varisseet unelmat kesästä, niin kauniita luovutettuinakin

Kuulen maailman kiihkeän kohinan. Kansainvaellus Eurooppaan jatkuu. Tyhjät tilat täyttyvät tulijoista, vielä tänään jotkut jaksavat huolehtia, että tulijat rekisteröidään ja ruokitaan. Entä huomenna, ensi viikolla, jouluna? Ensin toivotellaan avosylin tervetulleeksi. Kohta vapaan liikkumisen idea osoittautuu naiiviksi hyväuskoisuudeksi. Alkaa nousta piikkilanka-aitaa rajoille, kun kura roiskahtelee Euroopan kasvoille. Pommit räjähtelevät . Uskonkiihkoiset, kuolemaa kaihtamattomat kylvävät pelkoa ja kuolemaa. Demokratiat tärähtävät hereille järkyttymään, paheksumaan ja tuudittelemaan, ettei meillä ole hätää. 
Ei ole hätää, kunnes on.

Minun kohtalokseni näillä myöhäisemmillä ikävuosilla ovat tulleet paitsi sekä yllätyksenä ja pyytämättä että fyysisten töiden jälkiseurauksena ilmaantuvat kiputilat, myös kahdenviikon matalamieli marraskuussa.

Olen tosi kiitollinen kohtalolleni, että matalamieli kestää vain kaksi viikkoa ja helpottaa itsekseen vaikka pimeä aika jatkuu ja syvenee. Vaan se kaksiviikkoinen on kyllä tympeää aikaa. Mikään ei oikein kiinnosta, mihinkään ei jaksa tarttua, kaikki on niin syvänharmaata kuin olla ja voi.

Mysteeriksi jää, miten se sitten itsekseen hellittää. Jotenkin sitä vain sopeutuu valon vähyyteen, toimintahalu palautuu ja mieliala kohenee. Palautuminen alkaa harmitus-itkulla. Sen jälkeen elämä valostuu. Alan odottaa adventtia, pihakatajan valojen sytyttämistä ja hoosiannakirkkoa.

”Niin vähän aikaa

ja sekin kiitää nuolena

saalista kohti. Levottomuus, kipu

maan ja auringon

jokaisessa kierroksessa.

Päivä, viivy,

hidastu viikko,

ellette pysähtyä voikaan,

ennen kuin pysähtyy

nuolen saavuttama sydän.”

Pissismummo ärhääntyi kirjoittamaan oikein kirjeen. Mielessä oli muuattainen henkilö, Tumppu Suoranen, joka lukee itsensä Mummon ystäväpiiriin. Hänellä on erinomainen taito jaksaa värähtämättä odottaa, että Mummo ottaa yhteyttä, ja palkita ystävä sitten ylenpalttisilla kiitoksilla, jotka ovat alkaneet Mummoa nolottaa. Yhtenä päivänä Mummo tempaisi oikein kynän ja väkersi paperille seuraavaa:

Ystävä hyväinen

Tumppu kuules, nyt on näin: min’en jaksa sinun mielialojasi tekohengittää, enkä järjestää sinulle parempia fiiliksiä. Mitä sinä siellä nuurustelet? Kyllä se puhelinlinja toimii sieltä tännekin päin, posti kulkee ja vaikka sun mitkä eemailit singahtaa hetkessä sieltä. Saamattomuusko iski vai elämän melske muutoin lennättää hyrskyjä yli laitain? Osaan se minäkin olla hissukseen sinne päin, jos ei sieltä ala kuulua. Nih.

Ystävä pahainen

Muita uutisia Mummolasta. Kertoivat Korkeasaaren karhujen kömpineen talviunille. Olis edes talvi, tekisi sen mieluusti Mummoki.

satonsa luovuttaneen ja uuteen kylvöön muokatun pellon rauha – minussakin

Astun väen mukana vanhaan kivikirkkoon, joka täyttyy puoliksi. Kellot ovat soineet vaivaisen kuuloisesti, joltain nauhalta varmaan. Urkuparvelta noruu alas virren alkusoitto. Kanttori parahtaa laulamaan muhkealla volyymilla, ja seurakunta tahmailee mukaan. Tilanne etenee tuttuun tapaan liturgisine vuorotervehdyksineen, tekstinlukuineen ja virsineen. Pappi lukee evankeliumin alhaalla kuorissa, mutta päättää sitten kiivetä hallelujan aikana saarnastuoliin puhumaan päiden yli.

