Luin Fadumo Dayibin tarinan Hesarista. Sykähdytti. Katseesta jo näkee, mitä ainesta nainen on. Tässä maailmassa kolmannen maailman tytön on oltava älykäs, sisukas, koulutettu ja kaunis tullakseen näkyväksi ja kuulluksi. Ja kun on tullut näkyväksi, tarvitsee turvamiehet, ettei joku raivaa häntä tieltään.

Fadumo on opiskellut Harwardissa. Hänen tavoitteensa ei ole niitä vaatimattomimpia: päästä kotimaansa presidentiksi, uudistaa Somalian korruptoitunut ja klaanivaltainen hallinto, antaa somaleille toivo. Messiastehtävä tarvitsee kosolti onnea ja suorastaan jumalallista voimaa.

Mitä ainesta ovat suomalaiset tytöt? Mitä tyttöjemme katse kertoo? Missä asioissa he tulevat näkyviksi, kuulluiksi? Kenellä on suuri unelma ja sisua ponnistella sitä kohti vastavirtaan tässä maailmassa, jota miehet aseineen hallitsevat?

elo pelloilla kypsyy, ihmisellä elämänsä mieli. mihin olenkaan tulossa, kun matka käy vielä vaikeammaksi? takaisten vuosien onnellisimmat kuvat häilähtelevät mielen monitorissa. tulevasta ei tiedä, näkyy vain ruudun täyttävä …hetkinen…
voi, katselisin mieluummin huomisen kuvia, tanssahtelisin ilomielen tahtiin. valintaoikeudeton voi vain puristaa kunkin päivän mehun viime tippaan. kiitos…kyllä tämäkin…on ihan hyvää.

Hyviä ja eloisia päiviä Pissismummolasta taasen teitillen! Täälä on ollut sekä menoa ja meininkiä että oleilua ja oljentelua. Siis ihan arkista taviseläkeläisen elämää. P.Mummo ei ihan saletisti kaikesta meininkipuolen äksönistä ole tykännyt sattuneesta syystä, siis niiltä osin erittäin ei, mikä koskee koipien käyttöä. Laitimmaista koipea nääs kenkuttaa edelleen, vaikka keppi on jo jätetty nurkkaan. 

Mummo tuumaa, että sanoinko mä vähästi aikaa sitte teitillen, että nyt loppu remontit. Että se viimenen oli vihon-. Saa sitä sanoa. Toissapäivänä taloyhtiössä alkoi ryske. Remppamiestä lappaa sisään ja parketin poikki pihaovelle. Sieltä lähti kaksi täysinpalvellutta ovea kaatikselle. Mitään vikaa niissä. Mutta kun. Ei ollu Pissismummolan väen agendalla tämä, mutta jonkun ekspertin. Nykyään pitää olla kuulemma toisenlaiset lukitukset. Ja kahdesta ovesta saa samalla leivottua yhden. Eikä vedä.

P.Kaveri päivysti yhden päivän ja eikös ne tullu meitin kiusaksi sitten vasta iltakuudelta. Saha sirahteli, vasarat paukku ja porakone laulo, kun valmis ovipaketti soviteltiin entisiltä jääneeseen kulkuaukkoon. Sitte tuli hiljasta, porukka häipyi. Mummo, että koskas tähä kynnys tulee. P.Kaveri, jotta viimeistely tehdään kuulemma huomenna.

Huomenna päivystettiin taas. Ovia vietiin ja tuotiin naapureissa, mutta Illalla kynnykset puuttu edelleen. Ei kuulemma ehdi enää tänään, tullaan huomisaamuna. – Mutku olis muuta menoa… heti aamusta…mutisi Mummo, mutta ne oli jo menneet.

