Voimala on kiinnostavimpia keskustelufoorumeja tv-tarjonnassa tällä hetkellä. Inhimillinen tekijä on jo kangistunut kaavoihinsa ja Punainen lanka haalistumassa alkuaikojensa kirkkaasta kimalluksesta. Musta laatikko pöyhii ja raapii pelkkää päivänpoliittista sälää. Arto Nyberg, miellyttävä tv-persoona toki sinänsä, marssittaa toimittajakeskeisen ohjelmansa statisteiksi mitä merkillisimpiä yhdistelmiä julkisuuden henkilöitä muutamaan pinnallisen kysymykseen vastaamaan eikä kävijöiden kesken näytä olevan tarkoituskaan saada aikaan vuorovaikutusta.
Voimalan voimakaksikko, nuo mainiot toimittajanaiset, olivat pääsiäinen mielessään silmäilleet henkisiä oppaita. Onhan niitä moneen lähtöön. Haastatelluista henkilöistä vaikutti mielenkiintoisimmalta munkki Serafim, eräs monista lahjakkaista ortodoksiseen munkinkutsumukseen päätyneistä erakkosieluisista miehistä Suomen maassa. Hän koki kutsumuksekseen hengellisen elämän popularisoinnin, ajan kielelle saattamisen, mikä ei ole ollut ortodoksisuuden vahvimpia puolia näihin asti.
Ohjelmassa oli mukana myös pari luterilaista teologian tohtoria. Feministitelogi edusti luterilaista spiritualiteettia ja puhui kauniisti hymyten ’kokonaisvaltaisesta’ ja ’ruumiillisuuden hyväksyvästä’ teologiasta. Hämäräksi jäi mitä sillä käytännössä tarkoitettiin yksilön kohdalla. Uskontoja tutkiva teologimies sai verbaalisesti ylivertaisena keskusteluosuudessa paljon tilaa. Hänen tietomääränsä kuulosti huimalta, mutta mikä mahtoi olla hänen oma hengellinen elämänsä ja suhteensa mystiikkaan?
Ajassamme on tarjolla tosi paljon ja tosi monenlaista henkistä opasta ja opettajaa, kirkkoa, seurakuntaa ja porukkaa. Ne ovat olemassa siksi, että ihminen ei ole pelkkää biologiaa eikä yksin maailmassa. Jokaisessa on myös henkinen ulottuvuus, joka tarvitsee ravintoa ja jota ei tyydytä pelkästään järkeä tai vaistoja ruokkiva elämäntapa. Toimittaja kysyi: mitä te sanotte spiritualiteettia etsivälle nykyihmiselle? Vastaukset tiivistyivät näin: menen siis sekä parvekkeelle että metsään ja luen kirjoja.
Parveke viittaa tavanomaisen elämänmelskeen yläpuoliseen – metsä taas luonnonrauhaan ja vetäytymiseen. Kirja voisi olla syventymisen ja pohtimisen symboli. Serafim antoi rukousmantrankin: Kristus armahda!
Toinen kantoi lehtipinostaan Taloussanomien pääsiäisnumeron eteeni. Antti Kylliäinenhän se siinä, pappismies, etusivujulkkiksena oikein ja aiheena juttuun työelämän armottomuus. Kylliäinen on saanut nimeä kirkon piirissä sekä mediahenkilönä yleisemminkin helvetittömän teologiansa ansiosta. Tämän aihepiirin kootut kylliäiset löytyvät kirjasta Kaikki pääsevät taivaaseen. Työelämän arvoja pastori puntaroi myös kirjan verran, Maan päällä niin kuin taivaassa.
”Armo näkyy nimenomaan ihmisten välisissä suhteissa, riippumatta siitä uskooko ylipäätään mihinkään. Armo tarkoittaa, että kelpaamme sellaisina kuin olemme ja että asioita voi saada anteeksi. Jokainen hölmöilee. – – Ei ole tarkoitus olla armon loppusijoituspaikka vaan kanava. – – Jos ajattelee vain omaa etuaan, jää ajattelemaan yksin. On kehittyneempää itsekkyyttä ymmärtää, että on riippuvainen muista.”– Näin Kylliäinen.
