Suurenmoista on tuntea miten runoni kasvaa / sitä mukaa kuin itse kutistun. / Se kasvaa, se ottaa minun paikkani. / Se tunkee minut sivuun. / Se työntää minut pesästä. / Runo on valmis.

(Tomas Tranströmer, suom. Caj Westerberg)

Eräänä aamuna Pissismummo erehtyi lehden luvun lomassa huokaisemaan: no, olenkin aina ihmetellyt miten vaaka voidaan kalibroida, kun se sovittu aluperäispaino on jossain Pariisissa. Luuleeko joku tosissaan, että maanäärein turuilla ja toreilla myyskentelevä piittaa onko punnukset oikean painoisia. Ei taatusti matkusta Pariisiin vertaamaan.

Ei pitäisi. Tämän kaltaiset ihmettelyt saavat nim. Poikakaverin liekkeihin. Lehteä lukevan Mummon ylitse kaatuu oitis viisaankuuloinen tiedonrykäys painoyksikön vertaamisesta johonkin yksikköön, jota on verrattu yksikköön, jota on verrattu…jne…äitikiloon, joka on Pariisissa. Mummo, että sitte verratussa yksikössä oleva virhemarginaali kaksinkertaistuu joka välissä, ja mikä onkaan lopputulema. P.Kaveri, no, ei se kertaannu välttämättä aina samaan suuntaan, kyllä se keskiarvo asettuu aika tarkkaan alkuperäiseen. Ja sitäpaitsi vakioituja painoja tarvitaan vain kaupanteossa, esimerkiksi digitaalinen kotivaaka, jolla molemmat muistaessaan käyvät havaintoja tekemässä, saattaapi näyttää vapaasti ihan mitä tahansa. Mummo, jaahas. Vai niin. Ilmankos.

Mummon mielestä metrin mitan vielä ymmärtää helposti, mutta painon siirtely… Poikakaveri, että ei niitä Pariisin mittoja oikeastaan enää edes tarvita, kun osataan laskea luonnonvakiosta sentit ja sekunnit… krypton atomi….bunson-lampun liekki… valon taajuus… Mummo, että omg, pliiis. Jo riittää kiitos.
Uhhuh ja vielä kerran huh. Tulikos tämä nyt selvemmäksi.

Pääkaupungissa on lukuisten museoiden ja -gallerioiden lisäksi myös muutamia erityislaatuisia, yleisölle avattuja museoituja koteja. Yksi näistä on Taidekoti Kirpilä, joka sijaitsee Töölössä, Pohjois-Hesperiankadulla. Se on yleisesti avoinna vain keskiviikko- ja sunnuntai-iltapäivisin, ryhmille myös erikseen aikaa tilaten. Pääsymaksua ei ole ja maksuton opastus on poikkeuksellisen asiantuntevaa ja miellyttävää. Leidiporukkamme otti Kirpilän taidekodin maaliskuun tapaamisen kohteeksi.

Juhani Kirpilä (1931-1988) oli lääkäri, joka ei itse maalannut, mutta kirjoitti hersyviä pakinoita Kauneus ja Terveys -lehteen. Hän oli varsin persoonallinen taiteenkerääjä, joka tunsi keräilykohteensa, mutta kartutti kokoelmaansa täysin omien mieltymystensä mukaisesti. Töitä on yli 500, joista kaikki eivät mahdu olemaan yhtä aikaa esillä, vaikka huoneisto käsittää koko kerrostalon kuudennen kerroksen. Niinpä hänellä oli mm. suurimpia yksityisiä Åke Mattaksen taulujen kokoelmia maassamme (yli 40 teosta), lukuisia Kain Tapperin pienoisveistoksia, laaja kokoelma eri taiteilijoiden toisistaan maalaamia muotokuvia sekä upeita maalauksia Suomen taiteen kultakauden taiteilijoilta.

Koska Kirpilä oli vanhempiensa ainoa perijä eikä hänellä itsellään ollut perhettä eikä perillisiä, vaikka elämänkumppani oli, hän testamenttasi omaisuutensa Suomen Kulttuurirahastolle toivomuksella pitää yllä taidekotia ja tukea kuvataidetta ja sen tutkimusta. Huomattava omaisuus oli isän suvun perintöä.