Perjantai on remppakuvioissa pelottava päivä. Ikinä ei tiedä minkä sortin viikonloppua ne pohjustaa. P.Kaveri alotti kolmannen päivystyspäivänsä, kyydittyään ensin Mummon toisaalle. – Hohhoijakkaa, sanoi mummo kotiuduttuaan puolilta päivin, – kynnys näkyy olevan paikallaan! P.Kaveri hymyili voipuneesti. Päivystävän asukkaan virka mehuttaa.

Kotikaupunkimme on profiloitunut markkinaystävälliseksi. On sirkusmarkkinat ja valkosipulimarkkinat ja nyt juuri nämä kansainväliset, kaikki elo-syyskuussa. Kyllä on markkinalähtöiseen elämään sytykettä ja tarjontaa joka toinen viikonloppu näinä aikoina vuodesta.

Minä olen huono markkinaihminen. Asumme keskustan ulkopuolella kaupunginosassa, jossa on kaksikin lähikauppaa. Jos ei ole muuta asiaa keskustaan markkinoiden aikaan, ei ole pakko tietää niistä mitään. Usein ei muistakaan – ja jos muistaa, muistaa kiertää kauempaa.

Nyt kumminkin kävelimme kojukujia vain saadaksemme syödä neulamuikkuja, saimmekin. Viime syksynä Toinen haki saksalaisten kojulta metwursteja. Tällä kertaa päätimme kokeilla hollantilaisten makkaroita ja rucolagoudaa. Sattumoisin löysin just sellaisen lierihatunkin, jota olen etsinyt pitkään aurinkopäiviä varten.

Mutta kyllä on sanottava, että kesäkuussa Kajaanin torilla suklaasilmäpojan neulamuikut olivat parempia. Ne kun oli Oulujärvestä varhain aamulla pyydetty, voissa paistettu ja ystävällisen hymyn kera tarjottu. 

Pikkuritari ja Murunen ilmaantuivat vanhempineen Vaarilaan. Täällä olikin ollut ihan hirmuinen ikävä, kun pienet ovat olleet serkkujensa kera Mummolan mökillä kesäleirillä ja sen perästä ihan Tivolikaupungissa Tanskanmaalla.

Mummeli oli keitellyt kasvisliemeen ja maitoon kotomaan vihanneksista kesäkeittoa kattilallisen. Pikkuritari santsasi jopa kahdesti. Jälkiruoka tehtiin yhteistoimin. Ensin uuni päälle, sitten taikinan tekoon. Munien rikkominen kävi oivallisesti Pikkuritarilta ja maitolitra solahti munien joukkoon helposti. Muru sai mitata kaksi pikkumittaa suolaa, vähän sokeria ja viisi desiä jauhoja ja Pikkuritari hämmenteli ne vispilällä maitoon. Pikkuritari sääti kännykästään hälytystä kymmenen minuutin päähän, jonka taikinan turpoamisen oli määrä kestää. Totta kai taikinaa käytiin maistamassakin sormea kastamalla joitakin kertoja. Kun kännykkä tiedotti kymmenen minuuttia kuluneeksi, kaadettiin taikina uunipellille ja pelti uuniin. Uunin hälytys piti säätää puolen tunnin päähän. Sen teki Muru nelivuotiaan näppäryydellä. Lopuksi Mummeli putsasi pöydälle eksyneet jauhot, Muru imuroi lattialta ja Vaari korjasi imurin. Ja niin oli tiimityöpannari hyvää mansikkahillon kanssa, että meni viimeistä palaa myöten.

Toisena riemun päivänä me hengailtiin lentoasemalla Kuopuspoikasta ja Neitoaan vartoomassa. Nämä tulivat kotimaan lomalleen viikon päiviksi. Nettiammattilainen oli varannut kämpän keskikaupungilta. Kiirettä pitää kun on tavattava kaikki kaverit ja molempien kotijoukot ennen paluuta työmaalle. Kuumimmat uutiset jo kuultiin ja pitkä ikävä halattiin pois.  