Toimittaja Anna Ruohosen erinomaisen jutun toinen viestintuoja on Kirkon Diakonia- ja yhteiskuntatyön johtaja Heikki Hiilamo. Hän ei ole saanut kuvaansa sisäsivuillekaan, sielläkin komeilee Kylliäinen alttaripöydän takana. Hiilamon viesti on karua faktaa, joka ei askaroi teologisella ylätasolla: puolet Kirkon Diakoniarahaston avustuksista menee jo nyt tavalla tai toisella velkaongelmaisille. ”Saako rahaa tehdä keinolla millä hyvänsä?”, hän kysyy ja kertoo nuorista, joilla on luvuton määrä pikaluottoja jälkiperinnässä korkoa kasvamassa. Siellä tikittää uusi velkapommi.
Kylliäinen julistaa optimistisesti: ”Kyllä kovien arvojen vastapainona elää syvällisempien arvojen etsiminen.” – Se kehittyneempi itsekkyys?
Hiljaisia päiviä pääsiäistä kohti.
Sydän kiittää!
Ylösnousemus kuin kevät,
jokainen kevät!
Pääsiäisaikaan kuuluvat sekä passio että riemu. Olen alkanut vierastaa näytelmiä, joilla kirkkovuoden aiheita yritetään kirkossa elävöittää. En silti kiellä merkitystä, joka niillä voi joillekin olla, onhan hyvä näytelmä parhaimmillaan elämys sekä esittäjille että katsojille. Koen uskon tunnevirtojen alaisena pohjana, tulvavesien kuohusta riippumattomana. Passiomusiikki riittää. Vanhoissa piinavirsissä ja ortodoksien veisuissa tavoitan rauhan ilmapiirin elämän kuohujen keskellä.
Istumme aamulla naapuriseurakunnan väen joukossa vanhassa, kauniissa puukirkossa. Mustiinpuetulla alttarilla on vain viisi tummanpunaista ruusua ja kynttilä ilman liekkiä kuvaamassa Kristuksen uhrikuoleman päivää ja runnellun ruumiin viittä haavaa. Seurakunta yhtyy mieskuoron hartaaseen virrenveisuuseen, urut ovat vaiti. Tuttu pastori avaa puheessaan taidokkaasti sekä mielikuvat kärsimyskertomuksen tapahtumiin että niiden merkitykseen uskon näkökulmasta.
Järven eteläinen lahdelma on auki, salmessa ja pohjoispään selällä on harmaata, sohjoista jäätä. Aurinko valaisee häikäisevästi keväistä maisemaa mustanpuhuvien pilvien lomasta. On pitkäperjantai.
Vaikka eilen tyhmyyttäni missasin mahdollisuuden auttaa, sain silti iloa monin tavoin. Esikoinen soitti iltamyöhällä. Lahjoitti äidilleen puoli tuntia iloa, ehdittiin puhua monesta. Muusikoilla juhla-aika on kiireistä putkea, toisaalta stressaavaa, mutta myös iloa hyvästä musiikista sekä itselle että kuulijoille.
Aamulla annoin ilon soida eteen päin. Etsin mielessä olleen vanhan ystävän puhelinnumeron ja soitin hänelle. Oli hyvä juttuhetki, vuosiin ei ole osuttu tapaamaan. Muutot ja välimatkat, mitä ne tekevätkään ihmissuhteille? Paljon tapahtuu osapuolille tahoillaan. Moni hyvältä tuntunut yhteys jää hoitamatta. Jokainen on maailmansa keskipisteessä ja pallo pyörii radallaan. Voisihan joskus soittaa ja sanoa: muistin sinut, halusin kuulla äänesi.
Kevätvihmo, tuoksuva, kultakukkainen, ilona ulkoikkunalla. Kukkavanat hehkuvat aurinkoa, herkät oksat liikahtelevat tuulenvireen mukaan.
