Ajattelen Jeesusta, joka seisoo tuomiolla, vaiti. Syyttömänkö ei tarvitse puolustautua? Ajattelen Pilatuksen vaimoa, joka näkee enneunen ja kiirehtii varoittamaan miestään. Ajattelen tuomaria, joka pesee kätensä asiasta ja näin tekeytyy viattomaksi viattoman kohtaloon. Ja Jeesus jää vihamielisten vallanpitäjien lynkattavaksi.

”Häpeä on murtanut sydämeni, haavani ei parane”   (Ps. 69:21)

Ajattelen Jeesusta, joka seisoo vallanpitäjien tutkittavana, sotilaiden kidutettavana samaan aikaan, kun Pietari vastaa kolmesti kysyjille, ettei hänellä ole mitään tekemistä ’tuon miehen’ kanssa. Enkeli on vahvistanut Jeesusta kestämään mikä on kestettävä, mutta jengipäällikkö ei kestä naisten kysymyksiä.

”Minuun sattuu niiden pilkka, jotka pilkkaavat sinua”  (Ps. 69:10)

Ajattelen Jeesusta Getsemanessa. Miten hän hurraahuutojen vaiettua valvoo yksin pimeää yötä Öljymäen ikiaikaisten oliivipuiden alla. Millaisen kuolemanpelon ja sisäisen tuskan hän käy läpi. Veljien jengi nukkuu väsymystään, Jeesus itkee ja rukoilee. Hän tietää, että aika on vähissä ja voimat. – Ja siihen hetkeen tulee enkeli.

”Minä valvon yöni, olen yksin kuin katolla kyyhöttävä lintu”  (Ps. 102:8)

Paju soittelee kevätpreludia, herättää ihmisessä kaipauksen: tule ja kosketa. Valo, valaise minut! Ilo, iloitse minussa!

Järvellä on jo kevään aavistuksia. Kuoressaan talven nukkunut vesi odottaa taivaan kuvajaisia, tuulen tuntumaa. Mietin, että jää on samaa vettä, että talvisena järvi on kantanut hiljaiset miehet pilkkiavannolla ajatuksineen, reippaat hiihtelijät ja tuulivarjoineen liitäjät; kesä kutsuu sinne soutajat, purjehtijat ja uimarit. Tänään kuuntelen rannalla miten jäät sulavat. 

Taannoin päätin tympeän teatterikokemuksen jälkeen, etten Kansalliseen enää tuhlaa aikaani enkä eurojani ennen kuin meininki muuttuu. No, on se muuttunut – pääjohtajan vaihdos on mukavasti tuulettanut ohjelmistoa ja perusporukka venyy ihmeesti.

Ken on Saisionsa lukenut, voi vain todeta, että tuttua kamaa tämä. Mutta ajoitus on täydellinen, aihe kutkuttelee yhteiskunnan hermoa. Saisio on valinnut tyylilajiksi anarkistisen farssin ja Jussi Tuurnan musiikki on oleellinen osa näytelmän sanomaa.

Julistavat näytelmät teatterissa ovat periaatteessa yhtä vanhanaikaisia kuin pauhaavat saarnaajat kirkossa ja poliittisten agitaattorien melske muinaisilla työväentaloilla. Huutava laulutyyli toi mieleen Lapualaisoopperan ajat. Äänenkäyttö ja fyysinen nujakointi venytti varmasti esittäjien voimavarat äärimmilleen, kun näytelmä vielä on ylipitkä. Huoletta olisi muutaman historian henkilön voinut tipauttaa esitysversiosta -tällaisena kokonaisuus jätti ylipursuvan vaikutelman ja vei tehoa.