Pissismummo ja Poikakaveri känttyröivät ulos kotikolostaan – tai siis Mummo känttyröi, Poikakaverihan kävelee täällä ns. muina miehinä ja hoitaa taloudessa sekä juoksevat että käveltävät asiat melko tarkkaan tällä haavaa. Noniin. Liikekannalle lähdön motiivi oli sekä veto- että työntöperäinen. Tarkoittaa, että oli liput lakkarissa kesäteatterinäytökseen – se nääs veti – ja vakavalaatuinen neliviikkoinen neljänseinänsyndrooma puolestaan työnsi.

Pissismummo lähti uljaana pystypäin ja pahemmin irvistelemättä kotiovesta, mutta suostui kumminkin ihan vain varmuuden vuoksi ottamaan kepin varalle auton takakonttiin. Nelipyöräisen kulkuneuvon takakontti se muuten on erinomattainen keksintö. Siellä kulkee vakiovarusteena, ensiapupakkauksen, vaahtosammuttimen, sateenvarjojen, kumisaappaiden ja lenkkareiden, tuulilasin pesunesteen, tyhjän bensakanisterin ja jäänraaputtimen lisäksi haudanhoitosetti (tulitikut, kynttilöitä, hanskat, istutuslapio ja harja) ja joskus jotain muutakin sinne unohtunutta, joka jossain elämänkäänteessä osoittautuukin yllättäen to’osi tarpeelliseksi.

Noniintaas. Auto matkaajineen oli hyvissä ajoin perillä niin, että kuohumaljat kerittiin siemaista ja kahvit tilata väliajalle. Jo ennen näytännön alkua kävi ilmeiseksi, että Mummon asusteet olivat kerta kaikkiaan kehnot. Hän kun oli uskonut sääennustetta, että auringon piti paistaman koko lauantaipäivän sekä lähtö- että saapumispisteessä. Eipä paistanut perillä päivä eikä kumottanu kuutamo, vaan jäpötti paksu pilvimuuri taivaankannessa, ja ilma tuntui kolealta kuin vappuaamuna. P.Mummo hytisi ja manasi surkeuksissaan sääennustajat ja -ennustimet ja lopuksi oman herkkäuskoisuutensakin maanrakoon. Kunnes.

Muistipa äkisti takakontin Mummo. Poikakaverin laittoi sinne kaivelemaan ja – tsadaa! – löytyi talvikeleiltä sinne unohtunut kauniinpunainen matkahuopa. Mummo pelastui huurtumasta tönköksi tällä kertaa. Teatterikappale oli taattua kesäkamaa: oli kohtalon toisilleen usuttama nuoripari, oli anoppia, appiukkoa, vanhapoikasetää ja nuorikon eksää ja kohtuukourallinen sivullisempaa väkeä. Ohjaaja oli vetänyt maamme itäisen ja läntisen murrepuheen ja kansanluonteen niin överiksi, että katsoja saattoi mieltään pahoittamatta iloisesti nauraa itselleen. Sählinkiä, meininkiä ja tapakulttuurishokkia piisasi, kun nuoripari simuloi kuukauden avioliitonomaista yhteiseloa sulhoehdokkaan kotitilalla. Ja juuei, kyllä siinä onnellinen loppu oli, ettei se silleen yllättäny, mutta yleisöllä oli niinmaanperusteellisen hauskaa sitä ootellessa.

Olik see Turu’plikk, ko sanos, jot hauskuut piissa? Ja Pissismummon ikimuori, häähä hää sano: mää pois kottiis nauramaa, elä veikkone kylil ilakoi, hyö luuloot, jot siul ei oo kaik koton.  

PS         Vielä sitä Avioliittosimulaattoria viikon verran esitetään Pyynikillä, mutta loppuunmyytyjä taitavat olla näytökset. 

