Runot

Jarkko Sandell ; Jos siivet, lennän          Basam Books 2014

Sandell on puuartesaani ja maaseutuyrittäjä – ja runoilija. Aiemmin häneltä on julkaistu yksi runokokoelma. Tässä pienessä kokoelmassa Sandell haikuilee jokseenkin onnistuneesti. Aihepiiri ei maailmoja syleile, mutta viehättää pienieleisyydellään. Viihdyin Sandellin vuodenaikahaikujen parissa.

”Pilkillä kissan kanssa / voiko viisaampaa / miestä olla? / Ongetta, toukatta ja / vailla tarkoitusta.”

Romaanit

Juha Itkonen ; Ajo        Otava 2014

”Dramaattinen romaani voimista, jotka ajavat ihmistä kohti tuntematonta”, mainostaa kustantaja Itkosen tuoreinta. Tarina alkaa äidistä, joka lähtee seitsemänvuotiaan pojan kanssa kellekään määränpäätä ilmoittamatta autolla laivaan ja Keski-Eurooppaan. Pakomatkan syyksi paljastuu selvittämättömässä tilassa olevan parisuhteen kuviot. Tarina leikkautuu aiempien sukupolvien parien tarinoista toisiin niin tiuhaan, että lukija, jolla on muutakin elämää kuin lukemista, uhkaa pudota matkalla kyydistä. – Itkosen romaanin rakenne mielestäni hajoaa tässä liiaksi, mutta tarina kestää haahuilunkin.

*

Per Petterson ; Kirottu ajan katoava virta   suom. Katriina Huttunen    Otavan Seven-pokkari 2012 (julk. 2008).

Norjalaisen Per Pettersonin romaani on saanut v. 2009 Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Tarina liikkuu miehen avioeron jälkeisen autiuden ja äidin syöpäsairauden herättämien tuntojen ja tilintekojen maastossa. En kyennyt riittävän tiiviisen tahtiin lukemaan tätäkään, joten välillä oli hankala hahmottaa, miten osatarinat etenivät, mutta mielestäni Pettersonin romaanin rakenne pysyy paremmin koossa väljässäkin lukuaikataulussa kuin e.m. Itkosen romaani. Näkökulma on pojan, lapsuuden ja äidin historian kautta aina viime vaiheisiin asti. – Kyllä Petterson on palkintonsa ansainnut. Hyvin tehtyä v. 1990 tienoon aikalaisproosaa.

*

Jussi Valtonen ; Tasapainoilua / Vesiseinä / Siipien kantamat LIKE 2003, 2006, Tammi 2007

Valtonen osoittautuu jo esikoisessaan erinomaiseksi tarinankertojaksi. Rokkibändin sisällä ja liepeillä tapahtuu kaikenlaista, se elämä on yhtä tasapainoilua. Päähenkilö Koistinen on dynamo, luo musiikilliset ideat, joita porukka yhdessä työstää. Koistisella on kypsyyttä sen verran enemmän kuin muilla, että erikoislahjakkuudet saavat tilaa, sekoilut selvitetään, ja niin yhtye löytää tien menestykseen. Bändin tarina on erinomainen psykologinen ryhmädynamiikan kuvaus ja samalla vastuunkantajapersoonan kehityskertomus. – Tykästyin heti Valtosen vetävään kerrontaan, nautin lukiessa, liikutuinkin, vaikka minkään sortin nyyhkytarinasta ei ole kyse. Luen kirjailijan lahjakkuuden ansioksi, että tarina kerrotaan uskottavasti ilman alatyylistä kieltä ja tolkutonta kiroilua. Rokkijätkien sielunelämästä voi osaava puhua sivistyneelläkin tavalla.

Vesiseinä on toistensa elämään liittyvien henkilöiden suhdetarinakimppu, joka on riittävän sävykkäästi kerrottu, että mielenkiinto pysyy korkealla ja tarinat vetävät. Suhteiden kaarta ei vedetä niin valmiiksi, että kokonaisuus menisi pähkinöiksi. Ratkaisematon suhde jää ikään kuin elämään, mutta sillä tavalla, että se ei huutele jatkoa. – Valtonen todella osaa nämä suhdetarinat. Lukija ilahtuu.