Toteutuksessa on hyviä osajakoja ja draamaoivalluksia. Johannes Holopaisen ottaminen Teatterikorkeakoulusta vaativaan päärooliin tuottaa loistavan roolityön.  Hänen ilmaantuessaan näyttämölle Moritzina syntyy suorastaan messiaaninen hetki, täydellisempää Michel Angelon David-vaikutelmaa on vaikea kuvitella. Juha Muje kirjailijan roolissa on suvereeni ja Rea Mauranen omatuntonsa kanssa keskustelevana poliitikkona kuin ilmetty esikuvansa. Suvaitsevaisuuskeskustelu aitiosta toiseen on herkullinen yksityiskohta. Kiekkojätkät ja pienet joutsenet kutkuttavat nauruhermoa.

Saisio onnistuu säilyttämään aiheen kipeänvakavan pohjavireen tekemättä aiheesta raskasta tai naurettavaa. Huutamisen vastapainona muutama hiljainen laulu olisi luonut kontrastia ja rauhoittanut melskeistä yleistunnelmaa. – Tämä on nähtävä.

*
PS. Mietin vielä mikä oli fokus, mihin näytelmällä pyrittiin. Nostamaan keskustelua? pitämään teema aktuellina? vaikuttamaan asenteisiin? Homovihamieliset tuskin hankkiutuvat näytelmää katsomaan. Toisaalta yleisössä oli havaittavan runsaasti nuoria sekä mies- ja naispareja.

Nivaska työkoneelta ennen eläkkeelle lähtöä tulostettuja sähköposteja leviää jostakin pinosta lattialle.

” KESÄN kuva silmissä, sielussa. Kohta on Suomen sopivanmittaisen kesän lakipiste, juhannusyö. Se YÖ, nimenomaan, salaperäisen himmeä ja kuitenkin valoisa, tuulessa savun tuoksua, ihmisissä väreilyä, rannoilla tulet. Ei juhannuspäivässä enää samaa hohtoa ole…. Olen silleen onnellinen ihminen kuin tapaan olla toisena lomapäivänä, edessä neljän viikon vapaus. VAPAUS!

Tänään on pilvistä, satelee. Siitä ihanaa, että saan antaa aikomani vaatehuoneen tuuletusoperaation vielä olla.

Eilen olin puolentoista tunnin lenkillä metsässä ja tulin kukat kourassa kotiin: sinisiä ja vaaleanvioletteja metsäkurjenpolvia, huumaavia kieloja, hennosti tuoksuvia oravanmarjan pitsikukkia, vilpittömän puhtaanvalkeita metsätähtiä, ahomansikan ystävällisiä pikkuvalkoisia, taivaansinisiä peltolemmikkejä ja nurmitädykkeitä, jokunen niittykäenkukka.

Iltapäivällä tuli Timppa tuomaan kiveä, jonka oli käynyt varta vasten hakemassa meren rannalta minulle muistoksi kuultuaan isäni kuolemasta. Semmoinen on Timppa. Se tuli itse leipomansa kakun kanssa ja minä laitoin meille kahvit. Istuttiin pihassa puhumassa elämästä ja kuolemasta. Sitten me lähdettiin hautausmaalle ja käveltiin siellä kolmisen tuntia. Timppa kertoi tarinoita ihmisistä, joita kivien alle on kätketty, minä muistelin niitä, jotka olin tuntenut. Kun on ollut samassa seurakunnassa töissä 18 vuotta, hautausmaalla näkee jo paljon tuttuja nimiä. Vein metsästä keräämäni kukat Aili-mummon haudalle. Hän oli kuollut yksin  kotiinsa ja haudattu niin, etten voinut häntä hyvästellä. Alusta asti, kaikki 18 vuotta, olen hänet tuntenut, 90:n ikäiseksi ehtineen rehevän evakkomummon tarinoita kuunnellut. Timppa meni kauemmaksi, seisoin haudalla ja lauloin hiljaa: Jo Karjalan kunnailla lehtii puu…

Huomenna lähden Mieshenkilöni kanssa kohti Saarenmaata. Hänen lomansa alkaa sieltä. ” 

