Kävin taas aluesairaalassa. Poikieni ikäinen lääkäri siellä läiskäisi rinnuksiini kaksi kylmää silikonilätkää, nukutuslääkärirouva tuikkasi ruiskullisen nupinsammutusainetta tippaan ja huone alkoi pyöriä. Kun heräsin uinahduksesta kymmenen minuutin päästä, olin saanut parinsadan joulen tujauksen sähköä. Sydämeni naputteli taas tasaista sinusrytmiä sen epämääräisen poukkoilun sijasta, joka oli jäänyt seurakseni viime kesän ja puolen syksyä minua piinanneista sappivaivoista.

Sydämeni on nyt kardiologin toimesta ultraäänellä tutkittu ja todettu muuten kelpoisekseen, mutta eteisvärinän ehtineen jo laajentaa eteisiä. Häiriön estolääke lisättiin lääkelistaan. Kuulin puhetta ns. B-lausunnosta, mikä tarvitaan Kelaan, josta voisin anoa sydänlääkkeiden sv-korvausprosentin muutosta.

Kardioversio valmisteluineen, tutkimuksineen ja seurantoineen kesti aamupäivän, iltapäivällä olin jo kotona. Tasainen pulssi tuntui pitkästä aikaa oudolta. Olo oli ensin vähän kuin duracel-pupulla, jonka patterit ovat taas täynnä virtaa. Seuraavana päivänä kävimme liittymässä elokuvakerhoon, tilasin jalkahoidon ja kävin äänestämässä. Turhaan ei jälkihoito-ohjeissa varoitella, että ensimmäiset päivät on otettava rauhallisesti ja vältettävä stressiä ja rasitusta. Uusi estolääke vaikuttaa vähän niin kuin ajaisi autoa käsijarru päällä.

Kävin ensimmäisessä seuranta-EKG:ssä ja käppyrä näytti edelleen kaunista sinusrytmiä. Nyt vain toivon, että oikea rytmi pysyy mahdollisimman pitkään.

Hallituksen muotoilema kuntakartan uusjako pääsi lipsahtamaan keskentekoisena mediaan ja sehän oli tietysti karvasta kalkkia kuntapäättäjille ja asukkaille. Kansa katselee silmät pyöreänä kartasta mihin suuntaan ja keiden kanssa polku avautuu tulevaisuudessa. Paikallisaviisit parahtelevat ja ellen pahasti erehdy, tämä on luu, jota kalutaan vielä pitkään ja hartaasti valitellen.

Äkkikatsomalta näyttää siltä, että kolmesta viiteen lähituntumassa olevaa kuntaa on vain läiskäisty yhteen kartalla. Pääasia tuntuu olevan, että kuntien määrä saadaan kolmasosaan nykyisestä. Kun vähän miettii, ymmärtää kohta, että muutoskustannuksilla hoitaisi ongelmakuntien tulovajeen pitkäksi aikaa. Uhkakuvana tämä voi toimia, ehkä kunnissa herätään tappelemaan itsenäisen aseman puolesta.

Soisi kyllä, että uusjaon suunnittelijat ottaisivat tosiasioista selvää. Jo nyt on pieniä kuntia, joita on juuri yhdistetty, sairaanhoitopiirijako vastikään uusittu ja hädin tuskin ehditty saada toimimaan, kun kuntaa nyt ollaan työntämässä toiseen suuntaan ja kaikki alkaa alusta. Onnetonta touhua.

Ei ole pakkoa, virkkaa ministeri-Henna valittajille. Totuus saattaa olla kumminkin, että se kuuluisa porkkana roikkuu kepin nenässä, joka vielä viuhuu. Kukas nyt vapaaehtoisesti mihinkään suostuu, tasan ei.

Kuljen metsäpolkua yksinäni. Muutama pakkasaste, auringonviiru ohjaamassa kulkua. On sunnuntaihiljaista. Mietin edessä olevaa sairaalakäyntiä ja taakse jo jääneitä. Miksi mielessä häilyy pelon tunteita, vaikka olen niin paljon paremmassa kunnossa kuin syksyllä. Ehkä nyt on voimia pelätä sekä samalla olla turvassa.

