Kotoa lähtiessä pyysin enkeleitä ohjaamaan mukaan oikeanlaisen iltakirjan. Luettuani eilen ensimmäisen luvun tajusin, että teksti puhuu samoista teemoista, joita jo alkukierroksella nousi esiin ryhmässä. Olen nukkunut uniani muistamatta ja tunnen levänneeni. Avaan ikkunan ja raikkaus tulvahtaa huoneeseen. Linnut huutelevat ikikuusten oksistoissa.

Tänään tutkimme elämänviivaa. Joku tekee sen spiraalina, joku puun hahmoon, myös erilaisia karttoja tai värikkäitä poikkiraitoja syntyy. Oma viivani aaltoilee väreissä, siihen pulpahtaa joitakin tästä kohtaa katsoen oleellisia vaiheita, kohokohtia tai käänteitä. Kun katson kokonaisuutta huomaan, että kaikki kuolemat ovat siitä poissa – kuin viimeisen, äidin, mukana olisi haudattu kaikki elämäni ristit, surupisteet. Ymmärrän nyt, että tästä kohtaa elämää moni aikanaan järisyttävä tähtihetki tai syvä rotko on taakse jäädessään silottunut osaksi kokonaisuutta.

Arkkityyppien avulla tehty identiteettiharjoitus oli monille vaikea. Jäin itsekin monessa suhteessa kahden, jopa kolmen vaiheille. Mietin, onko elämän myötä muuttuva identiteetti yleensä mahdollista ilmaista yksiselitteisesti huolenpitäjän, viisaan, soturin, veijarin tai maagikon hahmona.

Pohdimme elämämme arvojakin. Ymmärrän, että osan menneen sukupolven viisaudesta on aika jo nakertanut. Monessa nykymaailman tyrkyttämässä periaatteessa näen pelkkää pintavaahtoa. Tajuan kirkkaasti, että on pidettävä kiinni elämänkokemuksen kautta löytämiensä arvojen paletista. Silläkin tavalla voi olla uskollinen itselleen. 

Vigilian rukousvirrassa kellun mukana puoli tuntia, se riittää nyt. Teen jälkeen osa kurssilaisista saunoo, minä lähden pitkälle kävelylle. Yksin kävellessä näkee eri asioita kuin toisen kanssa. Melkein jokaisen kuusen latvassa näyttää istuvan lintu, joka laulaa. Kuuntelen miten se minussa resonoi.

Huomaan miettiväni vanhan päärakennuksen tulipalon symboliikkaa. Ylimmät kerrokset ovat mustalla karrella, alakerta vesisammutuksen turmelema. Pihalla on työmaakoppeja ja purkurojua. Raivausta tehdään arkiviikolla, nyt on hiljaista. Luostari tulee hädin tuskin toimeen viininvalmistuksella ja turismilla talkooväen turvin. Kuka rahoittaa korjauksen?

Herään yöllä ja valvon pari tuntia. Yövartiossa alan lukea Jobin kirjaa. Päivällä oli puhuttu kärsimyksen merkityksestä elämän kokonaisuudessa. Jobin kirjan sanat koskettavat, tuntuvat uusilta, vaikka monesti luettuja. ”— kaikki tulee näkyviin kuin uudelleen vaatetettuna” (38:14). Mietin taas miksi oikeastaan olen täällä nyt. Eikö elämä ole kurssittanut minua jo tarpeeksi? ”Odota. Sinun asiasi on kyllä vireillä” (35:14). Ehkä joku tarvitsee minulta sitä, mitä täällä saan.

*jatkuu

Huoneeni on tällä kertaa pieni ja yksinkertaisesti kalustettu: vain pikkupenkki, pöytä, tuoli ja vuode. Verhot ja päiväpeitto ovat yllättäen syvänpunaiset. Ikonikuvana vuoteen yläpuolella on Sergei ja Herman, luostarin perustajamunkit. Ikkunasta näkyy viinimarjapensasviljelmä, sen takana järven jäinen selkä.

Trapesan päivällispöydässä alan rauhoittua, tulla paikalle. Väkeä on paljon, mutta tuttuja ei näy. Ajattelen tulomatkan outoa amok-juoksuani kokemuksena, mikähän viesti sillä. Olen usein tullut tänne itkemään jotain surua, prosessoimaan muutoksia. Nyt kun kaikki on balanssissa, tapahtui tämä.