On uskonpuhdistuksen muistopäivä, ja seikka häiritsee pappia siinä määrin, että hän kääntelee aluksi ajatusta uskonpuhdistuksen elävyydestä tässä ajassa. Hänen mielestään uskonpuhdistuksen aarteet eivät ole pelkkä muisto. Minusta näyttää siltä, että tässä ajassa ne eivät taida olla edes muisto enää. Sitten Pappi pyytää seurakuntaa nostamaan oikean käden ylös. Useat nostavatkin. Minulla on oikeassa kädessä kynä, joka pysyy paperilla ja odottaa perusteluja. Käsien nostatus onkin vain temppu, jolla pappi pääsee puhumaan sanan vallasta. Puhe polveilee aika kauas evankeliumitekstistä, jonka aihe on ’valona ja suolana’. Lienen paatunut sanankuulija, en pysy papin ajatuksenjuoksussa mukana. Jään miettimään valon ja suolan olemusta itsekseni. Penkki on harvinaisen epämukava, väsyttääkin huonosti nukutun yön jälkeen.

Rippikoululaisten ryhmä laulaa innottomasti ’Jumalan kämmenellä’, kitarakomppi kolisee. Urut pauhaavat uskonpuhdistuksen muiston kunniaksi Jumala ompi linnamme, ja seurakunta hymisee mukana. Totean, että alkuperäiset Lutherin sanat on kolmesti muokattu uusiksi virsikirjaan, ensin Finnon, sitten Lönnrothin ja 1986 virsikirjakomitean toimesta. Mietin hetken, miten ja milloin seuraava virsikirjaa uudistava komitea peukaloisi tekstiä. Esirukoillaan kastettujen Aamu Minea Linnea Auroran ja Jare Rikhard Romeon sekä heidän vanhempiensa ja kummiensa puolesta. Vihittäviä pareja ei ole. Kanttori laulaa poisnukkuneiden isoäiti-ikäisten naisten muistoa kunnioittaen Tule kanssani Herra Jeesus, ja rukouksessa muistetaan kuolemaa surevia omaisia. Pappikin alkaa jo väsyä, ehtoollismessu painuu alavireiseksi. Valtaosa kirkkokansasta vaeltaa kuoriin saamaan paperin makuisen öylätin ja tilkan kirkkoviiniä. Loppusoitto on tälle seurakunnalle yhtä kuin ulosmarssi.

  Miksi olen täällä vieraiden ihmisten joukossa. Olisin voinut nukkua omassa sängyssäni hyvin ja mennä kotikirkkoon. Siellä en tarvitse kynää enkä lehtiötä. Enkä tunne itseäni vieraaksi ja epävireiseksi.   

Kategoriointi on ihmissuhteita hallitseva voima. Kuljet kaupungilla ja yhdellä vilkaisulla olet lokeroitu. Itse toimit samoin. Näet vastaantulijoiden luvutonta kiireistä laumaa, anonyymejä hahmoja, henkilöitä ammattiroolissaan, tärkeitä ja tärkeileviä, hukassa olevia ja kipeitä, kerjäläisiä, hyvinvoivia kunnon kansalaisia, julkisuuden henkilöitä, lapsia, nuoria, vanhoja. Kunnes tulee vastaan joku, jonka tunnet ihmisenä.    

Ihminen on yksilö, ikääntyessäänkin, paljaimmin ehkä juuri silloin. Mistä lähtökohdista persoonallisuus alkaa rakentua, se näkyy lapsessa. Mihin suuntaan kehitys käy, se ilmenee vuosien mittaan ja tuntuu väkevimmin ehkä nuoruudessa. Aikuisuus tasaa ja hillitsee, moni myös löytää vahvuutensa työelämässä, sosiaalisessa verkostossa ja perhe-elämän kiihkeinä vuosina. Lapsuus, nuoruus, aikuisuus ovat yhä kerroksina meissä, kun vanhenemme eikä yhteiskunnallinen roolimme enää meitä tue.

Ihmettelen usein mistä johtuu, että ns. aikakauslehdistö pyörittää vuodesta toiseen juttuja samoista ihmisistä ja televisiossa pyörii viihdykkeenä ohjelmia, joissa ovat ne samat taas. Jos naamaa ei näy aikoihin lehden kannessa tai ruudussa, kokeeko julkinen ihminen julkisen kuoleman? Tässä on myös yksi vanhenemisen kipupiste: kuka olen ilman rooliani, lokeroa, jossa vaikutin? Jos en tunnista itseyttäni tai koe sen riittävän, vanhuus käy vaikeaksi. Alan pelätä hukkuvani harmaaseen näkymättömään massaan.

