Neljä kukkaa samassa vanassa, avautumassa kukin omalla ajallaan. Kuin ihmiselämä: lapsuus, nuoruus, aikuisuus, vanhuus. Aika on kukkia, aika lakastua. Ja sipulissa jo on valmiina kaikkien vaiheiden aiheet.

Joulun jälkeenkin on elämää, vähän pliisua kenties on, mutta kumminki. Lunta on tullut ihan piisatakseen asti eikähän siinä muuten mitään, mutta kun Pissismummolan lumenluontipatteristo yskii. Mummo terhentäytyi pihapolkua putsaamaan kevyellä aseistuksella eli alumiinilapiolla, mutta autopihan kolaamisen jätti hän suosiolla niine lumineen. Poikakaverin suunnalta sitä yskimistä nimittäin kuuluu eikä tauti ole buranasta moksiskaan.

Tässä eletään hissunkissun vuoden viittä viimestä päivää, joita jostain syystä sanotaan välipäiviksi. Markkinavoimako se niitä välipäiviä viettääkin, mitä, kränäilee Pissismummo äkätessään lehdestä välipäivämarkkinamainoksen. Vai onko kyseessä samanlainen ilmiö kuin Havukka-ahon ajattelijan fundeeraama välikäsi? Vuoden rääppöpäivistä ei niin väliä ole, kun kerran koulukkaatkin saavat himmailla protestoimassa kotimurkinaa, mikä saattaa monessa tapauksessa olla kinkunjämä-laatikonpohja-linjalla.

Poikakaveri kyllä sanoo, että ’välipäivät’ juontuu joulun ja vuodenvaihteen juhla-aikojen väliin sijoittumisen perinteisestä ajankohdasta eikä muusta. Niinniin, mutta miksi allakantekijä ei ole pannut tähän oikein kunnon juhlaputkea ilman mitä-välii-päiviä, jouluhan voisi yhtä hyvin alkaa tänään ja jatkua sitten yhtä kyytiä uudenvuoden perästä loppiaisena. Väliin jääminen ja jättäminen ylipäänsä on turhauttavaa, Mummo jupisee. Saisivat ihmiset asiasta juhlakohmelon eikä tarvitseisi alinomaa olla jotain pirskettä järjestämässä.

 Toisaalta syömispuolen täydentämiseen ja juhlimisjätteiden poiskuljetukseen tarvittais kummiski yksi välipäivä, aprikoi Mummo. Siitä tulisi kauppaan kauhea ryysis ja verinen tappelu viimeisestä maitopurkista. Ja kyllä tervehdyskeskuksella saisi jonoa syntymään, kun kinkkuähkyiset sankoin joukoin kömpisivät apua hakemaan. Moni sappi juhlaputkessa ehtisi kiehahtaa pahemman kerran.

Saattaapi olla, että välipäivät pelastavat yhteiskunnan katastrofista. ”Ei ol ylenommaa juhlimine immeiselle hyväks, ark tappurat tasottaa”, sanois Pissismummon Ikimuori, jos hää eläis.

Mistä se tulee, joulumieli? Sielu on vielä aattoaamuna arkivaihteella, vaikka juhlan osatekijät ovat paikallaan, kiirettä ei ole eikä mikään periaatteessa estä jouluntuntua. Iloa voi toivoa ja toivottaa, mutta ei käskeä sydämeen. Surut eivät lomaile, ne pulpahtelevat hiljaisia teitään mielen pintaan jouluilon keskellekin.

Pikkuritari saapui joukkueineen tänä vuonna jouluvieraaksi Vaarilaan. Joulupukki oli käynyt jo aatonaattona toisessa Mummolassa, jossa Pikkuritari serkuksineen oli koolla. Vaarilassa taas tontut ovat tottuneet tuomaan vaivihkaa lahjapaketteja kuusen alle. Pikkuritarin tehtävä oli koristella kuusi äidin ja isin avustuksella. Lopputulos oli upea, runsaudessaan vertaansa vailla.