Siipien kantamat on suhdetarina, jonka keskiössä on opettajamies. Päähenkilön parisuhde on päättynyt, ja mies kiinnostuu erikoislahjakkaasta ja varhaiskypsästä oppilaastaan. Molemminpuolinen ihailu ei olekaan tavanomaisen ohimenevää irtiotoista huolimatta. Koiran kuolema nousee tärkeäksi allegoriaksi tulevista vaiheista. Päähenkilön toinenkin parisuhde kariutuu, ja miehen tie käy kohtalokkaaksi. – Valtosen linjakasta tyyliä ei voi liikaa kehua. Teos teokselta tarinat saavat syvyyttä ja mehukkuutta. Lukija kiittää, liikuttuu ja hymyilee lukiessaan.

*

Asko Sahlberg ; Paluu pimeään    WSOY 2006

Sahlbergin ’pimeitä’ kirjoja ei tee mieli lukea kovin monta yhteen menoon. Kirjailijan luoma mielenmaisema on synkähkö, henkilöt harhailevat maailmassa, jossa ovat vieraita, sivullisia, marginaalia. Aiemmissa tarinoissa tutuksi tullut miehenjärkäle, Jakobson, vilahtaa tarinassa kohtaamassa loppunsa, mutta romaanin tapahtumat kokee toinen mies. Alamaailman hämäryydessä on kirkkaatkin hetkensä. – Kirjailijan kieli on rikasta, sävykästä, elämänmakuista – siksi lukija jaksaa kuitenkin ajelehtia hämärämaisemassa romaanista toiseen.

*

Timo Kelaranta ; Paratiisi     WSOY 2009

Kirja on Kelarannan ensimmäinen pitkää proosaa. Novellijulkaisu Sojuzin pojat on vuodelta 2003. Romaani on jotenkin rakeinen, tarinaa ei oikein ole eikä kertojan ääni ota lukijaa haltuun. Päähenkilön muusikkoutta lukija ei epäile, mutta irtoaminen bändistä, joka ehkä on romaanin idea, ei kovin selkeää perustelua saa. – Vähän mä ihmettelen, että wsoy on päästänyt tämän tällaisena julki, tekijä olisi voinut kypsytellä ideaa. Kranttu lukija ei tästä hevin innostu.

*

Sirpa Kähkönen ; Graniittimies   Otava 2014

Poliittiset siirtolaiset lähtevät kotikonnuiltaan unelmiaan toteuttamaan naapurivaltion systeemin nappuloiksi. Iljan ja Klaran tarina liikahtelee juohevasti, mukaan liittyy muitakin aateveljiä ja -siskoja. Miten elämä etenee ja toteutuuko unelma vapaudesta, svobodasta? Merkitseekö puolueen jäsenyys ja pyyteetönkään palvelu lopulta mitään, kun vallanpitäjä vaihtuu ja vierasmaalaiset aletaan kokea uhkana? – Kähkösen teksti puurtaa tarinan kimpussa eleettömästi kirjan puoliväliin asti, josta sitten alkaa tulla hienoa, paikoin säkenöivääkin sanataidetta. Kähkösen tyyli on miellyttävällä tavalla lukijaystävällistä. Mitään vaikeutta ei ole pysyä henkilöiden elämänkäänteissä mukana. Hienosti kirjoitettu ja ajateltavaa antava teos.

***

Kun aamulla lähdimme kotoa, pihassa oli lippu Kalevalanpäivän ja suomalaisen kulttuurin kunniaksi. Siellä, mihin olimme menossa, lippu oli puolitangossa hänen muistoaan kunnioittaen, jota saattelimme. Tuntui niin sopivalta saattopäiväksi tämä hänelle, jonka hengen mitta oli väinämöisen luokkaa.

Olen oppinut arvostamaan kansallisen linnustomme jykevää edustajaa, varista, kun olen seuraillut, miten älykkäästi ja sosiaalisesti tuo arvokkaasti harmaaseen ja mustaan pukeutunut lintu toimii. Sillä ei ehkä ole lintumaailman kaunein ääni, mutta laululintuset ovatkin eri rotua. Varis on varsinaista lintujen aristokratiaa, vakaa, arvokas ja toimelias lintu.  