Runoja:

Henriikka Tavi                  Esim. Esa (Teos 2007), Sanakirja (poEsia 2010), Toivo (Teos 2011), Helmikuu, Maaliskuu, Huhtikuu (Teos 2012)

Suomen runoilijamaailmassa on ryhmä ihmisiä, jotka – kuten Tulenkantajat aikanaan – ovat ottaneet missiokseen uudistaa runon kielen ja muodon. Tavi on ilmeisimmin yksi heistä. Mission tuloksia kaltaiseni perinteisen runokielen ystävä tutkii uteliaana ja kiinnostuneena. Tavi on auttanut lukijaa liittämällä selityksiä mm. 2012 julkaistujen kuukausirunoteosten loppuun.                           – Putkeen luettuna Tavin uudistusmissio alkaa avautua, mutta yksittäisinä teoksina nämä ns. runot kyllä haastavat lukijaa siinä määrin, että tekee mieli kysyä: onko sisällöllä enää näissä muotokikkailuissa mitään arvoa. Jonkinlainen eettinen kysymysmerkki häälyy ilmassa, kun Tavi nimellään myy runoteoksena sanomalehden uutisotsikkojen ja yhden lauseen sitaattien koostetta aiheesta Fukushima – ilman ainuttakaan omaa tekstin pätkää. (Helmikuu)

Proosaa:

Olli Jalonen     Miehiä ja ihmisiä                      Otava 2014

Miehiä ja ihmisiä on eleettömästi väkevä kertomus lukiolaispojan kesästä ja kasvusta mieheksi. Jalosen tapaan näennäisen tyynenä soljuva teksti välittää väkevin tunnoin ja terävin huomioin miesten maailmaa, johon poika omasta päätöksestään sukeltaa. Tapahtumissa ei sinänsä ole kovin dramaattisia käänteitä, mutta tavanomaisen Jalonen saa täyteen pinnanalaisia merkityksiä. Lukijalle tarjotaan mahdollisuus ymmärtää enemmän kuin teksti ihmisistään paljastaa. Pidin erityisesti 509-sivuisen romaanin selkeästi etenevästä rakenteesta, jossa ei kikkailla takautumilla eikä tulevaisuushypyillä. Pojan tulevaisuus näyttää jäävän auki, mutta sillä tavalla, että lukija voi luopua hänestä luottavaisesti: pojasta on tullut mies, joka kyllä pärjää. – Miellyttävä ja antoisa lukukokemus!

*

Kari Hotakainen            Kantaja              Bookwell Oy 2015

Hotakainen on kirjoittanut pienimuotoisen romaanin henkilöstä, joka saa töitä seurakuntayhtymän hautausmaalta. Päähenkilön työtoverina on mainio suntio, joka ajattelee ja puhuu kuin mies, mutta osoittautuu naishenkilöksi. Sanallinen hotakaiskomiikka näyttäytyy suntion repliikeissä, mutta päähenkilö toimii kuin ihminen, jonka pitäisi hankkia oma elämä. Itse asiassa hän hankkiikin, omalla tavallaan.  – Taattua Hotakaista sille ken tykkää, oli minustakin viihtyisää luettavaa.

*

Amin Maalouf         Valon  puutarhat        suom. Anna-Maija Viitanen  Gummerus 2014 (1991)

Ranskassa asuva libanonilaiskirjailija kuuluu maansa kulttuurivaikuttajiin. Häneltä on suomennettu aiemmin kolme teosta ja hänet on palkittu Suomessa mm. yhteistyöstä säveltäjä Kaija Saariahon kanssa. Valon puutarhat on fiktiivinen, kuitenkin historiaan pohjautuva romaani manikealaisuudesta Lähi-Idän uskontojen kirjossa. Maaloufin kieli on kaunista ja sanoma filosofista.  – Hyvä, antoisa lukukokemus kaikkiaan.