Aattohartaudessa läheisessä seurakuntakodissa tapasimme monia tuttuja perheitä lapsineen, ikäisiämme vanhoja pareja, naapurimmekin. Ajattelin, miten ihanaa on, että tutut sekä vieraat tervehtivät toisiaan hyvän joulun toivotuksin. Jollekin yksin saapuneelle se saattaa olla juuri se joulumielen tuoja.

Pertti-pappi kehotti katsomaan joulukuusta tarkkaan. Oksien kärjet muodostavat ristin. Vihreä kertoo elämän ja kasvun voimasta. Latvatähti säteilee ilosanomaa ja muistuttaa toivon näköaloista. Lähellä runkoa on rakkauden paikka, sanoi hän. Ajattelin, miten kotikuusessamme poikien nimikkotontut ovat nojailleet joka joulu runkoon oksien piilossa, nyt siellä on Pikkuritarinkin tonttu.

Laulusta se joulumieli minulle tulee. Aattohartaudessa laulettiin yhdessä ne rakkaimmat joululaulut. Odotin minkä laulun Janne-kanttori meille antaisi joululahjaksi tänä vuonna. Se nosti kyyneleet silmiin kutsumatta. ”Tuikkikaa, oi joulun tähtöset, kilpaa lasten tähtisilmäin kanssa, kertokaatte joulun satua, yhtä uutta, yhtä ihanaa…”

Kotimatkalla katse nousi ylös. Taivaan huikaisevassa sinessä suihkukoneiden jättämät valkeat vanat muodostivat ihmeellisen kauniin ristin. Ajattelin siunaten heitä, jotka ovat poissa joulustamme.

 Joulu tulee kaikille, jotka ottavat sen vastaan. Seimi on vain seimi, kaukainen joulun satu sille, joka ei rohkene avata sydäntään ihmeelle. Uskon ihmeeseen, se valaisee tietäni koko vuoden matkan.

Ihmeellistä Joulua teille blogiystävät ja lukijat!

Mukavat kahdeksan pakkasastetta oli aamutuimaan, kun talitintit kävivät lyhteellä ja eväsmökillään. Toinen haki kuusen tutulta myyjättäreltä, jolta aina on erinomainen laatukuusi saatu, isänsä kun niitä metsänhoitajan taidolla kasvattelee perintömaillaan eläkepäiviensä ratoksi. Tuolla kuusi vielä odottelee piha-aitaa vasten sisälle pääsyä.

Pikkuritarin porukaltakin tuli joulukortti, vaikka ovat luvanneet henkilökohtaisestikin tulla aattoa viettämään Vaarilaan. Siinä oli ihan omakätistä pikkuritaritaidetta. Kortti on tietysti kunniapaikalla odottamassa taiteilijan itsensä saapumista.

– Olen syntynyt vuoden pimeimpään päivään, hyvin olen silti elämässä pärjännyt, sanoi tarmokas ystäväni Vanharouva, kun onnittelin puhelimessa häntä. Joulun Lapsi, taivaallisen valon tuoja, on monelle nykyään hankala juttu. Meillä odotetaan ilolla sekä Seimen Lasta että Pikkuritaria vanhempineen, edellistä sydämen seimeen ja jälkimmäisiä ihan syliin.

Mitä hullua, oikeaa talveahan on ollut jo toista kuukautta, huomasi Pissismummo tutkailtuaan lämpötilamerkintöjään kalenterin kulmasta. Erinomaista! No, aluksi ihmiset henkäilivät toisilleen liikuttavan yksimielisesti, miten ihmeen ihana on luminen maisema ja sopiva pakkassää. Kuka urpo nyt haluaisi muistellakaan lukemattomia sohjoisia, mustia ja räntäsateisia joulukuita, joita näillä seuduin on kestetty. Vaan kuinkas sitten…