Ajatuksiin tulee tungosta. Unissaan miettii yhtä aikaa tekemisiä, olemisia ja menemisiä. Tulee mieleen ihmisiä, olleita, menneitä. Öisin unet häilyvät oudoilla radoilla ja tuovat kuolleita tupaan. Jonakin aamuna herää painajaisesta hiki otsalla.

Tekee päätöksen, iloitsee hetken, että pystyy päättämään, katuu sitten ja mielenvaiva pyrkii takaisin kotiinsa. Ihmettelee yksinkö pyristelee aikeiden ja unelmien sotkuisessa verkossa. Palaa unessa töihin, joita on tehnyt aikaa sitten, kokee, ettei kuulu sinne. Palaa lapsuuskotiin, sitä ei enää ole, ei ketään siellä.

Mennyt rapautuu hiljalleen, tulevaisuutta ei näe. Aika hajoaa vuosikvartaaleiksi. Tuntee että tarvitaan, mutta kokee itsensä tarpeettomaksi. Tajuaa mennessään, että olisi pitänyt mennä vasta huomenna tai jo eilen. Jonakin aamuna ei tiedä, miksi nousisi uuteen päivään.  

Pieniä ovat ihmisen murheet joltain katsannolta, toisaalta tuntuvat kipuna. Varjot häilähtelevät uhkaa mielen seinillä, suurentuvat, monistuvat. Huoneiden pimeät nurkat hiipivät toisiaan kohti. On etsiydyttävä sisäisen tyyneyden pisteeseensä. Siellä se on jossain syvällä, keskustassa, yhä.

Pissismummo riehaantui poikkeuksellisen ärhäkkään mielipiteenilmaisuun kotona lähimmän kanssakatsojan kuullen. Konsa tuo malttoi äimistelyltään kuulla toisensakin mielipiteen kyseisestä asiasta, todettiin, että oltiin harvinaisen samaa mieltä. – Johan nyt on tappurat, mesosi Mummo,  – luuleeko nuo katsojia ihan dilleiksi, vai mitä ihmeen alakarppausta tää nyt on.

Mummo ja Poikakaveri olivat nostalgian kaipuusta ruvenneet männä vuonna katsomaan kotimaista sarjaa Karjalan kunnailla. Aluksi se tuntui mukavan harmittomalta ja kotoisalta, jotkut näyttelijöistä jopa taisivat oikean kuuloista murrettakin. Ihme sarja, missä aina on kesä, romanssit hehkuvat, kylä elää ja tullen mennen kommentoi hyväntahtoisesti toistensa kohtalonkäänteitä.

Sitten alkoi ’toinen tuotantokausi’. Paikalle rantautettiin ranskaa puhuvaa naisporukkaa muka uraaninetsintään. Isä Antto joutui kriisiin ja alkoi höperehtiä. Jaakko nousi katolle jurputtamaan. Kaisan kahvilan pariskunta pakeni kokonaan paikalta. Suhari Sahioja pantiin taas puhumaan henkeä vetämättä puuta heinää. Jake ei näytä saavan naisasioitaan järjestykseen ei millään, haahuilee ympäriinsä, etsii Hannaa ja setvii Jonnan kanssa suhteita. Voi herttinen sentään. Romanssit menevät pakerruksen puolelle, kun kipinä puuttuu. Viimeksi nähty jakso oli kaikkien aikojen rimanalitus.

– Ei tätä kestä, Pissismummo ärisi. Miten voi olla niin vaikea kirjoittaa järjellistä tekstiä? Onko ohjaaja jättänyt porukan mölyämään keskenään? Eikö kelpo näyttelijöistä saa irti muuta kuin huitaisuja ja kaameasti ylinäyteltyä meuhketta? Jo on!

