Ilmastoidussa hytissä nukuttaa hyvin. Toinen sanoo aamiaisella: tänään ei näy mitään. Hän tarkoittaa avaran meren osuutta matkasta, horisontin ympyrää, joka sulkee sisäänsä laivan ja yllä kaartuvan taivaankannen. Näemme eri asioita, tiedän. Näkymiä jaetaan. Ihmettelen taas miten sinistä kaikki on merellä, taivaan sini astetta vaaleampaa, meren sini taittuu harmaaseen. Pilviä ei näy, vain haihtuvaa savua, auerta, tuuleen hajoavia höyryvanoja taivaanlaella ja muutama yksinäinen lokki matkalla sinne, mistä me tulemme.
Päivä on kuuma, etsimme kannelta varjoa. Neljän aikaan Finnlady rantautuu Gdyniaan, jossa osa matkustajista vaihtuu. Tämä poikkeama on ensimmäistä kertaa käytössä uusitulla reitillä. Gdynia näyttää valtavan suurelta lähtösatamaamme verraten. Kymmeniä laitureita nostureineen, yllättävän paljon harmaita sotalaivoja. Jollakin laiturilla puretaan vanhaa alusta, hitsauskipinät sinkoilevat. Näyttää siltä, että Puolan satamat eivät ole vielä ehtineet Varsovan liiton ajoista EU-aikaan. Ruosteista romua on paljon.
Matkapäivään kuuluu kolme ateriaa. Tarjoilupöydät tulvivat herkkuja. Lajien runsaus vaikeuttaa valintaa, siivu sieltä toinen täältä täyttää äkkiä lautasen. Ruoka on laadukasta, maussa tosin huomaa kotikeittiötä runsaamman suolan käytön. Laivan pikku myymälästä etsin lavendelisaippuaa, mutta löytyykin ihanasti orvokintuoksuista (’must’-tuliainen itselleni). Sieltä pyrkii mukaamme myös valkoturkkinen, pieneen käteen sopiva lammas, jonka pyöreiksi hiotuilla puujaloilla voi hellästi kutitella Pikkuritarin selkää.
Tämän matkan iltajuttu on Petri Tammisen pokkari Mitä onni on, jota luen ääneen. Ensin Toinen näyttää vain kuuntelevan kohteliaasti, mutta miehisen huumorin sävyttämän tarinan edetessä hän alkaa jo hymyillä ja naureskella kuulemalleen. Itsekseni luen kansituolissa Anam caraa, kelttiläisen viisauden kirjaa. Teksti on hyvin hoitavaa ja antaa ajatuksille ravintoa. Mietin vääjäämättömyyksiä, auringon vaellusta taivaan laelta meren syliin, ihmisen elämän kulkua. Valo ja meri, elämän kehto ja hauta. Ajatus tuntuu rauhoittavalta ja kauniilta.
Vuoteessa annan hytin ikkunasta näkyvän kuunsillan lumota minut uneen. Pilviharso häilähtää, lipuu kuun kasvoilta ja kohta se nauraa minulle koko naamallaan.
*matka jatkuu
”…astua sisälle valoisaan pilveen ja huutaa: tässä meidän on hyvä olla…”
Istun laivan yläkannella rinnallani toinen meistä, elämäni tärkein ja läheisin ihminen. Lähtösatama jää hiljalleen horisonttiin. Viimeisiä näkymiä kotimaasta on muutaman sekunnin kirkas soihtu, kun auringon säteet osuvat pilviä tavoittelevan talon satoihin ikkunaruutuihin sinisessä auteressa. Vasemmalla häämöttävä eteläisen naapurimaan rantaviiva loittonee. Sitten on vain meri, kevyillä liplaplaineilla ja kuohupitsin reunustama laivanlevyinen vana, joka jää.