Kysyin Yst. Sosiaalineuvokselta kerran jollakin matkalla, jolla muiden mukana olimme, mikä lintu hän olisi. Hän ei sitä pitkään miettinyt, tokaisi vain pilke silmäkulmassaan: varispa tietenkin.

Kappelissa siunaustilaisuus eteni arvokkaasti ja rauhallisesti. Tunnelma oli valoisa ja lämmin. Kun viimeinen saattajista oli laskenut kukkansa arkun ääreen, katsahdin kappelin maisemaikkunasta.  Varis lensi yksin rauhallisesti rinteellä seisovan ristin yli.

Kotona, tätä kirjoittaessani, näen pihassa mustanharmaan lintuparin. Toinen niistä jäi kauemmaksi, mutta toinen nousi ikkunani edessä olevalle kevätmatalalle lumivallille. Se katsoi hetken ikkunaani ja lensi sitten pois parinsa perään. Varispa tietenkin.

Päivät hujahtelevat kuin lumet keväiseltä katolta. Viikko lepattaa, joka päivä on jotain menoa. Aamulla päätimme yhdessä, että tyhjennämme tämän päivän siitä mitä piti. Ollaan vain.

Illalla meditaatiolaulussa haimme juuria ja pohjaa, lepäsimme vedessä, vakaannuimme horisontin katselussa, kohosimme siniseen. Oli niin hiljaista ja hyvää, koko ryhmä lepäsi kirkkaassa hämärässä.

Päiväkirjapinosta tuli vastaan nyt erillinen, joka päiväisten lyhyiden merkintöjen kalenteri 70-luvulta, siltä vuodelta, jolloin Toinen ja minä mentiin kihloihin helmikuussa ja vietettiin häät elokuussa. Kalenterista käy ilmi, että Toisella oli kilpakosijakin, mitä hän ei tiennyt enkä minäkään aavistanut. Kosinta tuli näet edelliskesäisen tuttavuuden taholta tuolloin tammikuussa. Elämä yllättää.  

Ja Falunissa hiihdetään kilpaa lumisateessa.

Kirkko täyttyy ripeästi. Messu alkaa vanhalla virrellä, jota säestää  vt. kanttori, jolla on upea lauluääni. Säestys kulkee virrenpoljennolla ja alkuperäissävellajissa. Se on mezzoäänelle vielä miellyttävän soinnikasta laulaa, mutta moni mies vaikenee kakkosoktaavin tuntumassa. Seurakunnalle kerrotaan, että vuoden alusta lähtien on alettu käyttää vuorotervehdyksissä  ykkössävelsarjaa. Se on se niekullinen. Sini-pastori laulaa osansa kauniisti.
Nykyään messuosia muokataan luovasti liturgista riippuen. Minua se miellyttää, yllätykset ovat yleensä mukavia.

Evankeliumi on lyhyt, se kertoo Jeesuksen kiusauksista erämaassa. Saarnassa pastori käyttää apuna kahta seurakuntalaista, jotka saavat kumpikin kertoa omista kiusauksistaan. Molemmat ovat keski-ikäisiä naisia. Jään miettimään mitä pari miestä olisi kiusauksistaan sanonut, mutta arvaan, että kukaan mies ei nousisi seurakunnan eteen avautumaan aiheesta päivämessussa. Mitä mahtaa läsnäoleva rippikouluryhmä miettiä naisten tähän tarkoitukseen valituista kiusauksista. Mitä mieltä toteutuksesta olenkin, saarnan pointti jää selkeänä mieleen: Koska Jeesus on ollut kiusattu ihmisen tavoin, hän voi ihmistä ymmärtää ja auttaa. Minulle riittää se, että hän ymmärtää. Olen kiitollinen, että Sini jättää pakotetun ’rauhankättelyn’ pois ehtoollisliturgian keskeltä. Saamme lähteä Jumalan Karitsan hartain sävelin saateltuina alttarille. Kättelyjen ja halausten paikka on sitten kirkkokahveilla.

jokaisella kuukaudella on mielessäni oma värinsä ja kukkaolemuksensa. jostain syystä tämänvärinen pelargonia on helmikuun oloinen: pienikukkainen, meluamattoman ystävällinen, heleä ja runsas. en saanut lähetettyä yhtään varsinaista ystävänpäiväkorttia. olkoon tämä kukkatervehdys sellainen sinulle, joka täällä käyt.  

