Matka jättää jäljen. Harvoin sävähdyttäviä, kirkkaita kuvia, jotka voisi kutsua muistoista muuttumattomana. Useimmiten jää miellyttävän sävyisiä, hiljalleen utuisiksi käyviä muistoja. Joskus matka voi tehdä sieluun haavankin, hitaasti arpeutuvan, tunnottomaksi aikanaan paranevan alueen.

Mitä sanon tuttavalle, joka kysyy Jerseyn matkasta? Ehkä lähtökiemuroista ja paluusähellyksistä Jerseyn kentän päässä, koneiden vaihdoista Kööpenhaminassa, tylsistyttävästä odottelusta kentillä. Saaren kuohkean täyteläisestä ilmeestä, brittiläisestä järjestyksestä, nähtävyyksistäkin ehkä ja sotaisesta historiasta linnoituksineen. Ystävälle kertoisin myös rehevistä vanhoista ja viisaista puista ja hurmaavista kukista, kellojen rauhoittavasta soinnista rakastettavassa Puistossa ja Samaresin Paratiisista. Ja että tällä matkalla löysin iiristen lumon!

Paluupäivä lähenee. Aamiaisella pohdimme mitä tekisimme tänään. Toinen käy tietokonehuoneessa tutkimassa kotimaan uutisia, minä selailen kohde-esitteitä ja poimin niistä Jerseyn kasvitieteellisen puutarhan Samareksessa. Sinne! Paikkaan näyttää pääsevän helposti bussilla 1A kerran tunnissa. Sonnustaudumme matkaan. Keskustan bussiasemalla on moderni meininki. Sähköinen opastaulu kertoo, että kyseinen bussi lähtee viiden minuutin päästä laiturista D, liitymme jonoon ja pian istumme täpö täydessä autossa. Bussin sisällä reittiopastin on pimeänä, kysymme kuskilta kauanko matka kestää (10 min, hän sanoo) ja yritämme kurkkia ikkunoista kadunvarsiopasteita. Joku takana istuva paikallinen herra vahvistaa ystävällisesti, että olemme jäämässä oikealla pysäkillä pois.

Tulemme Paratiisiin. Aika katoaa, kaikki muu unohtuu, on vain loputtomasti viehättäviä hiekkakäytäviä, upeita puita, kukkivia pensaita, muureilla rönsyäviä ruusuja, kukkia kukkia kukkia. Alueella on nautinto vaellella kiireettä, tutkia mihin mikäkin polku johtaa. On Water Garden, Herb Garden, Arboretum ja Japanilainen puutarha. Erään polun päässä on hevosten laidun, toisaalla aasin ja muulin, muuan polku johtaa lammaslaitumelle. Kahvila tarjoaa välipalaksi voileipiä, salaattiannoksia, leivonnaisia – ja vaeltelu jatkuu. Väkeä on liikkeellä, mutta tungosta ei ole, sää on mainio: viileää, auringonhuntu paratiisin yllä. Japanilainen puutarha on kauimpana, saamme olla siellä pitkän aikaa ihan kahdestaan. Harmonia on syvä ja rikkoutumaton. Tänne tahtoisin jäädä…

bussipysäkit on numeroitu ja merkitty kapeaan katuun

iiris!

callat

vanha plataani

itkupaju

makoisaa jerseynperunaa kasvaa

Japanese Garden

tänne tahtoisin jäädä…

Illastamme hotellin italialaisravintolassa tyytyväisinä päiväämme. Laukut pakataan valmiiksi, sillä heti aamiaisen jälkeen on lähtö kentälle. Vielä nukahtamisen rajamailla kuulen huoneen avonaisesta ikkunasta vaimeina St. Lukas’in kirkon kellot.