*

Aki Ollikainen            Musta satu      Siltala 2015

Nälkävuoden innoittamana tartuin Ollikaisen uusimpaan. Kirjailija kaivautuu Mustassa sadussa 1930-luvun uutisiin Tattarisuolta löytyneistä ruumiinosista ja lähtee kehittelemään tarinaa siitä. Kirjailija rakentaa romaanin kahteen tasoon ja saa annettua uskottavan oloisen selityksen kaamealle uutiselle.  – Huolimatta juohevasta kielestä kirja on lukukokemuksena aikalailla ankea ja mitäänsanomaton.

*

Anilda Ibrahimi         Ajan riekaleita     suom. Helinä Kangas       Tammi 2013 (2009)

Albaanikirjailija, jonka elämä on kulkenut Sveitsin kautta Italiaan, on kirjoittanut tarinan Jugoslavian hajoamisen jälkeisten sotien ihmiskohtaloista. Tässä tarinassa Balkanin tragedia saa ihmisen kasvot ja ihmiset kotimaansa sydämen. Romaani kertoo rakkaudesta ja lupauksesta, joka kuljettaa sodan erottamien rakastavaisten kohtalon polkua, kunnes he kohtaavat jälleen.  – Väkevä ja liikuttava tarina suvun merkityksestä, lupauksen merkityksestä ja sodan murskaamista unelmista, jotka on rakennettava uudelleen.

*

Novelleja:

Selja Ahava     Taivaalta tippuvat asiat             Gummerus 2015

Neljän toisiinsa liittyvän novellin uutuuskirja Ahavalta. Hän on dramaturgi, joka on julkaissut esikoisromaaninsa 2010. Ahavan kieli on selkeää ja hän käyttää vuoropuhelua taitavasti tarinan kuljetuksessa. Pidin hänen tyylistään sitoa tarinat yhteen tavalla, joka tuo mieleen nelinäytöksisen draaman. – Pidin kirjasta, Ahava ottaa esiin omintakeisia näkökulmia ja tekee yllättäviä tulkintoja.

*

Tiina Tikkanen      Lähtö       novelleja          omakustanne 2009, Karkkilan Painopalvelu Oy

Psykoterapiaoppaan kirjoittaja, toimittaja Tiina Tikkanen on aiemmin julkaissut myös omakustanteisen satukirjan. Lähtö –kokoelman novellit ovat terävästi oivallettua ihmissuhdetekstiä, tyyli on napakka, lauseet tiiviitä. Teksti kulkee tarina edellä, mikä tekee kokoelmasta mielenkiintoisen. – Pidin näistä.

*

Pokkareita:

Ian McEwan    Vieraan turva            suom. Marja Alopaeus                 Otava Seven 2010

Pariskunta lähtee Venetsiaan lomalle. Kaupunki näyttää ikävimmät puolensa eikä loma tunnu lomalta. Sitten sattuu omituinen kohtaaminen, joka johtaa epämiellyttävään tuttavuuteen. Suhde räjähtää ja lopulta loma päättyy ikävästi.  – Vastenmielinen tarina, miksi luinkaan.

*

Hanna Tuuri    Vihreän saaren puutarhoissa             Otava Seven 2010

Irlannissa steineropettajana työskentelevä suomalainen kirjailija on kirjoittanut viehättäviä tarinoita Irlannin puutarhoista. Mielenkiintoista sellaisellekin lukijalle, joka ei ole hurahtanut erikoisiin kasveihin tai ei ole varsinainen puutarhahullaantunut henkilö. Tekstiä elävöittävät taitavat piirrokset ovat kirjailijan käsialaa. – Oivallinen kesäkirja! Kannattaa ehkä ottaa mukaankin, jos on lähdössä Irlantiin kuljeskelemaan.

*

Titipä hyvinnii tyy, Elämänviisauksia eli savolaisittain letkaatuksia       Gummerus 2004

Kirjan ovat toimittaneet Tarja Pulli ja Annukka Laasonen. En ole mikään varsinainen vitsikirjojen ystävä, enkä juuriltani savolainenkaan, mutta letkaatukset virittävät huumorin sille taajuudelle, joka hyreksittää.  – Oivallinen välipala vaikka runoilija Tavin poetiikan tutkimisen lomassa.

