhteys omaan kehoon soittimena ja äänen hoitavaan, parantavaan vaikutukseen kehossa sekä mielessä. Pyrimme löytämään laulamalla oman sisäisen harmoniamme. Laulamme aluksi a-vokaalia kukin oman hengityksen tahtiin etsien kohtaa, jossa ääni resonoi koko kehossa. Kuuntelemme pareittain toistemme tuottaman äänen väriä ja sointia rintakehän alueella. On merkittävää havaita, missä kohdin ääni soi, missä taas on tukkoista. Parini kertoo, että oikealla puolella lapaluun kohdalla ääneni sointi on kirkkain. Mietin mitä merkitsee, että kipeän olkani puolella ääni soi parhaiten.

Toisella kerralla mukaan liittyy yksi uusi ja joku on jäänyt pois. Tanja kysyy, oliko viime kerran jälkeen jotain tuntemuksia. Muutamat kertovat kipuaistimuksista, päänsärystä tai väsymyksestä. Minä huomaan yllättäen, että vuosien takaisen aivotärähdyksen jälkeinen asentohuimaus tuntuu taas. Jotain siis tapahtuu.

Alamme laulaa ja kuuntelemme a:n, o:n ja u:n sekä m:n erilaista sointia sisällämme. Annamme äänikylpyä koko keholle. Aina välillä istumme hiljaa tuolilla leväten. Piirin keskelle levitetään joogamattoja ja osa asettuu ensin selinmakuulle ja sitten vatsalle ottamaan vastaan toisten hiljaista ja voimakasta ja taas hiljaista a:lla laulua. Antavan ja vastaanottavan osia vaihdetaan. Lopuksi tuntemuksia puretaan. Joku kertoo leijailleensa mielikuvissaan äänen mukana ylös ja alas. Käsivarsiani pistelee ja kämmenissä tuntuu voimakas lämpö. Kokemukset ovat hyvin yksilöllisiä.

Meditatiivisen rukouslaulun kurssi kestää kahdeksan kertaa ja etenee hengitystekniikan sekä henkisen valmennuksen kanssa yhtä matkaa. Toisen kerran jälkeen kotona selkääni jomottaa ja jaloissa tuntuu lievää särkyä. Tulen siis tietoiseksi kipukohdistani. Paraneminen on alkanut.

 ’paavalista talven selkä taittuu’, sanoo vanha kansantieto. talvi ei ole vielä ohi, mutta kyllä, valo lisääntyy koko ajan, ja kyllä, aurinkoisissa päivissä on jo häivähdys kevättä. on ihmeellistä, miten päivät tulevat toisensa perään ja uusi aamu on aina hivenen keväämpi kuin eilinen. lauhat ja pakkaset vuorottelevat, lumet satavat ja sulavat, jää kantaa ja sohjoontuu. jonakin aamuna jäähän ilmestyy railo, toisena aamuna se on jäätynyt umpeen. talvi hengittää luonnossa – usko, toivo ja rakkaus ihmisen sydämessä.

    Olen täällä Haaveitten majassa. Muuten täällä on mukavaa, mutta on vain jo aika hämärää, ei oikein hyvin näe kirjoittaa. Ikkunasta on kaunis näköala. Puutarha kesäisessä vehreydessään, lumivalkea harsokukkarivi kuin maahan pudonneet tähdet, siellä täällä punaposkinen punapellava. Heinäsirkka sirittää, jostain kuuluu koiran haukuntaa ja lehmänkellon kilahtelua. Taivas on tummanharmaa, ei tiedä vaikka tulisi taas yöksi sade. Talojen pihat ammottavat tyhjinä. Illan tultua ovat ihmiset rientäneet lepäämään päivän töistä ja kiireistä. Tuuli suhisee aavistellen metsikössä. Kaikkialla vaalenevat viljapellot, joiden korjuuaika lähestyy. Vanha riihi seisoo yksinäisenä ja hylättynä sammalkatto hartioillaan. Aika on kiiruhtanut ohi, riihtä ei enää tarvita, on puimakoneet ja leikkuupuimurit.
    Haaveitten majan nurkassa on vanha puuhevonen.Toisessa nurkassa on nukke kätkyessään. Nuori tyttö, joka lapsena ennen on nukella ja hevosella leikkinyt, kirjoittaa nyt päiväkirjaa ja katselee leikkikalujaan kuin muistoja lapsuudesta, joka on ainiaaksi jäänyt taakse, saavuttamattomiin.
    Sataa. Maailma on harmaa ja ikävä. Mutta sisällä on lämmintä ja kuivaa, vain sade ropisee kotoisasti kattoon. Ruispelto lainehtii tuulessa kuin vaaleanharmaa meri, jonka laineet kuljettavat ihmisen matkansa määrään.

(Tämä on ensimmäisen päiväkirjani korjailematonta tekstiä vuodelta 1961.  Haaveitten maja oli oma huoneeni kotitalon vintillä.) 

Leidi T ja minä matkasimme eilen bussilla steissiltä Kuusisaareen, Didrichsenin Taidemuseon Munch-näyttelyyn. Upeassa maisemassa sijaitsee arkkitehti Viljo Rewellin suunnittelema arvokoti, josta omistajien toiveen mukaan on tehty heidän kuolemansa jälkeen taidemuseo. Didrichsenit keräsivät aikanaan huikean kokoelman maailman parhaiden kuvanveistäjien ja taidemaalareiden töitä. Jo pelkästään piha-alue arvokkaine veistoksineen on näkemisen arvoinen. Merenlahden puoleisella rinteellä on myös pariskunnan hauta, kuten Marie-Loiuse Didrichsen ennen kuolemaansa toivoi.

Edward Munchin esille tuodut taulut ovat pääasiassa norjalaisen mesenaatin Stenersenin Munch-kokoelmaa. Taitelija maalasi neljä versiota kuuluisasta Huuto -aiheesta, näistä vain pienehkö litografiatyö on täällä esillä. Maalausjäljennöksestä on muovattu myös versio, jossa halukkaat voivat nähdä kameran kautta omat ’huuto’-kasvonsa maalauksessa. Mitähän tällainen interaktiivisuus palvelee? Epäilen, että Marie-Louise ja Gunnar kääntyisivät haudassaan, jos tietäisivät.

Museon sisäänkäynti ja ahtaat käytävät tukkeutuivat ajoittain, kun sata ihmistä yhtä aikaa siellä tungeksi. Miksi bussiryhmät otettiin yleiseen aukioloaikaan? Tauluja joutui kurkistelemaan selkien takaa. Ei se oikein taidenautinnolta tuntunut. Turvatoimet oli tietysti edellytetty, että näyttely saatiin, mutta eihän se kivalta tuntunut, että käsilaukkuakin pengottiin. Metallinpaljastin oli ihan ok ja sen olisi pitänyt riittää. Myymälän läpi olisi sitä paitsi voinut kävellä ihan suoraan näyttelytilaan ilman tarkastusta.   

kuka lopulta olikaan ranskalaisen sarjakuvasatiirin uhri? tekijä itse vai sananvapaus? oletko sinä, olenko minä uhri? onko sanomisen oikeutemme niin pyhä, oikeus sanoa mitä tahansa kenestä tahansa, julkisesti, häpeämättä, ajattelematta miltä se näyttää ja tuntuu pilkan kohteen maailmassa?

yksien oikeus satiiriin voi olla toiselle ihmisarvon ja elämän pyhien arvojen brutaali loukkaus. ei tässä ole kysymys jumalista, tämä on syvästi inhimillistä.