|
Tänään rukoillaan rauhan, ihmisoikeuksien ja kansainvälisen vastuun puolesta. Elämme Suomessa rauhassa ja oikeuksiakin on riittävästi. Millä muulla tavalla voisimme kantaa vastuuta kuin rukoilla, iloita presidentti Ahtisaaren rauhanpalkinnosta ja lähettää rauhanturvaajia poliittisesti tarkoituksenmukaisiin paikkoihin? Maanantaina istuin katsomaan Pääministeriä, TV-ykkösen Kotikatsomon poliittista lähimenneisyyttä luotaavaa tv-elokuvaa. Odotin kiinnostavia näkökulmia tähdenlennoksi jääneeseen Anneli Jäätteenmäen pääministeriuraan. Roolitus oli sikäli onnistunut, että oli löydetty ulkoisestikin roolihahmoaan muistuttavia näyttelijöitä. Jonna Järnefeltin tulkitsema päähenkilö oli jokseenkin takakireä, jähmeä ja vaikeaselkoinen kuten esikuvansakin. Episodiksi päätynyt pääministeriys sai taustakseen puolueen hyväveliverkoston sovinistisen sisäpiirikulttuurin, joka jätti untuvikko-puheenjohtajan raivaamaan yksin tietään. Sortuminen kyseenalaisiin tiedonhankintakeinoihin ja paineensietokyvyn pettäminen nousivat draaman pääteemaksi. ? Todellisista tapahtumista osin fiktiivisesti täydennetty tarina nosti arvattavat reaktiot Keskustapuolueen sisällä. Keneen kalahti, se älähti. Eilen illalla taas saatiin seurata BBC:n tv-elokuvaa Margaret Thatcherista, jonka erityislaatuinen karisma välittyi huikealla tavalla Lindsay Duncanin roolityössä. Kun kyse oli yhdestä maailman tunnetuimmista ex-pääministereistä, rooli oli vaativa. Käsikirjoitus ja ohjaus olivat laatutyötä. Siitä ei pääse mihinkään, että tällä alueella meikäläisten rahkeet eivät yllä BBC:n tasolle. Resurssien ja kokemuksen niukkuus näkyy ja tuntuu. Hyvä, että tartutaan töihin kuitenkin, siinä kokemus kasvaa. Tänään on Erittäin Tärkeän Henkilön erittäin tärkeä merkkipäivä. Ettevai ikinä arvaa. No, Pikkuritari tietenkin täyttää YKSI vuotta. Mummeli ja Vaari olisivat soittaneet iloisen ritarifanfaarin, jos olisi ollut torvia, mutta torveilevat he sen sijaan ihan itse paikalle tapauksen kunniaksi hiukan myöhemmin. Mummeli on tehnyt Pikkuritarille oikein oman onnilaulunkin, kun tämä kerran itsekin on laulumiehiä. Näin se kuuluu: On meillä Onnenpoika, ritari pikkuinen On meillä Onnenpoika, ritari pikkuinen Vuodet saapuu yksi kerrallaan, ritari pikkuinen
On aika nähdä maa, mitä se kantaa itsessään, mitä harteillaan. On aika nojata tuuleen, tuntea sen voima ja hellyys. On aika antaa pois ja ottaa vastaan. Iäkköleidit valitsivat lokakuun miitinginsä sytykkeeksi taidenäyttelyn Kolme sisarta. Tapasimme Narinkalla, jonne kukin saapui tahoiltaan. Siitä hakeuduttiin Seurasaareen menevään bussiin n:o 24. Päivä oli kirkas ja tuulinen. Perillä tammien, lehmusten, vaahterain ja koivujen lehdet kisailivat keskenään tuulessa ja asfaltilla. Meren läheisyydessä ison kaupungin ilma tuntui kirpeän raikkaalta. * Näyttely on kahden kaupungin yhteistyönä järjestämä, ollut kesäajan Tampereella ja on nyt Helsingissä Meilahden Taidemuseossa marraskuun 1. päivään. Vielä ehtii vaikuttumaan loistavien taiteilijoiden töistä.