”Huominen on monesti viikon kiireisin päevä. / Lukemalla ee uimaan opi, vetteen se on mäntävä. / Elämän tarkotus on murheijjen karkotus tai ilonpillaajien poespotkinta. / Jos et opettele naarammaan vaekeoksille ni millee sitte vanahana naarat? / Nyt minä tiijän mikä lintu se Kaakana on. No se on käki. Savolaeset laalaa, jotta kukkuu, kukkuu, kaakana kukkuu…”

*

Torey Hayden          Häkkipoika      suom. Seppo Raudaskoski     Otava Seven 2011 (5.p.)

Haydenin kirjat, joissa hän kertoo työstään erityisopettajana ja psykologina lasten klinikalla, ovat huikeita sukelluksia henkisesti haavoittuneiden lasten karuun ja kauniiseenkin maailmaan. Tarinat ovat rehellisyydessään koskettavia ja paljastavat kirjoittajansa aidon ja sydämellisen kiinnostuksen, intuitiivisen kyvyn löytää mahdollisuuksia toivottomienkin tapausten kohdalla. Kevinin tarina on riipaiseva kuvaus vuosien sitkeästä rakkaudesta poikaan, jonka kuntoutumiseen ei uskonut kukaan. – Haydenin tapa kuvata lapsipotilaidensa paranemisprosessia ja kasvua on hellän ymmärtäväinen ja samalla ammatillisesti rehellinen ja tinkimätön. En väsy lukemaan Haydenin lapsitarinoita – ne antavat uskoa ihmisen kykyyn ymmärtää ja toipua.  Raudaskosken suomennoskin on loistavan vivahteikas.

***

..oikeastaan jo ohikin siitä, kun ollaan heinäkuun viimeisellä viikolla. Alkukesästä toivottelin ystäville hyvää kesää ja toivoinpa samaa itsellenikin. Alku olikin hyvää ja parasta. Viime viikot olen tuntenut mätäneväni kotiin, kun liikkuminen on niin tikkuista.

Hyvän kesän reseptiin sisältyy minulla luontoelämyksiä, vettä ja rantaa, meri ja merellä saari, taidetta, yllättäviä kohtaamisia, kauneutta, sieluntovereiden tapaamisia – ja yksi kesäteatteriesitys. Kyllä, sekin. Juuri ne hiukan naiivit, ennalta arvattavat ja lievästi kökköhuumoriset innokkaiden statistien bravuurinäytökset niemissä, notkoissa ja saarelmissa. Sää on ollut kaltaiselleni hellettä huonosti sietävälle mitä parhain tällaisenaan. Ja jos jostain jää paitsi, mitäpä siitä – kaikkea toivomaansahan ei aina voi saada.

PS

Immonen, teit hyvän työn – sait kesähalvauksessa uinuvan Suomen hereille. Kansalaistorit täyttyivät monikulttuurisuuden puolesta vastalauseena rasismille. En ole mielenosoitusihminen, ikinä en ole ollut missään seisomassa tai marssimassa minkään lipun tai julisteen alla. Koska en kyennyt sinne nytkään, sanon sen tässä: maailma tarvitsee rakkautta ja rauhaa – ei rasismia!

Pissismummolasta taas päivää teitillen. Mitäpä kuuluu sinne? Hyvinkö mennee? No sitä ei voi sanoa meikämummo. Tää meni sitten vihdostaviimen moikkaamaan omalääkäriään, kun omahoitsu niin auliisti aikaa tarjos. Mitäkäs, siellä se istu yksinänsä, lääkärilikka, yhtikkä potilasta ei sillä ollu ennenko P. Mummo linkoutui ovestans sisää. Ja niin oli hyvin supistettu kesäterkkari, ettei toista potilasta näkynyt autioilla käytävillä koko aikana, tämän Poikakaveri raportoi.   