Helsingin keskusta kukkii kiinalaisia silkkihahmoja, jotka illan tullen syttyvät valoiksi. Leidiporukalla kuljeskelimme tutustumassa kaukaisiin vieraisiin, jotka huojahtelivat tuulen tahdissa.

Parhaillaan on menossa kotimainen hiihtolomaviikko, mutta Akateemisen kahvila oli lähes täynnä, suureksi osaksi kaukoidästä tulleita matkalaisia.Löysimme  sitten mukavan pöydän neljälle Stockan yläkahvilasta. Tällä kertaa kukin oli tuonut mukanaan pikku esineen historiansa hämäristä kerroksista ja kertoi sen tarinan. Leidi K esitteli vanhan runokirjan ja sieltä runon, jonka lausumisesta hän oli saanut arvokkaan näköisen  mitalin palkinnoksi v. 1952. Leidi S kertoili Ruotsin matkalta muistoksi saamansa pikku nuken, jonka nimi oli Unelma, tietenkin, koska sellaista tähtisilmää ei ollut kellään toisella siihen aikaan, kun me olimme lapsia. Leidi T oli löytänyt tädiltään periytyneen puisen pyörylän, jossa oli kaunis piirroskin. Meille mummoikäisille parsimatatti oli ihan tuttu, mutta kukapa nykynuorempi sellaista tuntee tai tarvitseekaan, kun uusia sukkia saa halvalla ja sitäpaitsi ainahan niitä saisi olla parsimassa, laatu kun on mitä milloinkin. Minun mukanani oli kaksi Samminkaista, mutta se onkin jo toinen tarina…

Poikkesin ystävättären kera Amoksella katsomassa tanskalaisen Vilhelm Hammershøin stil-maalauksia 1800-1900 -lukujen taitteesta. Maalausten värimaailma on hämyinen, sisäkuvien kompositio vaimea ja valokuvamainen. Kuvissa minua kosketti niiden syvä hiljaisuus ja muutamassa maalauksessa viipyvät valoheijastukset huoneissa.

Ystävätär maalaa itsekin. Vuosia sitten hänestä oli lehtijuttu otsikolla Hiljaisuuden värit. Taulut olivat esillä silloisen Café Engelin Ruusuhuoneessa. Me olemme hiljaisuusystäviä, hän maalaa – minä kirjoitan runoja, laulan meditatiivisia lauluja, kuuntelen keskiaikaista kirkkomusiikkia ja vaeltelen luonnossa.   

Mietin mitä hiljaiset kuvat olisivat puhuneet, jos näyttelytilakin olisi kunnioittanut niiden viestejä. Lukuisa naisvoittoinen yleisö sisälsi ryhmiä, joiden hilpeän seurustelun desibelit kajahtelivat kivitalon seinistä. Eräskin nainen julisti seuralaiselleen: ”En minä näistä maalauksista paljon piittaa, mutta tuolit kuvissa ovat kyllä hienot” (biedermeier-tyyliä). Niinpä.

tänä ystävänpäivänä muistelen vanhusystävää, joka viikko sitten lähti elämästään armollisen ja lempeän kuoleman mukaan. ajattelen ystävien merkitystä elämässäni. olen kiitollinen jokaisesta, joka vuosien mennen on ollut ja yhä on. ystävyys on antamisen ja vastaanottamisen kaunis kehä, sillä tavalla ikuisen ilmentymä. ihmiset tulevat, elävät ja menevät pois. elämä jatkuu ikuisesti.