***

Aamiaisen jälkeen istuskelemme jonkin aikaa hotellin puutarhassa, jossa seurailemme kesynoloisen kissan touhuja. Se on kiinnostunut gorilla-patsaasta. Kivahan olisi ollut tietää, miksi puutarhassa yleensä on kookas gorillapatsas, emmepä tule kysyneeksi.

kissa ja gorilla

Kävelemme selkeän ja lyhyehkön reitin kaupungin keskustaan Vapaudenpatsaan aukiolle ja sen laidalta sunnuntain kierroksella huomaamaamme Jerseyn museoon. Museossa on monta kerrosta mielenkiintoista nähtävää Jerseyn historiaan liittyen. Onpa oikeisiin nahkoihin täytetty Jerseyn lehmäkin. Kahden tunnin museossa kiertelyn jälkeen tuntuu lounas olevan jo tarpeen, etsimme siis kauppahallin, jonka kohdalla toisella puolen katua on kalahalli. Siellä on oppaan kehuma ravintola, jossa valitsemme grillattua meribassia voikastikkeen ja tuoreiden kasvisten kera lounaaksi. Hyvää!

Vapautuksen muistomerkki

sukellus Jerseyn historiaan

saaren pyhä lehmä(rotu) on museoitu

terveiset museosta Murulle!

…ja Pikkuritarille kokoisensa keinuheppa

yksi kaupungin lukuisista patsaista, kentaurilla ratsastava Amor

kauppahallin komea julkisivu

Kuningas Joku Mones

hallittu pudotus

eipä ylety prinsessat suukolle

Keskustan katujen näyteikkunat luovat kuvan hyvinvoivien ihmisten kaupungista. Pieni paikka, mutta paljon patsaita. On perinteinen kullattu kuningaspatsas, on ylevä Vapautuksen muistomerkki, on modernimpaa, ilmassa roikkuva ihmishahmokin, on hyvinvoiva sammakko pylvään päässä. Kävelyllä tulemme kaupungin nimikkopyhimykselle omistettuun St. Helierin kirkkoon. Se on tavanomainen anglikaanipyhäkkö, kaunis, rauhallinen. Kohtaamme mummon, joka laittelee kukka-asetelmia. Pienessä sivukappelissa on katseenvangitsijana lasitaiteilijan luomus, Sininen Madonna. Yritän ymmärtää sen värisanomaa, mutta siinä tulee vain viluinen olo. Kirkossa viipyessämme on kirkon pihalle pystytetty kahvikoju, mutta emme nyt poikkea siihen vaan jatkamme läheiseen Paraatipuistoon, jota hallitsee kookas ja pöyhkeä Don-patsas korkealla jalustalla. Sen juurella on runsaasti nuorisoa istuskelemassa, ehkä Don-herra on heidän idolinsa.

pääkirkon seurakunta esittäytyy heti portin pielessä

kaupungin oma suojelupyhä

anglikaaneilla on urut

sinisin madonna

Palaamme kaupungin halki oman puistomme teehuoneelle kahville ja Rose Gardeniin istuksimaan. Tunnelma on apea, jonkinlaista riitaa on matkalla syntynyt, en enää edes muista mistä. Miten voi ollakin, että neljänkymmenen yhteisen vuoden jälkeen toinen toisensa ajatusten, tunteiden ja toiveiden ymmärtäminen käy aina vain vaikeammaksi. Lokki yrittää repiä Ruusutarhan kalalammikon suojaverkkoa. Istumme Maryn ja Arthurin penkillä taas, koska siinä on hiukan varjoa, enkä voi olla auringossa. Mietin, ovatko M ja A olleet sopuisa pari. Jos eivät, mikä piina, että joutuvat istumaan samaa penkkiä vielä vuosikymmenet kuolemansa jälkeenkin. Joku lintu laulaa meille kirkkaasti livertäen. Mustarastaskin siinä hyppelee, ja kauempana kujertaa kyyhkynen. Tunnelma lientyy. Edessäni valtava hehkuvanpunainen ruusu on tänään avannut kasvonsa auringolle. St. Lukasin kellot soivat puoli kuutta.