Vietimme rauhaisaa voimaantumisviikkoa kotosalla, mitä nyt konsertissa käytiin virkistymässä. Sitten tuli riemuisa viikonloppu Pikkuritarin mummelina ja vaarina, kun soittajavanhemmat olivat alansa töissä. Yksivuotiaan energia jaksaa ihastuttaa ja hämmästyttää. Miten hän tutkii Vaarilan huoneita ja kaikkia tavaroita, joihin ylettyy, availee kaappeja ja laatikoita, poimii kiinnostavia esineitä mukaansa ja kokeilee mitä kaikkea niillä voi tehdä. Pikkuritarilla on Vaarilassa oma ’konttori’, kannellinen kori, jossa on leluja ja kirjoja. Hän on oppinut suunnistamaan konttoriinsa kohta tultuaan. Korin kantta on kiva availla ja sulkea, lelut voi viskellä pois ja mennä koppaan istumaan. Lempilelut vaihtelevat, mutta viimeksi muuan keittiön laatikosta löytynyt tyhjä teepurkki voitti kaikki autot ja pehmolelut. Kas, purkkiin voi laulaa, se kaikuu kivasti, siellä voi helistää pientä muovipulloa, johon Mummeli on pannut riisiryynejä. Purkki kajahtelee, kun sitä lyö lattiaan. Ja parasta tietysti, että se pysyy pikku kätösessä niin, että sitä voi kanniskella ylpeänä ympäriinsä. Tällä puolen viikonvaihteen on sitten ollutkin yllin kyllin menemisiä. Picasso-näyttely oli toki katsastettava, tuskin sen tason taidetta meidän elinaikanamme toiste tulee Suomeen tässä laajuudessa nähtäväksi. En ole varsinainen Picasso-fani, mutta kiinnostavaa oli seurata, mihin suuntaan taiteilijan eri vuosikymmenien teokset ovat muuttuneet. Jo varhaisimmista töistä näkee, että kyseessä on harvinainen lahjakkuus. Kubistiset työt miellyttivät nytkin minua eniten, yksi sellainen jäi jo vuosikymmen sitten mieleeni Tukholman Moderna Muse’etista, Mies ja kitara. Surrealistiset työt lienevät tunnetuinta Picassoa, niitä oli varsin edustava kokoelma. Näyttelyssä oli tavallisena arki-iltapäivänä melkoinen tungos. Suomen Kansallisteatteri on instituutio, jolla on komea historia ja ylväät puitteet. Näyttelijäkunta on erinomaisen taitava, sijainti ei parempi voi olla ja katsojiakin riittää. Kiinnostavin ohjelmisto tosin löytyy tällä hetkellä ihan muualta, pieniltä näyttämöiltä sivukaduilta. Tuntuu siltä, että komeassa linnakkeessa on torkahdettu ruususen uneen. Klassikot osataan ja niitä onneksi ohjelmistossa on aina. Ohjelmistoon ujutetaan modernia kotimaista draamaa, mutta taso notkahtelee. Kävimme kärsimässä Hotakainen-Lehtola-parivaljakon Kuka kukin on -näytelmän. Sen piti olla komedia. Jo ensimmäisellä puoliajalla haukottelimme. Näyttelijät tahmailivat käsittämättömän hajanaisen tekstin kanssa (mitä moskaa teatterityöläinen joutuukaan opettelemaan ammatikseen). Toisella puoliajalla sain hyörinnästä vaivoin irti jonkinlaisen johtoajatuksen – jos sellaista nyt oli – että ihmisen pitäisi ajatella omilla aivoillaan eikä kuunnella muinaisia viisaita tai kumarrella vallanpitäjiä. Ohjaus (töistään palkitun Lehtolan) oli yhtä sekava kuin tekstikin. Aplodit ansaitsi esirippu, kun se viimein laskeutui. Olimme yhdessä kotikirkossa pitkästä aikaa. Messu antoi paljon: vierailevan lähetyspappiveteraanin sydäntä koskettava saarna, oman tutun pastorin valoisa tapa kohdata seurakunta, ehtoollisen armahtava siunaus jokaiselle osallistujalle henkilökohtaisesti osoitetuin sanoin, musiikki, joka oli sopusoinnussa päivän johtoajatuksen kanssa. Teksteinä oli Mooseksen musertava laki Vanhasta testamentista ja Kristuksen armahtavan rakkauden julistus Uudesta. Saarna päättyi haastavasti: ?kaikki on jo sanottu, mutta kaikkea ei ole vielä tehty?. TIEDE-lehden erikoisnumero, Ihmisen tulevaisuus, kaavaili hulvattomia näkymiä tekniikan ja lääketieteen kehitykseen. Tällä kertaa pidättäydyttiin kokonaan globaaleista kauhukuvista. Ihmisen henkisen kehitystä ei juurikaan ennusteltu, ainoastaan artikkelissa Kirkko natisee liitoksissaan oli tutkija Kimmo Ketolan ajatuksia. Kirkkoa koskeva tulevaisuusskenaario osoittautui yllättävän kansalliseksi ja varovaiseksi: v. 2030 kirkkoon kuuluu enää runsas puolet suomalaisista, kaupungeissa ei sitäkään; sisäiset ristiriidat repivät kirkkoa eikä yhteistä näkemystä löydy. Oppisisältö ei ehkä muutu, mutta tulkinnat väljenevät.