Läheiseen pöytään istuu ystävätär, joka minut tänne nyt kutsui. Katselen häntä, kun hän huomaa, heilautan kättä. Hän nousee heti ja tulee samaan pöytään. Olemme ilmoittautuneet kurssille, joka alkaa puolen tunnin päästä. Kuulumisten vaihto käy pikaisesti, mainitsen jotain katastrofaalisesta tulomatkastakin.

Kurssia ohjaa luotettavan oloinen psykoterapeutti. Kurssilaisia on yksitoista, joku on siis perunut tulonsa. Ensimmäinen istunto menee esittäytymisten merkeissä. Se tapahtuu taas pareittain, kumpikin kertoo ryhmälle sen mitä jää mieleen toisen esittäytymisestä. Tämä on minusta rasittava tapa tutustua, pelkään aina, että sotken tai muistan väärin. Ja niin tietysti sitten tapahtuukin. Kukin saa myös itse kertoa ryhmälle odotuksistaan. Mitä sanoinkaan, kun ei odotuksia ole. En puhu tulomatkan paniikista, vaikka ymmärrän, että sillä on yhteys tähän ’elämän mittaiseen matkaan’, joka teemamme on.

Käymme voimavaratutkimusretkellä ilmansuunnissa. Huomaan, että sijoitan menneisyyteni itään (auringonnousu), tämän hetken etelään (lämmin tuuli), tulevaisuuden pohjoiseen (karua, avaraa), arvot ja periaatteet länteen (iltaruskon lempeä auer). Kustakin ilmansuunnasta löytyy kuin itsestään henkilökohtainen voimalause, joka kirjoitetaan muistiin. 

Iltapalveluksessa vien jälleen tuohuksen Valamolaisen Jumalanäidin ikonille. Olen samanaikaisesti läsnä ja vielä tulossa. Vasta suitsutus kutsuu tunnemuiston sielunkodista. Ajattelen luostarin tulipaloa, johtajanvaihdosta ja muita viime ajan tapahtumia. Tunnustelen ilmapiiriä, onko jokin muuttunut. Kurssilaisista moni on ensi kertaa Valamossa. Heille kaikki tämä on yhtä ekstriimiä.

Teen jälkeen lähden ystävättären kanssa kävelylle kauniiseen iltaan. Sillan molemmin puolin virta on vapaa, muuten jäinen järvi hohkaa kylmää. Kaksi västäräkkiä tulee tiellä vastaan hypellen. Muistan siinä isää ja äitiä. Palattuamme käymme katsomassa ykkösen tv-uutiset (tarvitaan kaksi miestä ja kaksi kaukosäädintä ennen kuin ikivanhasta tv:sta saadaan kuva näkyviin). Toivotamme hyvää yötä toisillemme. Huoneessani kirjoitan auki matkakokemuksen, ettei se tule uniin eikä se tule.

*jatkuu    

Pissismummo aikoi etelästä pohjoiseen. Lyhentääkseen edessä olevaa hulppeasti seitsemän tunnin matka-aikaa Mummo kehitteli poikkeusreitin netistä tulostamiensa aikataulujen avulla: junalla kolmen vartin päässä olevaan kaupunkiin ja sieltä vaihto bussiin. Ei mitään ongelmaa siinä, siis paperilla.

Lähtöasemalla oli ystävällisesti huomioitu Pissismummon matkaanlähtö. Oli oikein torvisoittoa ja ilmaiset kahvit kaikille. Jossain kahvikojun tienoilla vilahti tosin keräyslipasta ojenteleva mieshenkilö, jonka Mummo onnistui kiertämään kauempaa. Taskussa kun oli vain lippu, kaikki killingit kukkarossa, joka oli repussa, joka oli Mummon selässä.

Juna tuli ihme kyllä ajallaan ja oli aikataulussa vielä vaihtoasemallakin, minkä Pissismummo pani tyytyväisenä merkille. Matka vaihtokaupungin asemalaiturilta pikavuoropysäkille oli lyhyt: vain yhdet portaat laskeuduttiin ja se oli siinä. – Reittisuunnitelmahan toimii erinomaisesti, hyrisi Mummo itsekseen. Kaverina odottelemassa istui salskea nuori mies reppuineen, varmaan pikavuoroon menijä hänkin.