Keskustelimme pikkuruisessa töölöläiskahvilassa vaikutelmistamme. Kodin edesmenneen isännän persoona tuntui kiehtovalta. Taidekokoelma, jota pääsee katselemaan sen kerääjän kotiin, luo myös kävijään hyvin erityisen tunnelman. Sokkeloinen, monesta huoneistosta yhdistetty koti puhuu omaa kieltään, taulut ja veistokset kertovat ihmisestä, joka ne valitsi. Nykyään kun perintöjen verotus puhuttaa ihmisiä, on tunnustettava tällaisen elämänmittaisen taiteen harrastuksen merkitys. Kirpilän hankkimat taulut ja veistokset ovat yksilöitä, joille hän antoi kotinsa perinnöksi ja samalla kaikille taiteen ystäville.

Ministerin arvonimellä kruunattu Raimo Sailas on kansakunnan ihana totuudentorvi. Hän on eläköidyttyään päässyt paikalle, josta voi sanoa asiat halki ja oman lehmän olematta missään ojassa arvioida poliittisen teatterin näytöksiä sumeilematta. Tämän aamun Hesarissa hän tykittää täysillä.

Kataisen hallitus epäonnistui pahasti – Stubbin ’toimeenpanohallitus’ ei saanut mitään toimeen, vaan päätyi kaatelemaan omia esityksiään – Eduskunnan surkea taival päättyi noloon farssiin, joka järkytti kaiken nähnyttä puhemiestäkin.

Kolumnissa hallitus saa arvosanan: kaikkien aikojen huonoin. Samaan kyytiin peitotaan vielä historian toiseksi huonoin, Martti Miettusen hätätilahallitus (1975-76) sekä Harri Holkerin (1987-91) lammasmainen ( ei sentään pässinpäinen) hallitus. Nykyiset sukupolvet näistä mitään tiedä, mutta Sailaksella on pitkä muisti.

Hurra, hurra! Aivan virkistyin tästä. Eilen mekastin Ylen vaalikoneessa, kun aloin olla sitä mieltä, ettei äänestämällä eduskunnan pidot parane. Jos ehkä äänestän, en ainakaan ketään hemulia tai niiskuneitiä.

Kevytväylä keskustaan oli jo puhdistettu, otin pyörän. Tuntui kolealta ajaa, vaikka aurinkoistakin. Istahdin keskivaiheille kirkkoa ja hetken päästä ystäväsisko ilmaantui viereen minut huomattuaan. Väkeä näytti olevan tavallinen määrä. Messu alkoi juhlavalla ristikulkueella, joka lauloi Magnificat-hymniä. Kulkueessa oli neljä lastakin, kulkueristiä kantoi poika, joka hoiti tehtävänsä asiaankuuluvalla vakavuudella.

Asta-papin saarna rakentui sivuseinään heijastettujen kuvien ja penkistä ääneen lausuttujen ajatusten kudoksena. Syntyi syvän keskittynyt tunnelma – kuin kukin olisi itse keskustellut Marian kanssa.

Päätösmusiikkina oli Bachia, kuulaankirkas sopraano lauloi passioaarian viulun ja urkujen säestyksellä. Suloista. Koskettavaa. Kenelläkään ei ollut kiire pois.

Tulin kirkkokahveilta kotiin valmiille aterialle. Olemme niin etuoikeutettuja, on sielun ruoka ja ruumiin, ja molempia saa rauhassa nauttia niin halutessaan. Kaikilla maailmassa ei ole. Minua vaivaa ajatus, että kiitollisuus ei riitä.

valo pisaroi routamaasta, tuuli kahisuttaa kuihtuneita lehtiä. kuolla, maatua, tulla maaksi, josta nousee uutta elämää. kuoleman kauneus: jossain muodossa elämä on ikuista.

elämän risukoissa versoo kauneus. sitoudun yhä muistamaan sen.

Pissismummo ja Poikakaveri ottivat alkuviikosta rivakan asenteen, että nyt äkkiä jonnekki. P.Kaveri möyri tuokion netissä ja tiedotti, että aamuvarhaisella kun järjestää ittens Länsisatamaan ja ottaa siitä laivan, ei kauaa nokka tuhise, kun vastarannan sadama on jo siinä. Maissaoloaikaa on koko päivä ja illalla pääsee takas omaan sänkyyn. Ja kun ottaa menopelin mukaan, niin perillä pääsee mihin mielii. No, Mummohan on aina reissupäällä, jos vain henki pihisee. Mentiin!

Vaan eikös Mr. Murphy – tuo matkaseuran kelvottomin – tuppaantunut reissuun mukaan jo laivan uumeniin ajaessa: siinä se seisoi kuin seinäpalkki ja veti ajokin etukulmaan hampaanjäljet. Poikakaveri synkistyi toviksi ja huokaili: mitä halvempi reissu, sitä kalliimmaksi tulee.