Loppiaispyhä palautettiin 1992 entiselle paikalleen parin vuosikymmenen harharetkeltä. Se on tammikuun kuudentena, viikonpäivästä riippumatta. Pääkaupungin keskustassa liikkuja havaitsi nopeasti, että kaupat ja tavaratalot olivat auki kahdestatoista iltayhdeksään ja että venäjää puhuttiin joka kadunkulmassa. Oikein piti ihmetellä, että Fennian korttelia kierrellessä kohdallemme pysähtyneen auton kuljettaja kysyi tietä Länsisatamaan ihan suomeksi.

Le Havren päivänäytännössä oli runsaanpuoleisesti väkeä. Aki Kaurismäen elokuva oli karunkaunis ja samalla syvästi inhimillinen. Aito ranskalainen miljöö, nostalginen musiikki ja tarinan hahmot loivat vahvan atmosfäärin. Kaikki turha oli karissut itsestään. Kamera viipyi kasvoilla, katseissa. Tarina henkäili melankoliaa, epätoivon puolelle putoamatta. Oletin tarinan päättyvän Kaurismäen tapaan surullisesti, mutta tällä kertaa katsoja yllättyi.

Istuin sitten Toisen kanssa Etelärannassa aterialla. Katselin ikkunapaikalta satamassa vellovaa väkeä. Hämärtyvässä loppiaisillassa välähtelivät turistikameroiden salamat ja kauppahallin ovista kulki toppatakkiväki kasseineen edestakaisin. Ensimmäisen kerran elämässä söimme vasikanposkea, se oli pehmeää, hyvin yrteillä maustettu, sopivan kokoinen annos. Naapuripöydässä puhuttiin ruotsia, mutta tarjoilijalle valitettiin suomeksi alkukeitosta, joka ei ollut tarpeeksi kuumaa. Herkullisen appelsiini-kaneli- paahtovanukkaan aromi helli makunystyröitä vielä, kun palasimme asemalle.

Loppiaiskahveilla kotona söimme viimeiset palat taatelikakkua ja tyhjensimme piparirasian. Jouluaika loppuu vanhastaan Nuutin päivään, mutta meillä kuusi on usein loppiaisiltana riisuttu ja viety pois. Tänä vuonna ei ole kiirehditty. Kynttilän liekki luo rauhaa ja jättää huoneisiin jouluisen tuoksun.

Vuosi on lähtenyt radalleen ilotulitusten loisteessa, humulla ja paukkeella. Tietäjät ovat ehtineet seimelle, luovuttaneet lahjansa ja kääntyneet paluumatkalle. Lapsi vanhempineen pakenee hallitsijaa, jolla on pahat mielessä. Joulun tähti on sammunut, taivaallinen sotajoukko palannut asemapaikkaansa ja maan rauha osoittautunut illuusioksi jälleen kerran.

Joulun sanoman lämmittämien ihmissydänten kaipaus paremmasta ja pienet hyvän tahdon eleet pitävät toivoa yllä maailmassa. Liitän liekkini valojen mereen. Kuljemme tulevaisuutta kohti luottavaisina. Jumala on rakkaudessaan uskollinen.

Henkilökohtaisen vuoteni saldossa 2011 on ollut piinaavaa kipua ja yliläikkyvää iloa. Asteikolla ja määrällä mitattuna kipu vei voiton, mutta unohtuu nopeasti. Ilo läikähtelee yli, säteilee pitkää ja tasaista lämpöä, pitää sydämen sulana, ei unohdu. Kokemustasolla kaikki on mennyt tasan.

Jos antaisin eläkevuosilleni oleellista määrittävän nimen, 2006 olisi Lähtö ja Paluu, 2007 Koti ja Kylä, 2008 Sukupolvien synty, 2009 Löytöjen vuosi, 2010 Suru ja Lohdutus, 2011 Kipu ja Ilo. Vain itse tiedän tarkkaan mitä näihin sisältyy, sillä kokemuksiaan jakaa palan tuolla toisen täällä.

Toivon voimaantuvani alkaneena vuotena, löytäväni edelleen ilon ja elämänvoiman lähteitä. Toivon voivani rohkaista ja ilahduttaa ihmisiä, joita kohtaan. Toivon rakkautta ja hyvää tahtoa ihmisten välisiin suhteisiin. Hyvää vuotta 2012 sinulle.    