******jatkuu

Keskiviikkona meillä on erikseen varattu saarimatka Sarkille. Aamulla olemme hyvissä ajoin satamassa, opas on jo varannut venepaikat. Matka isolla moottoripaatilla avomerelle ja Sarkin saareen kestää tunnin verran. Oh, se tuntuu kyllä ikuisuudelta. Sattuu nimittäin olemaan ’kova merenkäynti’. Opas käy vielä ennen lähtöä tarjoamassa pahoinvointipillereitä, joita en huoli, eipä niistä apuakaan ole niin myöhään otettuna. Emme ole laivoilla kärsineet kovastakaan merenkäynnistä, mutta nyt tuntuu kyllä huteralta. Toinen siinä vierellä on vielä ärsyttävän hyväntuulinen. Aamiainen pysyy sisällä, mutta päätä alkaa särkeä. Tiedänpähän nyt senkin millaista on ryskyvässä veneessä pyrkiä vessaan: pylväältä toiselle ja kahvoista kiinni, askel kerrallaan. Huh! Asian toimituskaan oven takana ei ole yksinkertainen, kun on koko ajan pidettävä kiinni jostain, ettei lennä seinälle. Henkilökunta korjaili sieltä täältä paperipusseja, joihin monen kalpean matkalaisen aamiainen päätyi siinä röykytyksessä.

Olo helpottaa välittömästi, kun astun satamalaiturille. Olen jo paatissa sanonut Toiselle, että saaren on kyllä parasta olla tosi elämys tällaisen menomatkan jälkeen. Ja sehän on! Sark on itse asiassa vähän kuin muuan gallialaiskylä Asterix-sarjakuvassa, kylä, jossa on kuutisensataa asukasta, yksi pääkatu ja siellä täällä polveilevia sivuteitä. Saaressa ei ole autoja lainkaan, kylän lääkärikin kuulemma ajelee polkupyörällä ja potilaita varten on ambulanssitraktori. Hevoskyytiäkin on tarjolla ja me istumme hilpein mielin Bob-nimisen karvajalkahevosen vetämään vaunuun, jossa pääsemme kuskin esittelyn kera saarikierrokselle. Minulle nämä lapsuudesta tutut kulkupelit eivät ole ihmeellisiä, saan niistä nostalgisia fiiliksiä, joista Toinen ei syvemmälti tiedä. Hän on Lapsuusmaallani vasta seitsemänkymmentä luvun alkupuolelta asti vuosittain kanssani käynyt eikä siellä silloin enää ollut hevosta.

satamasta traktoritaksi vie pääkadun alkupäähän

ja nelijalkataksilla saarikierrokselle

luonnonkukkia

luonnonkukkia

luonnonkukkia

Sarkillakin on poikanen, Pikku Sark, johon pääsee maantietä. Emme lähde sinne seikkailemaan, valitsemme sen sijaan puutarhan, jossa vaeltelemme kukkien lomassa. Sinne unohtuisin mieluusti pitkäksi aikaa, ellei mielessä olisi pidettävä paluupaatin lähtöaika. Keskellä saarta on kivestä rakennettu St. Peter’s Church, anglikaanikirkko, jossa on komeat lasimaalausikkunat. Kirkon rakentaminen aloitettiin 1820. Anglikaanikirkon paikalla oli jo aiemmin ollut metodistikappeli ja saaren ensimmäisten asuttajien joukossa oli myös presbyteerejä. Kirkkotien varteen on perustettu myös koulu, jonka urheilukentällä on paraikaa meneillään – kuinkas muuten – poikien jalkapallopeli. Laskeudumme aikanaan jalan viehkoa luontopolkua alas satamaan. – Luojan kiitos paluumatkalla merenkäynti on normaali.

asumus

St.Peter’s Church

lääkärin vastaanotto

Sarkin paratiisipuutarha

mehikukka

iiris

…ja sen sisko

 Päivän jälkeen toteamme, että nyt on turistin osallistumisvelvoite täytetty meidän osaltamme. Pidämme kaksi vapaapäivää omin ohjelmin! Iltakierros Rode Gardenissa jää väsymyksen vallatessa lyhyeksi. Mutta ihanasti ruusut kukkivat ja availevat yhä uusia nuppuja. 