Seminaariporukalla keskusteltiin innokkaasti elämäntarinan eettisistä näkökohdista. Voinko kirjoittaa juuri niin kuin olen kokenut? En halua tuottaa pahaa mieltä niille , joita varten kirjoitan. Jos taas kirjoitan vain myönteisiä kokemuksia ja näkemyksiä, onko se rehellistä, kavennanko persoonaani toisten oletettujen reaktioiden kustannuksella? Toinen innostunut keskustelu syntyi käsiteltävänä olevan tekstin pohjalta vanhenemisesta, yksinäisyydestä ja yhteisöllisyydestä. Nautin suuresti jo tutuksi tulleen porukan esiin tuomista perustelluista ja avartavista näkökulmista.
Pääkadulla viisi herraa oli ryhmittynyt pyörätieosuudelle puimaan asioitaan kalliin hotellin sisäänkäynnin kohdalla. Pyöräilijä soitti kelloa, yksi herroista siirtyi hieman, mutta pyöräilijä joutui tekemään väistöliikkeen, jonka seurauksena sarvikossa ollut muovikassi heilahti etupyörän pinnojen väliin ja kourallinen kyniä levisi kadulle. Olin jo kävellyt ohi, kun äkkiä tajusin: nythän ohitin mahdollisuuden olla avuksi ja tuottaa iloa! – Toista tilaisuutta ei tänään tullut.
Tämä viikko ennen pääsiäisen pyhiä on hieno mahdollisuus hiljentää ja keventää elämänmenoa vähitellen, ettei pitkäperjantai tulisi niin raskaana ja pilvisen pimeänä kuin se joskus työstä väsyneenä tuntui tulevan. Toivoinkin mielessäni nyt, että voisin ilahduttaa joka päivä jotakin vastantulevaa ihmistä, niin saisin iloa itsekin.
Lenkkipolulla oli ihmeen kuivaa, kuulin peipposen laulun metsikössä ensi kertaa tänä keväänä. Nuoruusystävä oli havainnut peipon jo viime viikolla Etelä-Karjalassa ja tänään löytänyt sinivuokkoja. Kevään tuntu on vahva ja ilma raikkaan viileä.
Koulun kulmalla kohtasin kaksi pientä tyttöä, ekaluokkalaisia varmaan. Heillä oli pulma: kaulahuivi oli kiertynyt pikku pyörän ketjuihin ja keskiöön. – Hei, tytöt, jospa yrittäisin auttaa teitä, ehkä saadaan yhdessä kaulahuivi irti. Peruuta pyörää pikkuisen vähän kerrallaan, niin koetan samalla irrotella huivia. Nonnih, lähtihän se sieltä. – Voi, kiitos ihan hirveesti avusta, sirkuttivat hymyilevät tytöt kilpaa.
”Virpoi, varpoi, tuoreeks terveeks, tulevaks vuueks, siulle vihta, miulle palkka!” Jotenkin näin se meni pienenä maalla Etelä-Karjalassa. Virpomavitsat tehtiin ’kissapajuista’, niihin kierrettiin värikästä kreppipaperia ja tehtiin rusetteja. Joskus nyppäistiin kirjavan kanan pyrstöstä jokunen höyhen mukaan. Virvottiin vain kotona ja mummolassa, ei menty vieraisiin paikkoihin. Vitsat jätettiin tietenkin virvotulle ja palkka käytiin hakemassa erikseen pääsiäisenä. Mummo antoi kauniiksi värjätyn keitetyn kananmunan, pikkuleipiä ja jonkun karamellin.
Tänään on taas se päivä, kun ovikellot soivat. Tuntemattomat, noidiksi pukeutuneet ja meikatut pikkutytöt seisovat ovella värikkäinen vitsoineen ja koreineen. Vitsat ovat kauniita, niillä ropsitaan jännittyneen hätäisesti ja luetaan joku lyhyt loru. Palkka pitää saada saman tien, mielellään rahana kiitos, mutta karkitkin käy. Ja sitten kipin kapin seuraavalle ovelle. Sinne häipyvät, vitsoineen päivineen. Antajan ilo jäi, vai jäikö?