Mummo oli jättänyt keppins kotio, ettei olis niin sairaan näköne. Nojaili vain vähäsen Poikakaverin käsivarteen autosta sisälle ja takas tullessa. (Pitää nääs olla reipasta mummoo, ku menee omalääkärins juttusille.) Lääkärilikka (LL) on enempi hiljanen tyyppi. Se hetikohta ynähti, että selkä kipeä, vai. – Juuei, ei vain selkä, kenkkukoipi kans ja varsinki se, tilitti Mummo, – se tuo niin öykästelee kulkiessa, että varottamati menee jalka pois alta ja Mummo nurin, jonsei ole keppi mukana. Onko laitaa tämä, kolme viikkoo tässä on jo kärvistelty? Siihen LL, että olikos rasitusta siinä alussa, vai mistä se. – No mitä nyt kipasin yhelle harjulle ja sielä vilposessa tuulessa istuksin, että nousuhiki kuivi. Jo oli seuraavana aamuna peijakkaisen pahana tämä.

Lääkärilikka otti vasaran ja paukutteli polviin. Toinen jalka potkasi virkkuna takasi, mutta kenkkukoipi ei ollu moksiskaan. LL pisteli jollaki terävällä, joka ei tehny vaikutusta kenkkukoipeen, mutta toinen jalka piikittelystä ei tykänny. Mummo aanaili, että ei tuo koipi ole omaihtensä, sisäpuolelta kipunoittee, mutta refleksit ei ole hereillä. – Tämä joskus voi kestää muutaman kuukaudenkin, mutta paranee itsekseen, sanoi LL, kirjotti lapun ja sano näkemiin. – Jaahas, tuumi Mummo, mitäpä se hyvejää lääkärille valittaa, jos kerta ihtestään paraneiksen, eikun kotio vain sitä oottelemaan, klinkuti klankuti.

Kotonans Mummo silmäili lääkärin lappua. – No jopas, että oikein yksilöllinen fysioterapeuttinen laiskanläksy, selkäkoulun käyneelle.   

Kävin kaupungilla. Lukemisten takia eniten. Mansikoidenkin takia. Ja pankkiautomaatin. Niin, ja puoli kolmeen pysähtyneen rannekellon. (Ihan totta, rannekellon.)

Kahteen viikkoon en ollut käynyt ulkona ovesta kuin kerran, roskiksella, kepin kanssa ja biojätepussin. Pakko seisahtaa muutaman kerran matkalla pihan poikki. Naapuri tuli vastaan, huomasi kepin.  – Mikäs sulla? – Iskiashermo kirraa.  – Voi kamala, anna mä vien ton pussin. – Kyllä mä selviin, kiitos vain. Pitää yrittää ulos tämän verran.  

Niin, kaupungilla. Tajusin, miten toisenlaisia asioita havaitsee, kun kulkee hitaasti kepin kanssa elämän seassa, pysähtelee ja kuuntelee pitääkö jalka vai ei. Jaksaako tuonne ja takaisin. Näkee kaikki rollaattori-ihmiset, keppi-ihmiset ja pyörätuoli-ihmiset, nehän siellä päiväsaikaan liikkuvat, kun tervejalkaiset ovat töissä tai kuka missäkin. Onneksi ei sattunut tuttuja vastaan. Olisi taas ollut selityksen paikka.

Ihmisestä löytyy kasapäin kiitollisuuttakin tämmöisessä tilanteessa. Että pääsee kumminkin jotenkin liikkumaan. Että on Toinen, eikä ole ihan oman onnensa nojassa keppeineen. Ajattelen yhdeksänkymppistä mummoystävääni, joka on mökillään. Tulin tietämään soittaessani, että mikään ei ole hyvin, sää on huono, luita kolottaa, ja mökki rapistuu eikä kukaan sukulaisista pane tikkua ristiin.