ruusujen runsautta Rose Gardenissa

*****jatkuu

 Tiistaina on toinen koko päivän saarikierros. Aloitamme Gorey Gastlen linnoitukselta. Sää on koleahko ja pilvinen. Nahkatakki on tarpeen ja sen alla villaista. Tämäkin linnoitus on korkealla paikalla, joten portaita riittää. Kattotasanteelta aukeava näköala palkitsee kiipeävät. Linnoituksen sisäpihoilla on tykkejä ja muuta sotakalustoa, rekvisiittana ritariasuinen ratsastajakin. Tornihuoneissa on huolellisesti esille pantuja museoesineitä, karttoja, myös kuningatar Elisabeth II:n hologrammikuva. Koska en rakasta historialuentoja, olen tyytyväinen, että saamme kierrellä omaan tahtiin linnoituksessa, lueskella opastauluja tai jättää huomiotta, jos ei kiinnosta. Lopulta laskeudumme maan tasalle ja rinnettä alas rannalle pikku kylään, jossa on pub, tietenkin, sekä pari pikkuista ravintolaa ja kahvila. Kahvila on täpö täynnä, pujahdamme sitten pubiin ja Toinen siemaisee olutlasillisen, minä kunnon siideriä (= englantilaista).

Jerseyn lippu alavasemmalla

Gorey Castle

linnoituksen sisälle

Iso muinaisritari

Kuningatar hologrammissa

näköala huipulta

kyläranta laskuveden aikaan

pubin tunnelmaa

Bussimme kiertelee pohjoisrannikkoa ja pysähtyy parilla näköalapaikalla. Yhdellä mies rakentaa hiekkalinnoitusta ja ojentelee hattuaan kuvaajille. Kiertoajelun aikaan sattuu olemaan laskuvesi ja näemme karikkoisen merenpohjan, jonka kiviltä paikalliset keräävät merilevää, jota käyttävät perunapeltojensa lannoitteeksi. Tästä johtunee Jerseyn oman perunalajin erityisen herkullinen maku. Oppaamme on tosi ihastunut Jerseyn vaaleanruskeaan lehmärotuun ja huokailee mikrofoniin aina kun jossain lehmä vilahtaa. Jerseyn lehmä on pienikokoinen, suurisilmäinen, lauhkealuontoinen ja lempeännäköinen. Se tuottaa erinomaisen rasvaista (6{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a}) maitoa, josta saa herkullista juustoa, jogurtteja ja jäätelöä.  Makuväittämät voin todistaa paikkansa pitäviksi vaikkapa Mertonin aamiaistarjoilun perusteella.

linnoitus hiekasta

merilevän keruuta laskuveden aikaan

Kierroksen päätteeksi tulemme esihistorialliselle hautapaikalle, La Hogue Bie’lle. Siellä on hyvin järjestetty museo, jonka erinomaiseen esittelyvideoon minäkin jaksan syventyä, kun siinä on katsottavaa. Itse hautakammioon pitäisi likipitäen kontata sisälle eikä kumpikaan meistä löydä syytä miksi ryömisimme esihistoriallisen hautakummun sisuksiin.  Kuka ylimalkaan haluaa ryömiä jonkun toisen hautaan, ajattelen. Mutta joku joukosta aina haluaa, ehkä vain kertoakseen, että kävi siellä. Hautakumpu on tosi korkea ja sen päälle on rakennettu pieni kappeli, jonne kiipeämme portaita. Itse kappeli on hyvin yksinkertainen, mutta kummulta on myös hyvät näkymät ympäröivälle alueelle.

La Hogue Bie

hautakummun kappeli

esihistoriallisen asumuksen konstruktio

Retkeltä paluu on niin myöhään, että Tea Garden on jo suljettu. Kävelemme Ruusutarhan läpi, istumme hetken Maryn ja Arthurin penkillä vain kuuntelemassa lintuja ja katselemassa pergolan läpi kulkijoita. Muutamat St. Lukas’in kellot kuunneltuamme lähdemme kukkien tuoksussa viipyillen kulkemaan takaisin hotellille. Lomarytmi on jo löytynyt, nukumme hyvin ja aamulla olemme virkkuina valmiit uusiin seikkailuihin.