Onnellinen hän, joka vuosiensa täyttyessä voi kulkea pää pystyssä ja tuntea: minä olen minä, näkymättömänäkin.  

Heidän leposijoilleen loistaa marraskuun kalpea valo kuolivatpa uskossa tuonpuoleiseen tai siihen, että se oli sitten tässä, tämä elämä. Mikä lohduttaa heitä, joilla on suru ja muistot, katkerat tai kauniit. Mikä on vainajien kohtalo tämän elämän jälkeen, heräävätkö kirkkaaseen aamuvaloon uudessa todellisuudessa vai sammuuko kaikki kuolemaan?

Et tullut sinäkään kertomaan, jota nyt muistelen, sinä joka uskoit hyvän Jumalan lupauksiin. Emme edelleenkään tiedä, uskon varassa olemme. Onneksi usko ei ole meidän varassamme, vaan Jumalan.

Runot

Puiden lohtu   Saksankielistä runoutta 1946-2000        toim. Stefan Moster                 WSOY 2005

Ensimmäinen Suomessa julkaistu yleiskuva 1900-luvun jälkipuoliskon saksankielisestä runoudesta. Suomennokset ovat suomalaisten runoilijoiden käsialaa. Kokoelmassa on 53 eri runoilijan tekstejä, niistä ennestään tuttuja minulle vain Bertol Brecht, Günther Grass, Nelly Sachs ja Said (iranilaissyntyinen). Oli kiinnostavaa saada laajempaa kuvaa Goethen kotimaan jälkipolven runontekijöistä.

Proosa 

Stieg Larsson  Millenium-trilogia         suom. Marja Kyrö           WSOY 2006, 2007

Olen katsonut kaikki Millennium-trilogian elokuvaversiot muutama vuosi sitten. Kun nyt on uutisoitu toisen kirjailijan jatkaneen Lisbeth Salanderin tarinaa, päätin lukea alkuperäiset Stieg Larssonin romaanit ja katsoa sitten uudestaan elokuvaversiot, jotka löytyvät kotoa.

Miehet jotka vihaavat naisia alkaa Lisbeth Salanderista, mutta aika pian astuu kuvaan toimittaja Mikael Blomqvist, joka hankkii potkut Millennium-lehdestä ja aloittaa pyynnöstä Vanger-suvun historioiden pöyhimisen samalla jatkaen omia tutkimuksiaan Wennerströmin talousrikoksista. Larsson kuljettaa Salanderin ja Blomqvistin elämänkuvioita erillään, kunnes kirjan puolivälissä tuo heidät yhteen. Yhteistyö alkaa yllättäen toimia ja tuottaa hienoa hedelmää, jonka tuloksena Mikael saa Wennerström-kirjansa julkaisun myötä maineensa takaisin ja Lisbeth junailee W:n ulkomaille talletetut petosrahat omalle tililleen. Larsson on kovin perusteellinen kuvaillessaan tapahtumien pyörteitä, ehkä vähän mustavalkoinenkin henkilökuvauksessaan. Vaikka romaani on runsassanainen, jopa paikoin luettelonomaisen pikkutarkka, se pitää hyvin otteessaan. Loppuratkaisu ei kyllä yllätä lukijaa.

Tyttö joka leikki tulella jatkuu samaan tyyliin kuin ensimmäinen osa alkaen Lisbeth Salanderin elämästä Karibian meren saarilla, jonne hän onnistuneen puhalluksen jälkeen on asettunut. Samaan aikaan Mikael etsii häntä turhaan. Kun Lisbeth palaa Ruotsiin, hänen virkaholhoojansa alkaa suunnitella kostoa Lisbethin taholta kokemansa nöyryytyksen vuoksi. Tapahtuu kolme murhaa, joiden ainoa selkeä yhdysside on Lisbeth Salander. Hän siis joutuu sekä poliisin että tilatun murhan tekijän jahtaamaksi. Toinen osa trilogiaa on paikoin tosi piinaavaa luettavaa, mutta kiristyvät jännityskierrokset ovat mestarillisesti laadittuja. Loppu on kertakaikkisen kaamea.

