Auringon poski on viileänlämmin. Kadun varren koivut vihertävät hennosti. Tähän vuodenaikaan tulisen pallon hehku tuntuu vielä vaimeasti. Toinen on kaivanut varaston uumenista puutarhatuolit ja pikkupöydän ja tuonut ne aurinkoiselle seinustalle. Joka kevät olemme alkaneet juoda viikonlopun päiväkahveja pihassa heti, kun vain tarkenee. Harvoin ennen vappua sentään.

Ulkovajasta näkyy löytyvän vaikka mitä. Siitäkin huolimatta, että taloyhtiön talkoopäivänä syksyin keväin tilataan siirtolava ja jokainen asukas saa halutessaan tyhjentää sinne ylimääräiset kaatopaikalle menevät rojunsa. Ehkä ulkovaraston funktio onkin olla pihakalusteiden, grillin, suksien, lätkämailojen ja takkapuiden lisäksi kaikenmoisen käytöstä poistetun tavaran kotina ennen loppusijoituspaikkaa.

Ihmettelen kolmea räsymattoa, jotka ovat unohtuneet hyllyyn vajan perukoille. Vaalean ruskeaa tummin ohuin raidoin, -70-luvun värejä. Muistankin: sinä kesänä, kun Esikoinen oli vajaa parivuotias ja Kuopus uinui alkumuodossaan kohtuni uumenissa, istuin lapsuuskodin vintissä kutomassa mattoja veljenvaimon kangaspuilla. Loimet olivat valmiina, kuteita olin leikellyt pitkin edellistä talvea.

Ulkovaja sisältää enemmän perhehistorian kerroksia kuin mikään muu paikka tässä kodissa. (Jos ei oteta lukuun valokuva-albumeita ja dioja.) Jos olisi talo, jossa on kellari tai vintti, tavara-arkistoa olisi ehkä enemmän. Onneksi vajan koko estää tekemästä siitä museota.

Riina Katajavuori; Kirjeitä Jekatenburgiin; Gummerus, 2006

Novellit ja esseet ovat olleet mieluista lukemista työvuosina, kun lähes tyystin jätin pitkän proosan lukemistostani. Tässä on kymmenen kertomusta, niminovelli viimeisenä. Kirjasta käy ilmi, että muutaman novellin varhaisempi versio on aiemmin jo julkaistu lehdissä.

Novelli on hankala laji, pitäisi osata kertoa lyhyesti, sanoa paljon ja välittää jokin viesti. Näistä en osaa oikein olla mitään mieltä. Ehkä tarinat eivät vain puhuttele minua? Jotenkin epämääräistä pettymystä tuntien mietin, että pitäisi varmaan tutustua Katajavuoren pitkään proosaan, sellaistakin näyttää olevan. Kulttuurisuvun vesana hän on sisäänkasvanut kirjalliseen ilmaisuun, mutta runoissa tuntuu ainakin toistaiseksi soinnahtavan hänen omin äänensä.

Naisen 7 elämää; toim. Sirpa Honkameri ja Ulla-Leena Alppi; WSOY 1998

Luin kirjan uudestaan nyt vuosien päästä, osittain vaalien inspiroimana mutta myös elämäntarina-mielessä. Kirjoittajiksi on haastettu kiinnostavia persoonia, ei pelkästään julkisuusarvon mukaan vaan ennen muuta sen, mitä kukin on yhteisössään merkinnyt. Niinpä mukana on kolme entistä tai nykyistä kansanedustajaa, tutkija, ympäristöaktivisti ja runoilija – poimiakseni kunkin pitkähköstä meriittilistasta jonkin määreen. Viisi heistä on myös äiti, yksi isoäitikin. Naisten vaikuttavat tarinat kertovat työ- ja tehtävätietoisuudesta, halusta vaikuttaa yhteiskunnassa arvostamiensa asioiden puolesta, mutta myös henkilökohtaisista tragedioista: lapsettomuudesta, erokriisin kipeydestä, vakavasta sairaudesta toipumisesta. Puhuttelevimpia tarinoita ovat ne, joissa on jaettu henkilökohtaisia tuntoja. Kirjan toimittajat ovat vahvimpia kirjallisessa ilmaisussaan, mutta kaikkien tarinat ovat kiinnostavaa ja antoisaa luettavaa.