Puiston iirikset

****jatkuu

Kokopäiväretki länsirannikolle sisältää aluksi tutustumisen St. Matthewin moderniin anglikaanikirkkoon, jossa alttari, kastemalja sekä Neljän enkelin kappelin ja eteistilan jugendtyyliset koristeaiheet ovat kuulun pariisilaisen lasitaiteilijan René Laliquen käsialaa. Pieni kirkko on ulkoapäin yksinkertainen, mutta sisältä uniikki taideteos, jossa suurikokoiset lasiveistokset tekevät voimakkaimman vaikutuksen. Koin kirkon tavanomaisesta poiketen viileänä, kosmisena tilana. Lasi materiana luo enemmänkin puhtaan ja ylimaallisen kuin hartaan, ihmisläheisen tunnelman.

St. Matthewin kirkon alttari

Neljän enkelin kappelin enkeli

kastemalja

eteisen koristeaihe

sakraalivalo

Rannikkotien maisema on hienoa katseltavaa. Ajomatka länsirantaa inspiroi oppaan tarjoilemaan aimo pläjäyksen saaren sotaista historiaa bussissa, jossahan sitä ei pakoon pääse. Saarella on vastikään juhlittu saksalaisten miehityksestä vapautumisen 70 merkkivuotta ja kolmannen maailmansodan päättymistä, joten paikallaanhan tuo on, myönnettäköön. Taivas pilveilee, tuulee voimakkaasti. Sadettakin on luvattu, mutta saarella sää voi olla mitä tahansa ja vaihtua useaan kertaan päivän mittaan ennusteista piittaamatta. Viisas ottaa joka sään varusteet kokopäiväretkelle, sanoo opas. Viisautemme sadevarusteiden osalta on jäänyt kotimaahan, mutta nahkatakki on kyllä oiva varuste mereltä puhaltavassa viileässä tuulessa ja kerrospukeutuminen sallii vaatteiden vähentämisen sopivilta osin tarvittaessa. Lämpötila Jerseyllä on toukokuussa keskimäärin +15 astetta eli suunnilleen sama kuin lähtiessä kotimaassa, vaikka etelämpänä nyt ollaankin.

Tutustumme Jerseyn maamerkkinä kuvissa usein esitetyn Corbieren majakan upeaan maisemaan ja Noirmont Farmin saksalaisbunkkereihin. Jerseyn sodanaikaiset tunnelit ovat minusta karmaiseva kokemus; kuljemme pimeissä tunneleissa omaan tahtiin museohuoneesta toiseen. Niiden näkymät autenttisine äänimaisemineen antavat selkeän kuvan siitä, mitä sota on ollut. Tulemme viimein huojentuneina päivänvaloon taas. Jokainen on saanut pääsylipukseen jäljennöksen jonkun sodanaikaisen vangin alkuperäisestä identitaetskarte’sta. Minulle sattuu 25.10.1894 syntyneen, naimattoman Luise Renee Schwobin kortti. Siitä ilmenee, että hänet on vangittu Jersyllä 27.tammikuuta 1941. Kahvilan takaseinältä voisin käydä tarkistamassa miksi hänet on vangittu ja miten hänen sitten kävi. Seinän edessä on tungosta, enkä oikeastaan haluakaan tietää Luisen kohtalosta mitään.