Ovikello näkyy olevan kytketty irti, ahaa, Toinen on askaroinut meille ihanan rauhallisen aamun. Taidanpa jäädäkin odottelemaan sitä palmusunnuntaita, kun lapsenlapsi seisoo mummolan oven takana ja saamme liittyä perinteen ketjuun tuoreeks terveeks virvottuna.
Pissismummo ei nykyään kauheesti riehaannu mistään eikä mikään oikein kunnolla ärsytä. Silti lievästi kyrsiintynyt hän on nykyisestä puheilmaisuntarttumisilmiöstä. (Upean pitkä sana!) Ensin oli sitku. Sitten tuli niinku. Kun mummo oli jo ihan piukkana niistä, tuli elikkä. Mediaväen alituisen ahdistelun myötä poliitikot ja niiden perässä turhempikin julkkisväki löysi vielä tämän: sanotaan näin, että..
Hesarin kulttuurikriitikko Vesa Karosen ärisi (Kanavalla) olevansa yliherkkä eli-sanalle ja sen johdannaisille, joita käytetään epäloogisesti sisältöön nähden lauseen alussa. Oijoi, Pissismummokin on nähnyt punaisia lieskoja kaupassa, kun kassahenkilö aloittaa: Elikkä se tekee sitten… Mikä ihmeen Elikkä? Mitä se kellekään kuuluu, mitä joku Elikkä sitten tekee? Mikä lieneekin. Pissismummo haluaa vain maksaa ostoksensa, pakata ne kassiin ja mennä matkoihinsa. Nih.
Elikkä sanotaan näin, että sitku Pissismummo on saanut tän kyrsimisen niinku purettua, hänellä on niinku jotenkin parempi mieli.
Pajulta tullut meemihaaste pani sanat vilisemään mielen monitorissa!
1. Viisi suomenkielistä lempisanaani
* kiitos * kultasein * ystävällinen * ihme * hiljaisuus
2. Suomen kielen sana, joka on mielestäni äänteellisesti kaunein
* mussukka
3. Viisi sanaa, joita tulen käyttäneeksi eniten arjessa
* nonnih’ * kuulehan.. * mitä ? * ahaa ! * hohhoijakkaa
4. Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten
* Ei ole mitään uutta auringon alla.
5. Viisi suomenkielistä sanaa, joita eniten inhoan
* räkä * vittu * perse * pieru * öykkäri
6. Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta
* itse asiassa kaikki fraasit ovat siinä mielessä puhkikuluneita, että niitä on turha käyttää – vaan mitäpä auttaisi keksiä uusia, kohtahan nekin olisivat yhtä puhki
7. Sana, jonka haluaisin kuulla useammin
* äiti
8. Uusin nykykielen sana, jonka olen oppinut
* suvaus
On mielenkiintoista, mitä tämmöinen meemi saa miettimään. Ajattelin, ettei sanoja ole ollenkaan helppo irrottaa merkityksestään (1, 2, 5); niistä pitää tai niitä inhoaa juuri siksi, mitä ne edustavat, mitä mielleyhtymiä tai tunteita ne herättävät. Arjen sanalista (3) olisi toisenlainen, jos olisin vielä työelämässä tai jos arkeni ylimalkaan olisi toisenlainen kuin juuri nyt on. Moni aforismikin (4) on aikaansa sidottu tavalla tai toisella, tämä tuli mieleen ekana. Näyttää ensin siltä, ettei se edes pidä paikkaansa, mutta pohjimmiltaan sittenkin.
– Meemeissä on semmoinen vaikeus, että pitäisi nähdä kysymykset ilman kenenkään toisen vastauksia, voidakseen antaa täysin omat, muista riippumattomat. Tämän tein kopioimalla kysymykset Pajun sivulta ja poistamalla hänen vastauksensa niitä ensin lukematta.
Olisi mukava lukea esimerkiksi mitä Heinäpellon Susanna tai Syksyinen vastaisivat näihin!
|
|