Kerran minuutissa pysäkin ohi vilisti paikallisbussi. Kohta tuli taas yksi, jonka perässä näkyi olevankin pikavuoro. Nyt tarkkana. Paikallisbussi pysähtyi, mutta Mummo ei ehtinyt kissaa sanoa, kun express sujahti paikallisen perästä ohi. – Ei voi olla totta, nysse meni ohi, parahti P.Mummo. Nuorimies komppasi: semmossi ne o. Mummon päässä alkoi vilistää hätäinen nauha: mitä minä nyt teen, mitä minä nyt teen…

Pissismummo tempaisi laukkunsa ja kipitti paikallisbussiin. – Hei, apua, mun piti päästä tuohon expressiin, pääseekö tällä linja-autoasemalle? Rouva Kuski otti Mummon kyytiin, ei perinyt maksuakaan, jätti kauppatorin reunaan ja neuvoi oikaisemaan siitä torin poikki linja-autoasemalle. Mummo veti matkalaukkua ja juoksi reppu selässä torin laitaa. Ei näkynyt linja-autoasemaa eikä expresspysäkkiä. Mummo osaa kyllä kysyä, mutta sehän tiedetään, että hädän hetkellä yksi vastaantulija näyttää etelään, toinen pohjoiseen ja kolmas sanoo, ettei tiedä, kun ei ole paikkakuntalainen. Mummo vetää laukkua torin ympäri puolijuoksua, hiki valuu hiussuortuvain latvaa, sydän hakkaa ja ajatus takoo yhtä ja samaa: pakko ehtiä, pakko ehtiä.

Pissismummo oli jo melkein toivoton, kun kohdalle osui paikallisbussi, jonka ovi oli auki ja ratin takana istui Hyvin Rauhallinen Mies. Mummo parahti ovesta: pikavuoro, missä? missä? Mies tajusi, että Mummon kaikki mittarit olivat jo punaisella, tuli oikein ulos bussista, näytti kädellään: menette tätä katua suoraan, kunnes tulee liikennevalot, siitä yli ja linja-autoasema on siinä. P.Mummo lähti ajatustaan nopeammin ja huusi mennessään: kiitos, kiitos.

Linja-autoasema oli siinä missä pitikin. Mutta. Siellä oli ainakin kymmenen expressiä. Mummon uudestaan virinnyt toivo jo hiipui taas: sitä yhtä ei niin missään. Pettymys alkoi musertaa, sillä se pikavuoro oli ainoa siihen suuntaan sinä päivänä. Olisi palattava kotiin. Netistä lunastetut matkaliput menisivät hukkaan ja pitäisi soittaa peruutuksia monelle taholle. Mummo astui alistuneena laukkuineen ja reppuineen terminaaliin, jonka ikkunasta vilahti toiselle puolen saapuvan expressbussin kyltti: Sinne Minne Pitikin.

Viimeinen spurtti perässä vedettävän laukun ja selkärepun kanssa onnistui: kohta istui hikeä tippuva ja punaisena puuskuttava Mummo oikeassa pikavuorobussissa matkalla määränpäähänsä.

Kuljettajan kanssa käydyn keskustelun perusteella Mummo oivalsi panikoineensa aivan turhaan. Ohi ajanut vuoro oli joku muu, ehkä varikolle menijä, tämä oikea oli tullut sen perässä, pysähtynyt ja ottanut kyytiin sen pysäkillä kaikessa rauhassa odotelleen nuorimiehen. Olisi kuulemma mielellään ottanut Mummonkin, jos tämä ei olisi lähtenyt haahuilemaan paniikissa omia teitään.  

Hurmaava viikko! Paitsi edellä kerrottua retkeä, olemme olleet Pikkuritarin ja Murusen kanssa kaksi iltaa ja yhden päivän. Murunen on maailman ihanin pikku tyttö, joka yleensä on hyväntuulinen, syö ja nukahtaa ajallaan helposti. Hän ilmaisee itseään kehonkielellä, joka on ilmeikästä ja puhua pulputtaa yksivuotiaan kieltä, jossa vilahtelee tunnistettavia sanoja: äiti, isi, kenkä, kukka, kakka, ankka, pupu. Sitä paitsi hän laulaa! Se on Mummelista erikoisen herkkää.