Varhaisherätys ja kutsumaton matkaseura ei enää kirponut laivan aamiaisbuffetin tarjoomusten jälkeen.  ¨Laivat lähtee ja satamaan jää pieni vana joka hiljaa kuihtuu pois... Mummoa jo hyräilytti tähtäillessään kameraansa merelle päin. Hetki raikasta meri-ilmaa kannella riitti ja matkalaiset majoittuivat kahvilan yläloungeen. Sohvalla sopi Mummon ojentaa kenkkukoipensa ja syventyä kirjaan sekä P.Kaverin räpeltää kännykkäänsä. Naapuripöydässä yksinmatkaaja täytti ristisanaa, toisessa harmaapartainen mies ja punatukkainen nainen pelasivat gini-rommia. Tuonnempana sänkileukaukkojen rinki turisi omiaan. Vastapäätä istui alakuloinen mies käsi poskella ja katseli merelle. Pulleroäiti yritti paimentaa kahta villiä leikki-ikäistä, ja toinen heijasi vauvaa vaunukopassa. Vanhapari selaili kaupallisia tiedotteita ja sanomalehtiä. Alhaalla cafén pöydissä mussutettiin ja keskusteltiin. Tunnelma oli viihtyisän rauhallinen.

Sadamasta matkalaisemme suunnistivat suoraan Kumuun. Kohta olivat he taidemuseon portilla kulmat koholla tavaamassa tekstiä: museo on avoinna keskiviikosta sunnuntaihin.  – Kah, ain pittää jottai yllätyst matkaa lähtijäl olla, Pissismummon Ikimuori olisi tuumannut. (Mr. Murphy virnuili siinä vinosti.) – Eipä tullut mieleen tutkia netistä aukioloaikoja, mutisi P.Kaveri ja Mummo että ilman muuta oletin, että maanantaina se on kiinni niin kuin muutkin maailman museot. Tiistaipäivä ei asiaintilaa ällistellessä keskiviikoksi muuttunut, joten pariskuntamme ensimmäinen tutustuminen virolaiseen nykytaiteen pyhäkköön keskittyi ympäristötaiteeseen.Kumun arkkitehtoonista kol..komeutta saatiin vapaasti ihailla eri kulmista ja tasoilta. Puistoalueen patsaat tulivat tarkkaan tutkituiksi.Päivä paistoi ihanasti ja tunnin verran siinä käyskennellessä kymmenittäin epäuskoisia kävi nyhtämässä turhaan taidemuseon ovenripaa.

Mummo ja P.Kaveri palasivat toista kautta Kadriorkin kauniiseen puistoon, jossa sitten vaeltelivat he leppoisissa tunnelmissa. Auto vietiin parkkiin lähelle satamaa, Mr.Murphy lupasi jäädä takapenkille ja ottaa nokoset, kun Mummo ja P.Kaveri livahtivat Estonian muistomerkin kautta vanhaan kaupunkiin, jonka tunnelmallisilla kujilla on aina yhtä viihtyisää kuljeskella. Ainoassakaan kaupassa eivät he  poikenneet. Kaupungin perinteikkäimmässä kahvilassa nautittiin välipalaa ja sen jälkeen olikin sopiva aika jo palailla ajopelin luo ja järjestäytyä laivaan menevien autojen jonoon. Ja tässäkin kirja teki seuraa Mummolle

Paluumatkalla nautittiin päivän ateria buffetissa, tarjolla oli mm. poronmaksaa ja riistapihviä.  Kertailtiin päivän tunnelmia ja todettiin, että kevät kyllä tuntui olevan pidemmällä Suomenlahden tuolla puolen, mutta ei varsinaisesti näkynyt. Iltayökerhon tiloissa tanssahdeltiin charmantisti harmaantuneen mattieskon laulun tahtiin. Rytmiryhmän soitto kuulosti intohimottomalta jumputukselta. Pissismummo tuumi itsekseen miten ikinä säällinen mies jaksaa tuonikäisenä veivata viikkokaupalla illasta toiseen samoja lauluja iäkkäiden ihmisten laumalle. Toisaalla baarissa esiintyi mies, joka soitti kitaraa varsin mehukkaasti, mutta jonka laulu kuulosti englanninkieliseltä puurolta. Myymälästä haettiin Mummon sydänlääke, pikku pullo madeiraa ja bonuslahjana P.Kaverilta vielä pienempi pullo ’suitsuvettä’.