rannikkomaisema

tykki on vaiennut

majakka kuuluu merimaisemaan

tunnelimuseon sisäänkäynti

Rose Garden, Monday afternoon

Tuuli hajottaa pilvet iltapäivällä. St.Lukas-kirkon kellojen kuuden soiton aikaan taivaalla on enää ohutta haituvaa. Retkipäivän jälkeen lepäsimme tunnin hotellissa, ehdimme sitten vielä Tea Gardeniin teelle. Nyt on jo viileää. Illalla puistossa soitetaan, tuolit ja viirit ovat jo valmiina soittolavalla. Jos jaksamme odottaa puoli kahdeksaan, tuskin kuitenkaan jaksamme. Puut kohahtelevat tuulessa. Aurinko painuu alas, ilma käy yhä viileämmäksi, kohta palelen villaisessa viitassani. Ja täälläkin mustarastas laulaa, viheltää ja tremoloi…

magnoliapuu kukkii

I don’t forget, ever…

***jatkuu

Kun lento lähtee suden hetkillä ja kentällä pitäisi olla kaksi tuntia ennen, on melkein turha mennä ylipäätään nukkumaan. Mennään kumminkin ja siitähän seuraa heräämisen hetkillä vain melko syyntakeetonta toimintaa. Kolmasosa taksimatkasta lentokentälle sujuu unihämärässä (käsittämättömän pirteän kuskirouvan kyydissä), kun tajuntaan äkisti hiipii epävarmuus tuliko kaikki mukaan. Passi ainakin on, mutta lyhyt tsekkaus osoitti, että pieni lentolaukkuni puuttui. – No, käännytäänkö hakemaan, kysyi Pipsapirteä. – Pakko se on hakea, ynähdän häpeissäni. Pienen kotiseuturetken verran eestaas sompailua ja kohta matka jatkuu eteiseen unohtuneen laukun kera. Toinen ymmärsi olla sanomatta sanaakaan ylimääräisestä kierroksesta, vaikka mittari raksutti.

JERSEYN SAARIVALTIO – pikkuisia saaria puolenkymmentä Englannin Kanaalissa – valikoitui kohteeksi kiinnostuksesta saarimatkailuun. Tarjontaa valmismatkoille sinne ei ole liiemmin näihin asti meiltä ollut eikä paikka kovin suurta turismivolyymiä kestäkään. Lähtö- ja paluupäivä menevät matkaamiseen, ei uskoisi, että noin lähellä olevaan paikkaan on lentäen niin hankala matka. Kööpenhaminassa vaihdetaan (ja odotellaan) konetta ja SASin pienet reittikoneet saavat tunteja kulumaan meren yli lentäessä.

Pääsaarella asuu lähes satatuhatta ihmistä, pääkaupunki St.Helierissä kolmisenkymmentä tuhatta. Puolet väestä on syntyperäisiä saarelaisia. Saarivaltio on itsehallintoaluetta Englannissa (kuten Ahvenanmaa meillä), sillä on oma parlamentti, oma rahakin (Jerseyn punta) eikä Jersey kuulu EU:hun. Toki Englannin puntakin on käypää valuuttaa, mutta euro ei. Viralliset kielet ovat englanti ja ranska. Saari on itseasiassa lähempänä Ranskan rannikkoa (25 km) kuin Englannin. Kaikki on ihmisenkokoista; kadut (ja bussit) kapeita, vasemmanpuoleinen liikenne soljuu ketterästi. Verotus on matala, mistä johtuu, että saarta kutsutaan myös veroparatiisiksi. Ihan ketä tahansa saarelle muuttavaa ei hyväksytä asukkaaksikaan, pitää olla sijoituspääomaa.

Hotelli Merton

Hotelli sisäpuistikon puolelta

näkymä sisäpuistikkoon

Howard Davisin puisto

Hotellivalintamme osui mitä parhaiten, sijainti hiukan keskikaupungilta sivussa, St.Helierin suurimman ja kauneimman puiston kulmalla. Hotellissa sattuu olemaan saapumisiltana yksityinen first communion-juhla, varakas italialaissuku juhlii hienosti päivälliselle pukeutuneena tyttärensä ensiehtoollista. (Katolisessa maailmassa meidän rippikoulumme konfirmaatiota vastaava riitti toimitetaan ennen murrosikää, jopa 7 vuotiaana.) Hotellin toiseen siipeen kulkiessamme näemme pikku Shannon-Marian tanssimassa kimaltavassa valkoisessa morsiuspuvussaan ystävineen tunnelmavalaistulla tanssilattialla yökerhossa. – Ajattelen: miten eri maailmasta aamuvarhaisella lähdimmekään.