Pikkuritarista näkyy kasvavan oivallinen keskustelukumppani, jonka kanssa voi puhua monista pienen pojan maailmaan liittyvistä asioista, joissa hän on asiantuntija. Hän on myös varsin tiedonhaluinen ja vahvatahtoinen poju. Keiton makkarapallerot katoavat vauhdilla, mutta sitten tulee stoppi. Taas käydään neuvotteluja, joiden tuloksena perunat ja porkkanatkin tulevat melkein kaikki syödyksi, kun Mummeli houkuttelee häntä laskemaan lusikalliset. Hän osaa! Hampaiden pesun ’viimeistely’ on Mummelin hommaa, josta yritetään aina laistaa, mutta jos pesu ja iltalaulu kuuluvat kimppaan, laulupaketti voittaa.

Mummeli laulaa Muruselle keinutuolissa nukkulauluksi ’Aa, aa, allin lasta, pientä linnun poikaa’ ja kohta kuuluu tasainen hengitys. Pikkuritarille Mummeli laulaa ihan oman laulun, jota ei lauleta kenellekään muulle. Se päättyy tärkeään säkeeseen: ’Isi ja äiti tulee kotiin, ennen aamua’. Toisena iltana piti laulaa varmuuden vuoksi vielä ’allinlastakin’, kun Pikkuritari kuuli, että hänellekin Mummeli oli vauvana sitä laulanut. Ja sehän päättyy ’siipisivelyyn’ säkeessä: ’pienellä linnulla on pienet siivet, joilla se poikaa hoitaa’. 

Perjantaina Vaari paimensi Murusta jonkun tunnin yksinään, kun Mummeli oli jo matkalla yhteen sielunkotiinsa, jossa odotti mielenkiintoinen kurssi ja Kuopion takaa tuleva ystävätär.

                             Ajattelin mennessä, että olet varmaan mukana, et sitten ollut. Kaksi bussillista starttasi seuriksen pihasta yhdeksältä, vieri Porkkalaa kohti läpi huhtikuisen ankean kehäkolmosmaiseman. Kohtalo heitti Toisen ja minut istumaan erilleen, mikään katastrofihan se ei ollut, me kun istumme joka päivä samassa ruokapöydässä, jonka minä useimmiten katan ja hän korjaa. Vierustoverikseni osui tuttu topakka karjalaismuori, jonka sinäkin tunnet ja jonka kanssa puhe soljui asiasta kolmanteen ja siitä ties minne niin juohevasti, että lopputuloksena oli täyteläinen, kevyesti kosketettu ja voimaantunut olo.

Jostakin Kirkkonummelta ponnahti kyytiin pyöreäposkinen opasrouva, jonka murtumaisillaan olevan äänen (koivuallergikko sanoi olevansa) rätinään totuttelimme seuraavan puolentoista tunnin ajan. Mahtava pläjäys historiallista faktaa ja triviaalia oheistietoa päätyi korvien kautta tajuntaan ja yhtyi siellä uiskenteleviin hajanaisiin tiedonmurusiin. Siitä hahmottui vähitellen käsitys paikasta, jossa en ole koskaan aiemmin käynyt. Metsää, kallioita, tulvivia jokia ja märkää pajukkoa, vanhoja ja uusia taloja hulppeassa peltomaisemassa. Haamukartanoita siellä täällä ja asuttujakin, aatelislinna, jonka pihalla kuultiin Adlercreutzin suvun tarinoita, rekonstruoitu Fanjunkarsin torppa ja Aleksis Kiven kohtalon vuodet. (Aleksis Kivestä opasrouva raakkui: ”ei ollut mikään turha mies”.)

Valtion venäläisvuokralaisten jäljistä riitti kommentoitavaa ja lopuksi hämmästynyt summaus kesken kaiken päättyneestä vuokra-ajasta ja valtion määräyksestä, jolla entisille asuinsijoilleen palaavien porkkalalaisten piti lunastaa kotipaikkansa takaisin. Tulimme tietämään, että Kisu Jernström (onko se joku iskelmätähti?) omistaa Degerbyssä kaupan ja järjestää joka kesä kyläläisille possujuhlan, jossa hänen muinaisyhtyeensä musisoi. Samassa paikassa on myös Nappitiikeri -niminen kauppa. Sehän olisi pitänyt nähdä, vaikka vain ihmetelläkseen, miten nappikaupalla voi tulla toimeen, mutta porukka pidettiin tiukasti bussissa kierroksen ajan.