Päivä kääntyy illaksi. Päivällisen jälkeen yhdeksän aikoihin palaamme kannelle, jossa vaeltelee muitakin matkalaisia. Auringon oikealla puolella pilvessä on kaunis halo, jota yritän kuvata. – Aurinko laskee viistoon, sanoo Toinen. – Koska maapallo pyörii? – Ei, vaan koska olemme pohjoisella pallonpuoliskolla.
Auringonlaskun oranssi hehku taittuu karmiininpunaan ja violettiin. Kannelle ilmaantuu miehiä järjestelmäkameroineen, jalustoineen ja valotusmittareineen. Mitä vanhempi mies sitä mahtavampi objektiivi. Valosilta punertuu, kapenee, häipyy… Kun päivän tulinen pallo taivaanrantaan ehtii, olen kukkasista suurin ja punaisin…, tapailen muististani Hellaakosken säkeitä.
Objektiivimiehet katoavat, kun aurinko on laskenut, heitä ei jälkihehku kiinnosta. Tätä hetkeä olen janonnut koko kesän, tätä hurmaavaa sunset-drinkkiä: rubiininpunaista, violettiin vivahtavaa viiniä meren ja taivaan laakeassa lasissa, mausteena yläpilvien hento aprikoosi. Ja sen juomme yhdessä pohjaan asti, lopulta kahden.
Puoli yhdeltätoista täytenä loistava kuu on jo korkealla. Yön tummuessa meri muuttuu siniseksi ja valohuntu hulmahtaa laineille. Lapsensieluinen ihmettelijä minussa aina hämmästyy: miksi kuunsilta ei jää taakse, vaikka laiva puskee eteen päin. Miksi silta johtaa juuri hyttimme ikkunalaudalle, jossa kirjoitan? Ja kuka on tuo kaukaa loistava tähti, kuun ja meren välissä, kenen koti, minkä auringon valo?
Aamuyöllä satun heräämään neljältä. Kuiskaan Toiselle, että menen katselemaan auringonnousua. Hän tulee mukaan. Pujahdamme lämpimiin ja hipsimme kannelle. Ihastuksesta mykistyneinä katselemme himmeää kullanhehkua koillisella taivaanrannalla. Laiva kulkee varmana tasaista tietään. Päivännousun puolella lipuu yksinäinen purjevene ja kauempana rahtilaiva. Ensin syttyy horisonttiin pieni tulipunainen pilviviiru, sitten toinen. Ne laajenevat minuutti minuutilta. Ja sitten nousee tulinen pallo meren sylistä kuin luomisen aamuna. Ajattelen, että tulee sateisia syysaamuja, pimeitä talviaamuja, jolloin on muistettava tämä näky; kyllä aurinko nousee silloinkin. Hyräilen ’Onnellisia’: Jo valkenee kaukainen ranta ja koillisest aurinko nousee, jo auteret kiirehtii pois… – Kuudelta olemme taas kääriytyneet peittoihimme ja kohta unet näyttävät uusia kuvia.
”Jo valkenee kaukainen ranta ja koillisest aurinko nousee…”
*matka jatkuu
Meitä tuli koolle kolmetoista, opiskelutovereita, ystäviäkin. Suunnilleen sama ydinjoukko on ollut joka kerta mukana, muutama harvemmin. Alku oli iloista hälinää ja lämpimiä halauksia kuten aina, sitten jo ripsahteli päällimmäisiä kuulumisia kahvipöydän ääressä. Auringonlaskun aikaan saunan löylyissä viimeistään pehmisi pintakoreus ja järvi otti miellyttävän viileään syleilyynsä kuusikymppisensä jo ohittaneet naiset vuosirenkaineen ja arpineen.
Jakamisen hetket koskettivat. Elämä on antanut ja ottanut. Moni on joutunut kokemaan kovia, luovuttamaan terveyttä tai tärkeän ihmisen. On saatu rakkautta ja rikkautta monin tavoin. Joukossamme oli onnellisia isoäitejä ja -tätejä, myös iäkkäistä äideistään huolta kantavia. Jos jostain unelmastaan on joutunutkin luopumaan, uusia on syntynyt sitä mukaa ja ne päästettiin leijaamaan tuuliin tuleviin.