”päivä kun nousee, sammuvi tähti, ei se iäks sammu, ken elämästä lähti…”

On ollut koskettavaa kahlata nuoruudenaikaisessa maailmassa sellaisena kuin se varhaisimpien päiväkirjojen valossa näyttäytyy. Miten täynnä lapsuuskoti on ollutkin selkeän yksiarvoista turvaa, sitä rajumpi oli muutos lyseovuosiin. Yksitoistavuotiaasta alkaen piti olla viikot poissa kotoa erilaisissa koulukortteereissa, ensin enolassa, sitten talossa, jonka omistanut leski kuoli kotiinsa yllättäen; sitten ukon talossa, jonka halvaantunut vaimo itkeskeli päivät, yöt ja lopuksi kolmantena kommuunissa. Valmentamatta lapsi paiskautui outoon maailmaan ja tehtäväksi jäi vain selvitä. Onko turvallisen kodin arvoista ollut mentaalisti apua vuosi vuodelta avartuvan maailman ristiriitaisten vaatimusten rajussa aallokossa, ihmettelen tänään päiväkirjojen äärellä.

Kirjoittamastani tajuan, miten olen yrittänyt sovittaa varhain omaksuttua uskonnollista maailmanselitystä vastaantulleisiin uusiin kokemuksiin ja haasteisiin. Ja nyt hämmästyn, miten se paradoksaalisti näyttääkin aiheuttaneen turvattomuutta ja eksistentiaalisen yksinäisyyden tunteita. Nuoruus vierastaa perittyä yksiselitteisyyttä, haluaa tottakai kapinoida auktoriteetteja vastaan ja kulkea oman tiensä, haluaa kokeilla kaikkea ja luoda itse maailmansa rajat – mutta tarvitsee tässä prosessissa hyväksyvän ja laajakatseisen aikuisen tukea. Muutos kiltistä isintytöstä, joksi roolini ehkä lapsuusperheessä oli ajateltu, itsenäisesti selviäväksi nuoreksi ihmiseksi ei todellakaan ollut kivuton, jos se nyt kenellä onkaan. Tempoilu sopivan avaran ohjauksen puuttuessa on ollut raastavaa, ja oman tien etsiminen ajoittain epätoivoiselta tuntuvaa haeskelua.

Tämä kaikki oikeastaan selittää sen, miksi jäin kiinni kirjoittamiseen, tajuan nyt. Se on ollut pitkään välttämätöntä uloshengitystä, parahtelua, isojen elämänkysymysten kanssa kamppailua. Se on ollut kumppani henkisessä yksinäisyydessä ja matkatoveri tiedon ja totuuden etsinnässä.  Se paljastaa väsymättömän, ehdottoman luonnonrakkauden, metsien ja kallioiden ystävän loputtomat yksinäiset retket. Niin kulki tytön tie kylältä keskustaan, teinin tie opinahjosta toiseen, nuoren naisen tie yritysten ja erehdysten kautta vihdoin selkeään suuntaan. Kymmenennen päiväkirjan teksteissä välähtelevät jo ammattiopintojen ilot ja paineet pääkaupungissa sekä yksinäisyyden kivut sosiaalisen verkoston repeillessä 1960-luvun lopun tiimellyksessä.     

*jatkuu

No niin, huohh. Lapsoset lähtivät yökylästä, ja Mummeli ja Vaari lössähtivät omaan oloonsa. Selässä tuntuu: kahdesti yöllä kantelin kainalooni hipsineen Murusen nukahdettua hänet omalle vuoteelleen. Tällä kertaa Pikkuritarikin tarvitsi vähän aikaa Mummelia aamuyöllä unesta herättyään. Ja juuri kun luulin vierähtäneeni taas uneen, Murunen sirkutti Mummelin korvaan, että on jo aamu. Siinä vaiheessa Pikkuritari oli jo käynyt Vaarin kainalossa Keskustelun Tärkeistä  Asioista, kuten miten pilvet muodostuvat höyrystyneestä vedestä.   

Näitä huimia mäenlaskuja, saunomisia saunatonttutarinoineen, iltasatuja, yöheräilyjä, aamutarinoita, soitteluita ja lauleluita ei kyllä vaihdettaisi pois mistään hinnasta. Sentti sentiltä molempien kasvumerkinnät kaapin ovenpielessä ylenevät, ja aina huomaa jotain uutta persoonan kehityksessä. Isovanhempien ansaitsematonta onnea!