Pilvilinna joka romahti osoittautuu kaikkein kiintoisimmaksi kolmesta. Tarina porautuu Ruotsin valtiollisen poliisin omalakiseen toimintaan, joka ei ole kenenkään valvonnassa. Keskiössä on edelleen toimittaja Mikael Blomqvist, joka sinnikkäästi selvittelee yhä omituisemmaksi käyvää Lisbeth Salanderin ajojahtia. Salander on sairaalassa toipumassa ampumavammoista ja samalla osastolla hänen isänsä, joka pian keksii muutaman huoneen päässä olevan avuttoman tyttärensä. Millennium-lehden päätoimittaja saa isommasta lehdestä haastavan työn ja joutuu henkilökohtaisen hyökkäyksen kohteeksi. Larsson rakentaa verkoston Lisbeth Salanderia ymmärtävistä ihmisistä, jotka kukin tahollaan murentavat tuhoon tähtäävää salaliittoa. Murhia tapahtuu ja loppuratkaisu on Larssonin tyyliin näyttävä ja huima.

Täytyy sanoa, että tosi harva lukemani rikosromaani yltää Millennium-trilogian tasolle sekä aiheensa kiinnostavuudessa ja vauhdikkuudessa että siinä perusteellisuudessa, jolla Larsson henkilöidensä liikkeitä ja kytköksiä kuvaa. Yksityiskohtaisuudesta ja tarkkuudesta johtuu myös valtava sivumäärä, että Lisbeth Salanderin tarina saadaan uskottavasti kerrottua. Painavien opusten lukeminen on myös fyysisesti vaivalloista, jollei pokkariversioita satu saamaan. – Netflixin kuusiosaisessa elokuvaversiossa huomaa juonikiemuroita oiotun ja joitain asioita jätetyn kokonaan pois. Muuten kirjan luomat mielikuvat tapahtumista heräsivät väkevästi eloon toteutuksessa. Noomi Rapace Lisbethin osassa on suvereeni ilmestys!

*

Haruki Murakami       Kafka rannalla        suom. Juhani Lindholm    Tammi 2009 (2002)

Kirjailija (s.1949) tuntuu olevan suosittu kotimaassaan ja maailmallakin. Tarina on tyypiltään maagista realismia, joten ei liene ihme, että 15-vuotiaan Kafka Tamuran karkumatka kotoaan on osoittautunut nuorison suosimaksi. Kissojen kanssa puhuvan Nakata-vanhuksen seikkailu nuoren rekkakuskin mukana on kihelmöivän hauska. Murakami punoo outojen tapahtumien ketjut yhteen taiturimaisesti ja osaa kuvata henkilöidensä mielenliikkeet ja sisäisen kehityksen elävästi.   – Viihdyin kirjan parissa, se tuntuu antavan tarinaansa enemmän elämänviisautta suoraan ja metaforina.  

*

Sofi Oksanen  Norma                                            LIKE 2015

Kirjankustantajan unelmalöytö, tämä Sofi Oksanen, joka osaa kirjoittaa hyvin ja aiheista, joita kustantaja voi kaupata maailmalle. Toinen puoli menestystarinaa ovat kiistat, joita myyntiarvostaan tietoinen kirjailija on jo ehtinyt käydä edellisen kustantajansa kanssa. Norman tarina alkaa näennäisen viattomasti äidin heittäytymisestä metrojunan eteen. Hautajaisissa jo kumahtaa ensimmäinen varoittava kello: ehkä kaikki ei ole ihan niin itsestään selvää kuin miltä näyttää. Tarinaan liittyy kampaamo, jossa äiti on ollut töissä. Norma ja hänen tukkansa on erikoisen geeniperimän tuote. Hiusten ympärillä pyöritään, salaisuuksia paljastuu ja kytkökset rikollisliigaan tuovat esiin senkin, ettei kaikki ole pelkästään hiusbisnestä. Tarina polveilee sillä rajalla, että lukija ei aina tiedä mikä henkilöiden elämässä on totta, mikä paranoidisia kuvitelmia, kuka henkilöistä on todellinen, kuka sivupersoona.  – Sofi Oksanen sotkeutuu perin juurin hiuksiin tässä uusimmassa romaanissaan. 300-sivuisen opuksen puolivälissä olin jo aikeissa luovuttaa, mutta romaanin juonikuvio alkaa paljastua vasta romaanin loppupuolella ja päättyy tavalla, joka jättää tulkintamahdollisuudet auki. Ei tehnyt Normakaan minusta Oksasen kertomataiteen ystävää – tuntuu kuin kirja kirjalta avoimemmin kirjailija myisi ennen muuta itseään.

***