Ja tosiaan, kun ollaan yön yli koolla, ehtii paljastua henkinen köhämme ja keskeneräisyytemme, huomiontarpeemme ja juoruilunhalummekin. Pinnanalainen omahyväisyys saattaa sohaista toisen kipeää kohtaa. Ehtii tapahtua myös hiljaisia, myötäeläviä kohtaamisia ja syvän ymmärryksen väreitä ihmisten välillä.
Kypsymme vanhetessamme, ehkä vielä viisastummekin. Eläkkeelle jääneiden tasapainoisuus näkyi ja tuntui. Mitä kauemmas jäävät yhteiset nuoruusvuodet sitä merkittävämmäksi nousevat henkilökohtaisen kypsymisen prosessit.
***
polun varren puolukat
kesän mennessään kypsyttämät
oi, punaisen mehuisa ilo
pisara sydänverta
avokämmenellä
***
” Elokuussa kesää kaipaavat kulkevat kodittomina. Heillä on yhä henkinen rantapyyhe harteilla ja heinäkuun hiekat varisevat heidän hermostuneista sormistaan. He tuntevat, että jotain on vialla…
Syksyyn siirtyjät selaavat kärsimättömin sormin kalenteria ja jonottavat työväenopiston ovella ilmoittautuakseen ranskan alkeisiin, rivitanssikurssille ja metallipakotustöiden perustaitoihin. He tietävät miten arkea hallitaan…
…meissä on päällekkäin kesää ja syksyä, sekä kaipausta että siirtymistä, mennyttä ja alkavaa…”
Riku Korhonen kolumnissaan Kesän päättyessä, HeSa tänään
Kesä luovuttaa kukkansa, niin kevyet jo, tuuleen valmiit…
Pihassa kukkii kuunlilja. Odotettavissa täysikuun öitä merellä ja matkantekoa uusissa maisemissa. Elokuu, elämänkuu.
”Kasvokkaismykistely ja kirjallisen perinteen töpöhäntäisyys silloittavat kätevästi kusiaispesän ja kännykän väisen kuilun. Kulttuuriin suhtaudutaan ylimääräisenä ohjelmanumerona, johon osallistumisessa noudatetaan ankaraa vapaaehtoisuusperiaatetta.”
Tuomas Nevanlinna, Helsingin Sanomien kolumnissa Keskellä viikkoa
”Herra, tahdon ottaa sinut vastaan elämääni sillä tavoin kuin itse katsot hyväksi. Totuudeksi – joka on kerrottava, Elämäksi – joka on elettävä, Valoksi – joka on sytytettävä, Rakkaudeksi – jota on rakastettava, Tieksi – jota on kuljettava, Iloksi – jota on annettava, Rauhaksi – jota on levitettävä, Uhriksi – johon on suostuttava perheessäni ja naapureitteni parissa.” -Äiti Teresa
Heti alkuun kömmähdän: Herra, tahdon ottaa sinut vastaan elämääni sillä tavoin kuin itse katson hyväksi. Näinhän se todellisuudessa taitaa olla. En edes rohkene väittää, että tunnen Jumalan, jota kuitenkin vilpittömästi yritin palvella hänen kirkkonsa tehtävissä kymmenet vuodet. Varmaan olen tehnyt monet asiat juuri niin kuin itse olen katsonut hyväksi. Mitenkä muuten?
Sitten kompastun totuuteen. Voi, miten voisi tietää mikä on totuus! Raamattuni kertoo, että Jeesus Kristus on totuus. Heti herää vain kimppu uusia kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Tämä aika ei totuuksista piittaa; asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät ja ne saadaan näyttämään vaikka miltä. Toisaalta moni näyttää uskovan, että totuus on hänen hallussaan ja ryhtyy uhkarohkeasti Jeesuksenkin tulkiksi.