Lumentuloa ei ollut kestänyt viikkoakaan, kun jo alkoi mukina ja ähkiminen. Ilta illan jälkeen uutisten lukija on parhaansa mukaan lisännyt löylyä raportoimalla lumeen hautautuneista tai ojaan pyllähtäneistä autoista, peruuntuneista lentovuoroista ja ruuhkautuneista teistä. – Ihmisillä on hillitön halu liikuskella kaiken aikaa paikasta toiseen, murisee Pissismummo. Miksnei voi vain kääriytyä täkkeihinsä ja loimehtia kotoisen takkatulen ääressä kirja kourassa. Onko nyt mukava kyhjöttää kassin kaa lentoasemalla venttaamassa, että sää kirkastuu. Eipä ole, ei.

Urbaanikon uusavuttomuus ja nirppanokkaisuus paljastuu, kun systeemit kaatuvat ja palvelu ei pelaa. Valitus nousee taivaisiin asti ja sieltähän vastaa pitkäpartameteorologi nakkaamalla lisää lunta tulemaan. – Saako antaa pienen neuvon, kysyy Pissismummo viattomana. Ei se mitään, annan kummiski: villahousut jalkaan, rukkaset kouraan ja kiinni lapion varteen. Lunta se vain on.

– Lumentulo ei ruukkaa talvela olla poikkeustappaus, sanois Pissismummon Ikimuori, jos hää eläis. Viime vuonnakin oli talvi. Poikkeuksellisen kylmääkin oli viikkokaupalla. Ilmaston lämpenemisennusteet alkoivat joutua naurunalaisiksi monen mielestä. Muutama poikkeuksellisen kuuma kesäkin on ollut peräjälkeen. – Mikä ollenkaan on poikkeus, tiedustelee Mummo. Meteorologien mielestähän tunnetusti kaikki mahdollinen mahtuu normaaliin säävaihteluun. Ollaan samaa mieltä, hyvinkin mielin.

Mistä se tulee, joulumieli? Mikä sytyttää ilon ja toivon sydämeen? Jos antautuisin joululle, herkistyisin huomaamaan kanssakulkijan, olemaan avoin lähimmille… 

Arkiaamupäivisin täällä näkee kävelykadun jouluvalojen alla askeltamassa enimmäkseen vain mummo- ja pappaväkeä, yhteiskunnan varatyövoimaa ja oirehtivia kanssakulkijoita. Niin – ja satunnaisen opiskelijafeissarin tai venäläisen hanurinsoittajan. Ensiksi mainitun yritykset myydä yhteistä hyvää tälle väelle ovat melko turhia. Hanuristin pussin pohjalla pyörivät samat killingit päivästä toiseen, mutta ainakin hän soittaa lämpimikseen eikä nökötä kerjuulla.

Mummot askeltavat varovasti marketista maitopurkki ja leipä kassissaan apteekin kautta kotiin. Papat istuskelevat marketin kahviossa veikkauskuponkeja täytellen tai iltapäivälehtiä lueskellen ja keskenään turinoiden. Rypäs omin luvin opiskeluvapaalla olevia yläkoululaisia pelmahtaa kaupan karkkihyllylle. Suklaapatukka kulkee kassan kautta ja taskuissa muuta, jonka kauppias aikanaan merkitsee hävikiksi ja mummo maksaa tavaroiden hinnassa.

Tapasin ystäväpariskunnan ja tuli puheeksi huolestuttava nuorten syrjäytymiskehitys ja elämänehtojen kiristäminen. Ammattikoulun opettaja sanoi ryhmässään olevan noin kolmannes tosissaan opiskelevia, toinen niitä, jotka tulevat paikalle, mutta eivät opi mitään ja loput keskittyvät lintsaamiseen ja häiriköintiin. – Olen tullut täysin kyyniseksi, hän sanoi, eikä taida olla ainoa kyynikko tässä maassa.