Matkalaisemme kaarsivat kotipihaan iltakymmenen aikaan sopivasti väsyneinä. Toruskelivat he vielä Mr.Murphyä tuppautumisesta matkaan ja suosittelivat häntä häipymään jonnekin timbuktuun ja jättämään reissuilijat tästedes rauhaan.

puu herättelee jo silmujaan. odotan vaiti, kuulostelen, hengittelen kevään aavistuksia. häikäistyn avarasta sinestä, jossa ajatuspilvet lipuvat. tuulenhenki sukii sulkiani. kun vain levitän siipeni, lennän. luotasi, luoksesi.

Ruokakauppa ei minusta ole järin inspiroiva paikka. Pikemminkin suorastaan tylsä. Sinne on mentävä, koska on syötävä ja siihen taas tarvitaan aineksia. Vakikauppamme kehuskelee halpuuttaneensa hintoja. Sillä ei ole mitään vaikutusta ruokalaskuumme, koska halpuutus ei koske luomu- ja lähiruoka-aineksia, hedelmiä eikä kasviksia. Mitähän halpuutus mahtaa ylipäänsä koskea?

Kierros käy useimmiten samassa järjestyksessä, mistä on se etu, ettei listaa tarvita. Kalleinta jokaviikkoisessa valikoimassamme ovat tietyt Toisen rakastamat erikoisjuustot ja valmiiksi peratut järvikalat, esimerkiksi ahvenfileet (tänään 34 euroa/kg). Usein ostamme sunnuntaiksi karitsan paahtopaistia – se on molempien herkkua – mutta tuodaan Uudesta Seelannista asti. Miksi meillä ei saa kotimaista lammasta kuin kauppahallien erikoismyymälöistä?

Teen ruokia itse, olen oppinut tietämään Toisen herkkuruuat, onneksi on muutamia yhteisiäkin. Jos ajattelisin vain itseäni, tekisin kasvisruokia enemmän ja pitäisin salaattipäiviä. Eriruokaisia päiviäkin on, kun Toinen tahtoo hernekeittoa tai kaalilaatikkoa, silloin voin valita kasviskeiton.

Joskus tylsää kauppareissua piristää jokin häiriö. Tänään kolmen vartin keräilyä ja kassalle jonotusta säesti taukoamaton hysteerinen parku erään äidin työntelemästä rattaasta: äiti, äiti anna, äitiii. Sentään kolme varttia, ja kovaa, eikä äiti reagoinut mitenkään. Eikä isä. Me muut mulkoilimme.

Kuka lakaisi taivaan esiin, tuuliko? Heräsin pilviseen aamuun ja ennen kuin sain lenkkarit jalkaan ja repun selkään, loistaakin jo aurinko sinessä. Mennessä solautan keltaiseen kortin, jossa muistutan sisarellisesti veljeä siitä, että vuosi on taas vierähtänyt hänen edellisestä syntymäpäivästään.

Valitsen hyllyiltä neljä kirjaa, nopeimmin erityisherkkyyttä tutkineen ja P. Saaritsan viimevuotisen runo-opuksen. Kirjasto tarjoilee rakkausaiheisia kirjoja, en niihin kajoa enkä toisaalla esiteltyihin saksalaisiin. Viimeksi mainittujen liepeillä istuu mummo, joka alkaa heti puhua, kun siihen ilmaannun (minulla on sellainen vaikutus mummoihin). Hän huomaa käsivarrellani kirjapinon, kysyy niistä ja esittelee omia valintojaan, kertoo olevansa yli 90 ja lukevansa jatkuvasti paljon. – Ikä tekee sen, etten jaksa enää kiinnostua fiktiivisistä romaaneista, mutta erilaisista kulttuureista, matkoista, elämänkerroista, tietokirjoista kylläkin. Hän paljastaa senkin, miten hän kirjan valitsee, lukee miten se alkaa, siitä voi päätellä yhtä ja toista. –  Näin on, myöntelen. Sitten kiitän mielenkiintoisesta keskustelusta, jota olisi mukava jatkaa, mutta kun… (viittaan hyllykön päädyssä olevaan lappuun: Ettehän keskustele täällä). Mummo naurahtaa ilkikurisesti: – minä olen niin ikivanha, etten enää piittaa säännöistä, ei ne kehtaa tulla torumaan…

Mummolla on asennetta. Tarvitseeko kirjastossa haudanhiljaista ollakaan. Aina sinne yksi mummokansalainen mahtuu mielipiteineen, niin kuin huudahtelevat lapsoset ja keskenkasvuiset tirskahtelevat klopitkin.