Kolmannen kerran nikottelen uhrin kohdalla. Pitkään mietin uhriuden etymologiaa. Onko uhri aina de facto täysin viaton vai voisiko hänellä olla omaa osuutta uhriksi päätymiseen? Rikoksen uhri saattaa hääriä väärissä puuhissa itsekin tai uhkarohkea ottaa riskejä, jotka altistavat uhriutumaan. Onko onnettomien olosuhteiden tai puhtaan sattuman uhreja muualla kuin tulvissa ja maanjäristyksissä?
En pyri Äiti Teresaksi, en osaa noin rukoilla. Uhriksi suostumisen, uhrautumisen ristiriitaiset mietteet tuovat ajatukset takaisin Jeesukseen. Ei tainnut olla hänkään ihan viaton kohtaloonsa; härnäsi tietoisesti aikansa uskontotuuksien ja vallan hallussapitäjiä. Kulki omaa tietään muita mielistelemättä. Aikansa anarkisti.
Jumala, Totuuden ja Rakkauden Henki, toivon ja rukoilen, että olet läsnä elämässäni. Ei minusta ole totuutesi tai tahtosi tulkiksi. Yritän vain kulkea tietäni niin, että henkesi valo, ilo ja rauha heijastuisi elämässäni ja rakkautesi olisi ihmissuhteitteni lämpönä.
Totuus ei taida olla aistinen asia. Aistiset ovat usein harhaa. Kauneus katoavaa, onni hetkellistä kuin valo, joka veden kalvolla leikkii. Etsin pysyvää.
Olen itsekseni ihmetellyt, kun silmiini ei ole osunut juurikaan kommentteja vanhusten automaattisesta ulkoiluradasta, jota taannoin esiteltiin innostuneesti television ajankohtaisohjelmassa. Minusta ajatuskin on epäinhimillinen ja toteutus suorastaan kammottava. En tahtoisi ikinä päätyä ulkoilemaan idioottimaiselle radalle, jossa kone hinaa pyörätuoliani. Mieluummin mätänen sänkyyni, jos inhimillisempää tapaa ulkoiluun ei ole.
Muistan ajan, jolloin poliittisesti tarkoituksenmukainen ja hyväksytty hokema oli: yhteiskunnan velvollisuus on taata lapsille päiväkotipaikka ja vanhuksille vanhainkotipaikka. Näin työtä tekevä väestö ’vapautuu’ rakentamaan yleistä hyvinvointia. Mistä lie sosialismin onnelasta idea omittu, kenties suurten ikäluokkien kaupungistumisen myötä. Poliittinen ideakeinu heiluu: nykyään vanhusten pitäisi asua kotona niin pitkään kuin mahdollista yhteiskuntaa vaivaamatta. Moni onkin unohtunut kotiinsa – kunnes postinkantaja viimein hälyttää.
Perheet ovat kaupungistumisen myötä pienentyneet. Lapsettomia pareja on enemmän kuin ennen ja yhden hengen taloudet ovat yleisiä. Ulkomailla opiskelu ja asuminen erottaa aikuiset lapset vanhemmistaan. Yhden huoltajan lapset joutuvat itsenäistymään varhain. Vaihtuvat perhekuviot tuottavat löyhiä tunnesiteitä, lapsilla on kirjava joukko isä- ja äitipuolia, puolisisaruksia ja isovanhempia. Mahdollisia huoltajia vanhuksille ei välttämättä löydy omaisista. Henkisesti yksinäinen vanhuus odottaa yhä useampaa ikääntynyttä.
Me ikääntyvät voimme ajoissa itse huolehtia vanhuuden päiviemme elämän laadusta mahdollisuuksien mukaan. Henkisiä turvaverkkoja on luotava ja suhteita hoidettava. Jos vanhempiemme sukupolvesta joku vielä elää, voimme näyttää esimerkkiä lapsillemme aitoon välittämiseen perustuvasta vanhusten muistamisesta. Suhteiden hoito ei ole mutkatonta, mutta se kannattaa.
|
|
