Tuvan ovella seisoskelee jo varttia vaille puolenkymmentä ihmistä, kaikki tuttuja. Moikkaillaan, puhellaan säät. Kävelykadulla käy viima, vaikkei ole pakkasta eikä erityisen tuulistakaan, mutta tässä kohtaa tuulee aina. Kun työntekijä tulee paikalle, huomaan, että hän on seurakunnan uusin diakoni – ja samalla tajuan, että siinähän onkin entinen opiskelijani. Halaamme. Välillä olevat vuodet ovat muuttaneet meitä molempia, mutta tuttuus löytyy heti.  

Tuvan päivä lähtee yhteisestä laulu- ja rukoushetkestä. Diakoni on valinnut virren 600, jonka laulamme. Toinen täyttää kahviautomaattia, jonka salaisuuksiin perehtymisen olen jättänyt hänen huolekseen. Laittelen tarjolle keksejä. Paikalla olijat innostuvat laulamaan yhdessä enemmänkin. Taka-alalla tuttu mies pysähtyy kohdalleni ja alkaa puhua. Tämän miehen kohdalla tapahtuu ensi kertaa, että hän puhuu omasta elämästään ja ajatuksistaan. Mitä lie tapahtunut, mietin.

Tutustun Silvanaan, joka on tullut 15 vuotta sitten Meksikosta Suomeen ja toimii Helsingin kansainvälisessä seurakunnassa ja avustaa maahanmuuttajia. Hän on täällä kääntääkseen seurakunnan uusien ohjelmien  esittelytekstejä englanniksi. Tunnen heti varauksetonta sympatiaa tämän avoimen ihmisen kanssa keskustellessa. Sanonkin: tiedätkö Silvana, olet ihana ihminen. Hän hymyilee ja sanoo vain: oh.  

Ihmisiä tulee ja menee koko ajan. On hiljaisia, jotka istuvat ja juovat kahvin  tai teetä, lähtevät sitten. On tuttuja, jotka juttelevat arjen asioita keskenään. Joku lukee lehteä. Yhden pöydän ääressä näppäräsormiset askartelevat myyjäisiin meneviä kransseja. Kukaan ei räplää puhelinta! Yritän huomata hymyllä jokaisen kävijän. Yksi ja toinen hakee sen hetken, jolloin voi tulla luo ja jakaa itselleen tärkeitä asioita. Ilahdun heistä, että rohkenevat.

Vähän ennen tuvan sulkemista tulee vanhus tyttärensä kanssa. Tunnen molemmat vuosien takaa. Äiti on kadottanut elämän tuulten tuiverruksissa muistinsa ja muistonsa. Tytär hakee häntä vanhainkodista kävelylle, tänään he poikkesivat ensi kertaa tänne. Vanhus ei reagoi, kun puhuttelen häntä kättä koskettaen ja kerron mistä tunnemme. Tytär kertoo, että äidillä on altzheimer. Kun kahvi on juotu, menen uudelleen. Nyt äiti katsoo jo silmiin, kun juttelen hänelle. Korjailen tupaa lähtökuntoon. Kun tulen hyvästelemään, vanhus ojentaa kätensä ja hymyilee.