Kaisankodin arvokkaassa kartanoravintolassa poikkesimme nauttimaan välimerellisen herkkulounaan. Pannacotta oli hyvää ja kahvi sitä jokapaikan tynnyrilirua. Pihassa ehti myös sen verran jaloitella, ettei ihan istumiseksi mennyt koko päivä. Vanhojen lehtipuiden katveessa metsikön laidassa riemastuin kevään ensimmäisistä valkovuokoista.

 Olen varma, että olisit vaikuttunut Pokrovan luostarin (Pokrova tarkoittaa Jumalanäidin suojelusta) parrakkaan isä Haritonin jutuista. Minä ainakin olin, kun en paikassa koskaan ollut käynyt.  Totisenpuoleinen luterilaisjoukkomme hyrähteli nauruun tuon tuostakin, kun armoitettuna kertojana tunnettu Isä kuvaili stand-up-koomikon tapaan paikan historiaa. Siis miten ränsistynyt hevostalli muutetaan kirkoksi roskalavoilta ja kaatopaikoilta pelastetuilla rakennusmateriaaleilla ja luostarin talorotiskot sisustetaan roskislöydöillä ja kuolinpesistä huudetulla puoli-ilmaisella roinalla tyylikkäästi. Miten  tyylinmukaiset katto- ja seinäfreskot saatiin maalattua Pietarin ikonimaalarioppilaiden toimesta. Oli muuten ovela veto, näet ikonien tuominen olisi juuttunut tulliin, mutta maalarien ei.

Isä Hariton konkkaili kahden kepin kanssa ja kertoi olevansa polvileikkausjonossa. Hänet tunnetaan myös erinomaisena kokkina, entinen ravintoloitsijakin kun on. Kirkossa oli uskomattoman kauniita ikoneja, joita ei saanut kuvata ja myymälässä näin muun muassa harvinaisen venäläistyyppisen Jumalanäidin ikonin, jossa mafori (viitta) on liljakuvioinen. Ostin varjoliljan ja dannebrogin unikon siemeniä, jospa ne itäisivät pihassamme, kun ovat oikein siunattujakin.

Retkipäivän elämyksistä erikoisin oli kaiketi se kohtaaminen, kun iloa säteilevä nuorekas rouva tuli kertomaan, että häntä kutsutaan lempinimellä Ellinoora. Minulla ei ole ainuttakaan etunimikaimaa ikätovereissa, nuorempia kyllä (Suomen nimirekisterin mukaan). Oi, niin ilahduin lempinimikaimasta kuin olisin pikkusiskon saanut!

Toivottavasti tästä ymmärrät, että jotain erityistä olisi ollut  sinullekin varattu tähän päivään, mutta se jäi nyt odottamaan seuraavaa kertaa tai tapahtuu toisaalla.

Kevätiloa… toivottelee ystäväsi Ellinoora!

Nyt puhutaan mediassa muistisairaudesta ja luodaan kauhukuvia tulevaisuudesta. Vanhusten määrän kasvaessa myös muistisairaudet lisääntyvät, sanotaan. Pitää muistaa suhteuttaa: ne siis lisääntyvät lukumääräisesti, eivät suhteessa vanhusten määrään. Muistiongelmista voi laskea leikkiä niin kauan kuin itse tai läheinen ei ole siinä kohtaa. Sitten kun joku läheinen on niillä rajoilla tai todetusti siinä joukossa, huomaakin, ettei se ole leikin asia eikä liioin kauhistelustakaan ole apua. Kokemus äidin viimeisistä vuosista saa minut kirjaamaan tämän kommenttina keskusteluun:

• muistisairaus ei ole itsenäinen sairaus ennen kuin se on todettu ja erotettu muista muistiongelmia aiheuttavista esim. masennuksesta
• muistisairauksia on monta lajia, kaikki eivät ole alzheimeria, on myös vaskulaarista (verisuoniperäistä) dementiaa ja muutamia muita aivojen rappeumasairauksia, joissa muistiongelmat ovat keskeisiä oireita
• muistisairas on sama ihminen kuin terveenä ollessaan ja ansaitsee tulla kohdelluksi aikuisena ja kunnioittavasti, vaikka katoava muisti hukkaa hänet itseltään ja muuttaa persoonan ilmiasua
• muistisairaan kanssa voi toistaa hänelle mieluisia asioita, joista hän saa hyvää mieltä ja onnistumisen kokemuksia – stressaaminen muistiharjoituksilla on myöhäistä, kun sairaus on todettu
• muistisairaalta ei kannata kysyä jatkuvasti: muistatko tämän tai tuon – hän kertoo kyllä muistavansa, jos muistaa
• muistisairaus on etenevä sairaus, jossa on myös tasanteita ja kiihtyviä vaiheita
• muistisairaan päivät ovat erilaisia kuten terveenkin: on hyviä päiviä ja huonoja päiviä – tänään hän saattaa muistaa jotain, mikä eilen oli kateissa
• muistikerrokset katoavat viimeisimmistä tapahtumista alkaen, ensin lähimuisti ja aikuisuuden vaiheet, viimeiseksi nuoruus ja varhaisen lapsuuden ajat