Elävä usko on siellä, missä kaikkea ei vielä ole tehty lähimmäisen hyväksi.
Luoja kasvatti omenapuun, hedelmä kypsyi, oli kaunis ja haluttava. Ihminen otti, maistoi ja sitten heitti pois. Paljon mehukasta ja hyvää mätäni maassa. Eräänä päivänä hedelmään kätketystä siemenestä kasvoi uusi puu. Monissa laitostöissä: päiväkodeissa, kaupoissa, sairaaloissa ja tehtaissa aamun työvuoro alkaa perinteisesti seitsemältä. Kahdeksaksi tai yhdeksäksi menevät opettajat, toimisto- ja virastotyöläiset. Moni joutuu nousemaan työmatkasta riippuen varsin varhain. Ettenkö itsekin muistaisi herätyskellon ikävää nirinää työaamuina. Aina se tuntui raastavan makeimmasta unesta. Sen päätin jo hyvissä ajoin ennen ensimmäistä eläkepäivää, että herätyskelloa en sitten tarvitse, aamusta ei lipsuta iltapäivän puolelle eikä nukkumaan menosta aamuyölle. Täytyy myöntää, että muutaman kerran on lipsahtanut, syynä uppoutuminen lukemiseen tai kirjoituspuuhiin. Niissähän helposti ajantaju katoaa. Nyt ehdotellaan jo vakavissaan, että koulujen alkamisaikaa pitäisi siirtää yläasteella ja lukiossa myöhemmäksi, kun nuoret ovat niin väsyneitä aamuisin, että nukkuvat pulpettiinsa. Televisio yhdisti ennen perhettä, mutta nykyään se toimii lapsenvahtina ja nuoria kasvattaa netti oven takana, jossa lukee: Aikuisilta Pääsy Kielletty. Biologinen rytmi on jokaisella omansa, mutta onhan sen säätely mahdollista ja tahdonalaista. Varhaisia heräämisiä voi auttaa rauhoittamalla iltaa ja päiväjärjestyksestä voi itse pitää kiinni. Selvähän se, että muutaman tunnin uni ei jaksa pitää vireystasoa, jota tehokkaaseen oppimiseen tai työntekoon tarvitaan. Hyvä on, että erilaisia harrastuksia tuetaan, mutta lepo on aliarvostettua monissa perheissä. . ”Monien yhdistysten elinvoimaisin toimintamuoto on kokous, kuolettava tilaisuus, jossa istutaan pöydän ympärillä ja haukotellaan sisäisesti. ’Järjestötoiminnan tarkoitus on järjestötoiminta’, luki eräässä kuvassa, jota kauan sitten vielä luulin vitsiksi. Toinen vaihtoehto on epämääräinen rähinä. Yhdistystoimintaan valikoituu aina jokunen tyyppi, joka saa tyydytystä riitelemisestä, oli aihe mikä hyvänsä.Jos rähinöintitarve ei tyydyty työelämässä, yhdistyksiä riittää ja niissä valta-asemiin pääsee demokratiavajeen turvin helpommin kuin töissä.” Päivän sitaatti; Johanna Korhonen, Helsingin Sanomissa tänään |
|