Suomi kuuluu olevan tasa-arvon mallimaa. Mitä tuohon nyt sanoisi. Ei täällä mikään tasan ole, ei ihmisen arvo eikä onnen lahjat. Olemme niin ja näin menestyvien ihmisten monenkirjava joukko, maailma pienoiskoossa. Joulun aikaan vedotaan ihmisten hyvään tahtoon kurjempien puolesta, yleensä rahalahjoitusten toivossa. Kunpa hyvää tahtoa riittäisi monimuotoisesti vuoden arkiviikoillekin. Kyynisyys tappaa tulevaisuususkon ja toivon maailmasta. Siihen ei tarvitse suostua.

Espan puiston punaiset joulukojut nököttivät tähtivaloin täplittyneiden puunrunkojen alla. Kapeassa välitilassa puikkelehti jouluaan etsiviä tulijoita ja menijöitä. Nainen haki sen valmiiksi katsomansa puisen leluauton, jonka pojanpoika tulee saamaan joulupukin kontista. Kysäisi vielä: ”Olisiko teillä tyttökaveria sille pitkäkinttuiselle poikahiirelle, minkä eilen teiltä hain?” Olihan niillä. Annan sille nimeksi Siiri-Hiiri, ajatteli nainen, siitä muistan mistä tulen ja mitä itselleni lupasin.

Nainen oli ollut oikeastaan poissa monta päivää tai viikkoja, käynyt vain nukkumassa sängyssään. Oli ollut illan viimeiset tunnit omissa mietteissään ja aamulla hankkiutunut taas lähtemään. Mies oli saattanut asemalle ja tullut vastaan illalla, pitänyt kotia, puuhannut omiaan ja hoitanut rutiineja. Jonkun piti hankkia jääkaappiin syötävää, lapioida lumia pihassa, hakea postit ja puhua ohimennen naapurin miehen kanssa säästä. Mies oli ollut levollinen, hän tiesi naisen tulevan aikanaan takaisin, ensin paikalleen ruokapöytään vastapäätä, sitten vähitellen kokonaan niin, että huomaisi hänetkin.

Ensimmäisenä tavallisena arkiaamuna naisen herätyskello soi. Tänään on hoidettavia kotiasioita, nainen muisti ja nousi laittamaan aamupalaa. Mieskin nousi, viivytellen, antoi naisen touhuta keittiössä ja läpsytti sitten lumisen pihan poikki aamutakissa ja kesäsandaaleissa postilaatikolle. Kahvin jälkeen mies istui nojatuoliinsa lukemaan sanomalehteä. Jokaisesta uutisesta riitti kommenttia. Tavallisesti mies lukee hiljaa syventyneenä, hän on asioihin tarkkaan perehtyvää sorttia. – ”Ei kai sulla ole ollut puhekaverin puute tai muuten orpo olo”, nainen kysyi huvittuneena ja halasi ohimennen. Mies rapisteli tyytyväisenä lehteään.

Iltahämärässä nainen ja mies palailivat yhdessä asioiltaan. – ”Eikö ole ihmeellistä”, sanoi nainen ja jatkoi puoliksi itsekseen: ”miten arki voikin olla kaunista”. Mies hymyili.

Vasta toisen päivän iltana nainen tyhjensi seminaaripaperit ja Siiri-Hiiren laukustaan. Hiiri näytti jotenkin oudolta, erilaiselta kuin piti. Nainen katsoi ja katsoi ja sitten hän alkoi nauraa. Siiri-Hiiren kuonohan näytti eri suuntaan kuin jalat. Hassu juttu, ajatteli nainen ja tutki miten jalat voisi ottaa irti ja istuttaa toisin päin, se kävisi aika helposti. Sitten nainen päätti olla puuttumatta asiaan. Siiri-Hiirellä nimenomaan on oikeus pitää jalkansa miten päin tahtoo.

joulukuun aamuaurinko moottoritiellä

valopilvissä sateenkaarisoihdut

kahden puolen kultakehrää!

autoradiossa soi ortodoksien juhlaveisu

ennen kuin veisaajat ehtivät loppuun

pilvi jo peittää auringon

ja soihdut sammuvat

valo jää

sydämeen