Oman jaksamisensa takia on välttämätöntä löytää hyväksyvä ja loukkaantumaton asenne muistisairasta läheistä kohtaan. Kyky iloita pienistä asioista ja sietää asioiden kertausta on rakkautta. Omaishoitajalle on erityisen tärkeää pitää huolta itsestään ja hankkia kaikki saatavilla oleva käytännön apu sekä vertaistuki.  

Huhtikuu on satuttanut ja hellinyt. Kevät tanssii keikutellen, pari askelta eteen, askel taakse ja pyörähdys. Tänään aurinko, huomenna sade, vuoroin lunta, vuoroin vettä. Metsän varjoissakin lumet ovat ihan kohta muisto vain. Ihmiset pesevät ikkunoitaan, rapsuttavat pihojaan. Talviuniset verryttelevät, sydänkohmeet käyvät sulamaan. Tunteiden tuulet puhaltelevat!

Tapasin junassa kaksi tuttavaa, jotka olivat menossa katsomaan elokuvaa Rautarouva. Toinen heistä oli ollut eläkkeellä jo kymmenen vuotta ja koko sen ajan toiminut innokkaasti monenlaisissa vapaaehtoistöissä. Toinen oli vasta vuoden vaihteessa jäänyt opettajantöistä ja valitti että eläkkeellä olo on tylsää ja ettei hän keksi miten saisi aikansa kulumaan. Hän oli jo harkinnut paeta takaisin töihin.

Kerroin miten suuresti nautin vapaudesta ja mahdollisuudesta valita osallistumisesta erilaisiin kulttuurisiin harrastuksiin, joihin ei jaksanut eikä ehtinyt työvuosina. Totesimme yhteisesti, että miehiä on vaikea saada mukaan, he niin mielellään pitäytyvät kotona, lukevat lehtiään, katsovat televisiosta urheilua ja räpläävät koneitaan. Kysyinkin, tarvitseeko miestä välttämättä kaveriksi tekemään jotain mitä itse on aina halunnut.  

On myös mahdollista, että tilanne muuttuu. Meillä on jo muuttunut. Toisella on nykyään omat juttunsa, minulla omani ja sitten on vielä ne yhteiset: lapsenlapset, konsertit, elokuvat, teatteri ja matkat. Tästä olimme siinä kaikki yksimielisiä: eläkkeellä olon luksusta on saada nukkua aamulla niin kauan kun nukuttaa ja lukea lehti rauhassa aamukahvin (tai teen) kera. Ah!

Kaapin uumenista putkahti käsiin pikku vihkonen, jonka tekstit lähemmässä tarkastelussa osoittautuivat muistiinpanoiksi Töölön sairaalasta keväältä 2006. Yhtäkkiä kaikki oli taas siinä, outouden tunne, pelon muistot ja se mitä tapahtui.

Muistan Toisen lämpimät kädet junassa Pasilan asemalla, hän lähti siitä työhönsä, minä jatkoin tänne. Nyt yksin, kahdeksan potilaan salissa, kukin omassa kehässään. Ikkunan aurinkoläikkä vaaleanvihreällä seinällä. Verhojen suomaa, hataraa yksityisyyttä. Näin pelkkiä ihmisiä olemme, possunpunervissa lökövaatteissa. Mitä minulle tapahtuu?

– – –

Päivä on kulunut, toinen ja kolmaskin. En tiedä miksi elämäni on nyt näin. Toissapäivänä tehtiin angiografia silmän takia, sen piti olla helppo juttu. Eilen aamulla palautettiin teholta, tänään piti päästä kotiin, en päässyt. Halutaan katsoa vielä, miten kävely edistyy. Huimaus jatkuu ja kaatumisen tunne. Olen saanut fysioterapeutilta kyynärsauvan ulkona liikkumista varten, sisällä yritän täällä kävellä suoraa käytävää ilman.