Pienet olivat matkanneet etelästä pohjoiseen, viettäneet joulua serkkujen, tätien, enojen ja toisen Mummolan väen kanssa ja palanneet kotiin. Pikkuritarin päiväjärjestys oli sekaisin ja matkaväsymys näkyi ja tuntui. Isällä ja äidillä alkoi orkesterin harjoitusviikko, joten Vaarilan elämä järjestäytyi heti arjen tultua uusiksi: maitopulloaikoja, soseaikoja, nukkuaikoja ja vaipanvaihtoa Muruselle sekä ruokaa, välipaloja, lukutuokioita, ulkoilua, erinäisiä neuvotteluja ja perään katsomista Pikkuritarin suunnalla. Onneksi ei satanut vettä, päästiin puistoon ja Pikkuritari sai kiipeillä ja Murunen keinua. Murusen ryömintävauhti oli petraantunut jouluviikolla ja toiveikasta kokeilua ilmaantunut, että jos pääsisi nousemaan ja tarkastelemaan mitä lattiatasoa ylempänä onkaan. Illalla pikkuväki haettiin omaan kotiin nukkumaan.

Ensimmäisen päivän jälkeinen, lievästi epätoivoinen väsymys oli yön levättyä hellittänyt. Toinen päivä meni jo letkeämmin, Vaari ja Mummeli hoksasivat jakaa tehtäviä, antaa Pikkuritarin katsoa rauhassa lempiohjelmansa Pingun ja pari muuta animaatiota Yle-areenalta ja hyödyntää lukuhetket itsekin selkää oikaisten. Kolmivuotiaan päiväunet eivät menneet ihan niin helppoon putkeen kuin isänsä antoi ymmärtää, mutta kun Vaari lopulta kellahti levottoman kieriskelijän viereen, kohta kuului vain tuhinaa. (Sitä ennen nukkumahuoneen verho oli puoliksi irronnut, taulu vinksallaan, peitot ja tyynyt joutuneet lattialle ja matto kasassa.)

Kolmannen ja neljännen päivän aamuna satoi vettä. Toivottu aamupäiväkävely metsään jäi haaveeksi. Vaari oikaisi kirja kädessä vuoteelle – ja nukahti siihen. Mummelikin päätti sitten suosiolla levätä varastoon ennen kuin pikkuiset tulivat iltapäivän hämärtyessä. Opittiin kantapään kautta, että kahden pienen hoitaminen ei tosiaankaan ole sama kuin yhden. Että kolmivuotiaalla pitää olla koko ajan ohjelmaa tai muuten hän itse järjestää sitä. Ja että huoli ja vastuu vievät myös energiaa, jota muutenkin on näillä kymmenillä jo rajallisesti.

Konserttipäivän hoitosessio sisälsi nukkumaanmenorituaalitkin ja tapahtui siksi Ritarilassa. Oli rauhallisempaa ja väljempää. Pikkuritari ja Vaari kävivät iltakävelyllä katselemassa ilotulituksia. Sillä aikaa Murunen pääsi leikkimään Pikkuritarin tavaroillakin, joihin muuten ei ollut asiaa. Viikon aikana Muru oli alkanut konttailla tarmokkaasti eikä enää paljon viihtynyt lattialla. Kun iltalenkillä olijat palasivat, alkoikin olla Murusen nukkumaanmenon aika. Se oli sentään vielä yksinkertaista, mutta Pikkuritarin kanssa neuvoteltiin vähän kaikesta. Murunen oli unessa ja Pikkuritari sängyssään iltasatua kuulemassa, kun vanhempansa saapuivat ja ottivat homman haltuunsa.  

Rakettien paukkeessa ajelivat Mummeli ja Vaari kotiinsa ja panivat saunan lämpiämään. – Miten ihmeessä pienten lasten vanhemmat jaksavat päivästä toiseen, huokasi Mummeli. – Ovat nuorempia, niin kuin mekin oltiin aikoinaan, Vaari siihen.