Kirsti Ellilä,    Tuntemattomat      Karisto 2015

”Unen läpi hän kuulee kuinka kevään ensimmäiset hanhet lentävät Annalan yläpuolella. Huhtikuisen aamuyön kirkkaassa pimeydessä niiden särähtelevät törähdykset tuovat liikettä maisemaan. Siiveniskut seulovat ilmaa. Ravistuneet ikkunat helisevät pidikkeissään, kun hanhet lentävät talon yli. // Joka kevät ne ovat yhtä täynnä elämää. Ne taittavat matkaa linnunsydän kevättä täynnä, mutta hän vain nukkuu ja näkee unta siitä kuinka ne lentävät huvilan yli, kuinka läheltä ne lentävät ja kuiskaavat mennessään: Tämänkin sinä menetät jos myyt Annalan. Et enää koskaan kuule, kun me lennämme tästä, niinkuin olemme aina lentäneet. Aikojen alusta, juuri tästä kohden, tämän sinä menetät, jos myyt isovanhempiesi elämäntyön, unelman ehjästä onnellisesta maailmasta, jonka osa voisit olla jos vain tahtoisit.”

Kirjailija Kirsti Ellilän uusin romaani vie lukijan luku luvulta syvemmälle erään suvun tarinaan.  Tuuli on palannut sukuhuvilalle isänsä kuoleman jälkeen. Kaikki talossa ja ympäröivässä maisemassa kutsuu muistoja esiin ajan hämäristä kätköistä. Tuuli auttelee vanhassa mökissä elelevää Teivo-setää, joka ei oikeastaan hänen isänsä veli ollut, vaikka hänellä paikka olikin perheessä. Paljon on vaiettua, puhumatonta historiaa, joka kiertyy vuoden 1918 tapahtumien ympärille ja on vedetty sinne tiukkaan solmuun. Tuuli alkaa varovasti irrotella solmuja ja salaisuudet aukeavat.

Ellilä on rakentanut tarinan taiten kuin vuoropuheluna vuoden 1918 muistojen sirpaleista ja 2000-luvun muistelijan tunnelmista aikakausien murroksessa. Kansalaissodan tapahtumista ja vankileirien kohtaloista on kirjoitettu monta romaania, tässä Ellilä tarjoaa näkökulmaa siihen, miten vaiettu aika suvun historiassa ruokkii fantasioita ja häälyy yksilöiden kohtaloissa sukupolvien yli.   – Joka on itse vanhempiensa kodin ja omien lapsuusmuistojensa säilyttämisen tai niistä luopumisen kanssa askarrellut, voi hyvin samaistua näihin mietteisiin ja tunnelmiin, joissa romaanin Tuuli kulkee. Kuten ennenkin olen todennut, pidän Ellilän eleettömästä, mutta sisällöllisesti rikkaasta tyylistä, jossa aina kuulee myös pintaa syvemmän todellisuuden kaiun.

”Hän huomaa olevansa yhtä hanhiparven kanssa ja haroo sormillaan taivaan heleää tähtiusvaa. Liukenee yöhön ja hengittää huhtikuun sulan veden tuoksua, märän likaisen lumen tuoksua, maatuvien lehtien läpi punkeavien sinivuokkojen hentojen, kumartuvien niskojen tuoksua ja ne kuljettavat hänet järvenselän yli vastarannalle… Hanhet lentävät ääneti, hellin siivin, noissa avarissa tyhjissä huoneissa, joiden lahoavat lattiat on revitty auki ja sata vuotta vanhat täytteet haukkovat henkeä kannatinpaalujen välissä.”

  • Kiitos tästä!
    Jäi kiinnostamaan tuo, että vankileirikokemuksista on kirjoitettu paljon. Tässä romaanissahan pointtina on se voittajan näkökulma, ja olen ollut siinä käsityksessä, että tästä näkökulmasta asiaa ei ole juurikaan käsitelty. Onko sinulla mielessä jokin romaanin, jossa vankileirikokemuksia olisi käsitelty valkoisen osapuolen näkökulmasta?

    Kommentin jätti kirsti · perjantaina 3. huhtikuuta @ 10:40

  • Kiitos kirjasta! Lukiessa minulle syntyi kuva yksilöllisen sukuhistorian avautumisesta, en ajatellut laajempaa näkökulmaa, jota ehkä olet tarkoittanut. Oikeastaan koin hyvänä sen, että romaani ei lähtenyt voimakkaasti motittamaan puolta, se antoi tilaa lukijan tulkinnoille ja kokemukselle. Kansalaissodan tapahtumiahan ovat käsitelleet romaaneissaan mm. Sirpa Kähkönen ja Kjell Westö sekä varsinkin 2008 tienoilla lehdistö ja tv. Arvaan, että kun pian lähestymme vuotta 2018, aihe on vielä enemmän esillä, joten romaanisi tuli hyvään saumaan. Kuten sitaateista voi päätellä, minua kiehtoivat romaanin tekstissä ennen muuta herkät luontokuvaukset.

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 3. huhtikuuta @ 20:13

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.