*jatkuu

Lapsuuteni kirkkomaalla saatellaan vainajat koivukujaa leposijoilleen. Muutama vuosi sitten äitiä saatellessa hätkähdin käytävän tutuiksi käyneiden koivuvanhusten kaatamisesta – nyt jatkaa saattotehtävää jo nuorten koivujen kesäheleä parvi. Hautausmaita on nykyään enemmän kuin seurakuntia. Onneksi on vielä kirkko, joka näitä muistojen puistoja hoitaa, yhteiskunnan tuella ja verovaroin. Sureville ja kaipaaville omaisille kirkkomaat ovat lohdun lähde, ja satunnainenkin kävijä kokee hiljaisuutta ja rauhaa.

Päästiin vihdoin pihatöihin, kun sisäpuolinen järjestys alkaa olla kohdallaan. Miten tuntuukin vuosi vuodelta raskaammalta tämä voikukkien ja valkojuurien kitkeminen sekä pensaiden raivaaminen. Rakko on äkkiä kämmenessä. Ruohonleikkuu on pikku kakunpala rikkaruohosotaan verrattuna.

Toisen huolena on kesäkalusteiden raivaaminen säilöstään pihaan ja vajan järjestäminen. Keinua kootessaan hän tietää, että kesä on lyhyt ja kohta sama tapahtuu toisin päin. Joskus mietin koottavien puukalusteidemme keskellä, mihin ihmiset saavat mahtumaan nykymuodikkaat  polyrottinkiset sohvakalusteensa ja kolmen kuukauden grillikeittiönsä talveksi.

Saunan lämpöiset löylyt lääkitsevät lempeästi kipeitä lihaksia ja mukavahan saunan jälkeen on keinuun istahtaa kuuntelemaan kaupungin rauhoittuvaa hengitystä ja katselemaan valkeita hattaroita korkeassa sinessä. Vaahtera ja tammi ovat täydessä lehdessä, syreenit tuoksuvat ihanasti eikä siimaleikkurin poikki sivaltama clematiskaan, nuppuja täysi, enää niin kovin harmita.

Uunituore pääministeri ’ilmoitti’ eilen, miten aikovat valitulla porukalla toimia näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa. Punnittua järkipuhetta oli tuo ja vakaan suomalaismiehen suusta, tuumii  Mummo.

Vaan kuuntelivatko valitsemamme edustajat, Pissismummo mutisee kyrsiintyneenä. Osoittivatko suosiotaan nuo vaaleissa parlamenttiin ylennetyt kansamme kaapinpäälliset. Kuultiinko hyväksyvää ja kannustavaa hyminää lehtereiltä, mitä. Juuei. Ei kuultu, ei.

Nämä huomionkipeät hyväkkäät huutelivat puheen päälle, häiriköivät asianpuhujaa keskenään naureskellen kuin pahainen yläasteen teiniporukka konsanaan. Rikollisiksi ja pettureiksi peräti haukkuivat, kun ääneen pääsivät.

Pahin mölinä kuului niiltä, jotka itse olivat epäonnistuneet hallinnointitehtävässään taannoin. Vahingonilo oli ylimmillään, kun päästiin oikein kuorossa tarjoilemaan persujen nokkamiehelle takaisin männeenvuotisia lohkaisuja.

Jos kompuroi edellinen eduskunta maalisuoralla, ei alkanut uudenkaan taival kovin kehuttavasti. Jokunen sivistyneesti ja asiallisestikin esitetty arviointi sentään kuultiin, kiitos kristillisten ja ruotsalaisten. Mummo vapauttaa itsensä tästedes huonoa teatteria seuraamasta. Tsemppiä hallitukselle! Yrittävää ei saa latistaa. Hulinasakki hävetköön.