– kirjoitettu juhannusviikolla 2001 ystävälle ja ikätoverille, joka nyt on jo poissa. Muistan hänen naurunsa…

                             minä tärisen aallokossa, jonka eletyn dokumentit nostavat mieleen: isän kuoleman jälkeen kirjoitetut surun pyörteet, kipeät kuvat viikosta äidin kanssa hautajaisten jälkeen, sururunot, irrallaan ajelehtivat valokuvat, tekstinpalaset; äidin kuolemahuoneessa piirretyt kasvot, valvottujen yön tuntien tunnelmat, painavat unet, jotka olen kirjoittanut auki aamulla vinttikammarissa, viimeiset kuvat kotoa, josta äiti lähti itkuiselle kierrokselleen vieraisiin huoneisiin.

                             kipu välähtää kuumana, vääntää itkun vielä kerran jostain syväkerroksista, johon luulin sen jo kuivuneen, asettuneen sijoilleen kuten eletyt päivät kaikki. loppuuko tämä joskus, milloin muistot ovat niin pelkkää valoa, että varjot katoavat?

Kahahdan hereille 8:45, kolme varttia tavallista myöhemmin. Elimistö vaatii aikaa uusiin uomiin asettuakseen, kun kellonviisareita muutellaan keväin syksyin. Vartti kerrallaan sisäinen rytmi hilautuu itsestään hitaasti paikoilleen, jos pakkovääntöä ei ole.

Tavallisesti pyrin sammuttamaan lukuvalon kahteentoista mennessä, mutta nyt menee yli, ei voi mitään. Vielä puoli yhdeltä olen liian virkeä. Kirja jatkuu, on mokoma niin mielenkiintoinenkin, ettei malttaisi ollenkaan sulkea.

Eihän tämä nyt eläkkeellä ollen voi mikään ongelma olla. Aikaa on ihan riittävästi kaikkeen tarpeelliseen. Puhelen itselleni: kellonaika on oma juttunsa ja sisäinen rytmi omansa. Ollakseen samassa tahdissa ympäröivän elämän kanssa, on vain synkronoiduttava uudelleen, oli kivaa tai ei. Saattaa olla ihmiselle hyödyksi, ettei uraudu liikaa.

Aamulla kaikki on valkeaa. Yöllä on satanut viitisen senttiä lunta. Kaupunki on pukeutunut puhtaaseen Marianpäiväksi. Kirkon ovella seisoo kirkkoherran pikkuinen tytär ja heläyttää iloisesti: tervetuloa. Hänellä on rinnassaan nimineula, jossa lukee arvokkaasti kirkkoväärti. Toinen pieni kirkkoväärti on sisäaulassa. Juhlan tuntua!

Rippikoululaiset on ohjattu etupenkkeihin. Kummankin ryhmän aikuinen vastuuhenkilö istuu mukana, se hillitsee energioita. Kanttorit laulavat kahdestaan ilman urkuja alkuvirren paikalla Te Deumin. Seuraan virsikirjan nuotista paikoin horjahtelevaa, mutta enimmäkseen upeasti soivaa laulua. Kuusi kynttilää ja liljakimppu alttarilla, antependium valkoinen.

Samuli-pappi saarnaa. Hän sanoo: Jumala antoi Jeesuksessa suuren rakkautensa meille ihmisille, että me antaisimme rakkautta eteen päin toisillemme. Ajattelen miten paljon enemmän olisi rakkautta maailmassa, jos jokainen meistä, jotka olemme kokeneet Jumalan rakkautta, myös toimisimme näin kohtaamisissamme.

Ehtoollishetkessä auringonvalo hulmahtaa ikkunoista. Alttariseinän hopearisti välähtää, urkuikkunasta näkyvät hohtavina kirkonmäen lumiset puut. Hetki tuntuu pyhältä, jää minuun kuvana, jota sieluni katselee vielä illalla kotonakin, kun päivä jo hämärtyy iltaan.