Ystävällinen sairaanhoitaja tuli luokseni tv-huoneeseen ja istahti juttelemaan. Kuulin, että toisella puolen aivojani oli ollut ahdas suoni, joka olisi mahdollisesti aiheuttanut tulpan myöhemmin. Toisella puolella silmän takana taas oli oikovirtausfisteli, joka siis piti sulkea, ei ehditty. Paha yhdistelmä, ymmärrän. Niin ihminen elää tietämättään kuilun partaalla, tulee yhden ongelman korjaukseen ja kopsahtaa yhden prosentin komplikaatiomahdollisuuteen, joka paljastaa toisen ongelman. Silmän korjausoperaatio tehtäisiin säteellä. En tiedä, suostunko. Eikö osalleni ole nyt tullut jo harvinaisia ongelmia ihan riittävästi.

Monia kohtaloita on ihmisillä tässä huoneessa. Vaihtaisinko osaani heidän kanssaan? Ehkä en vaihtaisi. Kukin saa osansa rajallisuudesta ja tuskasta, jota elämä sisällään kantaa.

Yöt olen nukkunut kuin keiju satumaassa. Ihmeen vähän mekastus, telkkarin äänet ja kuorsaukset häiritsevät, kun on tarpeeksi väsynyt. Miten muutamassa päivässä voi koti alkaa tuntua niin kaukaiselta ja työasiat. Ihan sama kuka ne työt tekee. Mietin, miten on elämä ajateltava uusiksi. Palautuuko silmään näkö, tuleeko kävely varmemmaksi? Mitä tapahtuu kaikelle sille ihanalle tulevaisuudessa, jota olen odottanut?

*Kuusi vuotta myöhemmin voin vain todeta kiitollisena, että silmäni näkö korjaantui ilman säteitä ihmeenomaisesti ja kävely sujuu entiseen tapaan. Kolmen kuukauden päästä jäin alkuperäisen suunnitelman mukaan työstä eläkkeelle. Esikoinen ja Neito juhlivat häitään, olemme saaneet jo kaksi ihanaa lastenlasta. Jumala on parantanut, rukoilevat ystävät tukeneet. Olen hyväksynyt tämänkin kokemuksen elämäntieheni kuuluvana.

Kävin ystäväsiskon kanssa viihtymässä Helsingin Kaupunginteatterissa perjantai-iltana. Musikaali Katri Helena on jo esityskaarensa lopulla ja jonkinlaista väsähtäneisyyttä voi aistia pääroolin esittäjän otteissa sekä yleisössä, mutta mainiot sivuroolisuoritukset sekä teatterin loistava tanssiensamble tekivät kokonaisuudesta nautittavan. Kun esityksen jälkeen lukee teatterilehden pelkkiä superlatiiveja vilisevät ensi kritiikit, tulee kyllä hieman outo olo.

Parasta komiikkaa loivat Sari Siikader luottotoimittajana, Eija Vilpas ihailijan roolissa ja Kari Arffman professorina. Superlatiivit ovat paikallaan erityisesti Katariina Kirjavaisen lavastuksen ja Kari Leppälän valosuunnittelun (huikea rajuilma!) kohdalla. Minut yllätti positiivisesti Sanna Majurin kuulas laulu Katri Helenan superhittien tulkinnassa, ääni oli jopa esikuvansa nykytilannetta sointuvampi, mutta lavakarismaahan ei voi jäljitellä, se on myötäsyntyistä.

Jokaisella Katri Helenan laulujen ystävällä lienee suosikkikappaleensa. Minun lempparini ovat Kesän lapsi ja Anna mulle tähtitaivas, ystävän korvaan jäi tästä esityksestä soimaan Katson sineen taivaan. Laulujen sijoitus elämäntarinan vaiheisiin oli osuvasti ajateltu.

Mitä mieltä kukin onkaan Katri Helenan henkilöstä, lauluista tai äänestä, se lienee kiistatonta, että hänen uransa viihdetaiteilijana on legendaarinen. Siihen ovat luoneet syvyyttä kohtalonomaiset elämänkäänteet. Katri Helena on musikaalinsa ansainnut.

(Ps. Kevään viimeisiin näytäntöihin lippuja saa edulliseen erikoishintaan!)