Kuningatar Noor, Uskomaton elämäni; suom. Leena Nivala; Otava 2003

Helposti saattaisi luulla, että kyseessä on pieneen arabikuningaskuntaan naidun amerikkalaisnaisen julkisuushakuisesta tilityksestä. Kirjan esittely kertoo, että on kyse ihan muusta. Lisa Halabylla on ollut ainutlaatuinen tilaisuus sekä perehtyä arabialaisiin juuriinsa, työskennellä Iranissa ja Jordaniassa että elää ja vaikuttaa asioihin keskellä poliittisesti kuohuvaa lähi-itää. Yliopistosivistyksen saanut nuori nainen osoittautuu rohkeaksi oman tiensä kulkijaksi ratkaisuissaan kohdattuaan leskeksi jääneen Jordanian kuningas Husseinin, joka rakastuu häneen. Lisa Halabysta tulee profeetta Muhammedista polveutuvan Husseinin vaimo, Jordanian kuningatar, jolle hänen miehensä antaa nimen Noor al-Hussein, mikä merkitsee Husseinin valoa.

Tottakai kirjassa kerrotaan romanttisesta tutustumisesta, häämatkasta hullunkurisine ja traagisine sattumuksineen ja alkuaikojen sopeutumisvaikeuksista. Antoisinta luettavaa on kuitenkin asioihin syvällisesti perehtyneen rehellisentuntuinen näkökulma lähi-idän poliittisiin levottomuuksiin, sitkeään sovinnon ja rauhan etsimiseen räjähdysalttiissa palestiinalaiskysymyksessä ja toistuviin pettymyksiin sopimusten rauetessa. Jordanian rauhantahtoinen ja sovitteleva kuningas on ottanut tehtävänsä vakavasti ja suurella sydämellä.

Kirjoittaja käsittelee taustoja ja vaikutuksia Camp Davidin sopimuksesta, kuvaa poliittista tempoilua kulloisenkin vallassaolijan mukaan, Saddamin nousua valtaan Irakissa ja Irakin hyökkäystä Kuwaitiin sekä Israelin miehitystaktiikan ruokkimaa koston kierrettä, mikä tapahtuu Yhdysvaltojen hiljaisella tuella. Tästä kaikesta on ollut länsimaisessa mediassa melko yksipuolista, jopa harhaanjohtavaa tietoa.  Lopullista totuutta ei liene kenelläkään, mutta osapuolien erilaisia näkemyksiä on terveellistä kuulla. Mielenkiintoista oli myös tutustua kirjan kautta aitoon islaminuskoon ja sen vaikutukseen hallitsijaperheen elämässä ja arabikulttuurissa laajemminkin. Kuningatar Noor turvautuu miehensä sairauden ja kuoleman aikoina islamille tunnusomaiseen kohtalonuskoon: insha’allah, niin tapahtuu kuin Jumala tahtoo.

”On opittava keräämään totuutta, nähtävä totuus myös muiden kannalta. Sillä tavoin voi muuttaa maailmaa.”

Joskus on mainioita päiviä, jolloin sattuu vaikka mitä mukavia juttuja kaiken päivää. Toisinaan taas ei tapahdu mitään sellaista, mistä voisi Toiselle sanoa, kun se tulee töistään, että tiätkö mitä, tänään tapahtui.. Jos ei tapahdu muille kerrottavaa, se ei silti todellakaan tarkoita, ettei tapahdu mitään, päinvastoin oikeastaan. Eläkeläisen elämä se on hienosyistä, moni ei arvaakaan.

Puhelin soi perjantaiaamulla. – En kai herättänyt? – No et kai, ainakin tietääkseni olen juonut jo aamukahvin ja lukenut puolet hesarista. – Juttu jatkuu siinä tunnin, toista. Tämän soittajan kanssa se on rentoa, mutta syvällistä vuoropuhelua. Tekee iloiseksi ja tuntuu hyvältä koko päivän.

Kurnu tulee pitkästä aikaa pihaan. Ensin se viilettää toiseksi ainoaa, syksyisessä murhaoperaatiossa tuhoamatta jätettyä puuta ylös alas. Sitten se tutkii lehtikasaan kumotun lintulaudan eväsrippeet. Kotvan istuu korkealla oksalla häntä sirosti mutruillen ja killistelee alas. Huomautan sille, että meillä on jo aikaa poistettu talviturkit käytöstä ja siirrytty keväisempiin, niin että sopisi jo vaihtaa tuo harmaa punaruskeaan. Kurnu kuuntelee pää kallellaan, muttei kommentoi.

Puhelimet ovat muuten siitä mukavia, että ne yhdistelevät ihmisten äänet ja kertovat kuka soittaa, mutta eivät kerro sitä, onko vastaajalla tossu lintallaan tai tössöttääkö soittajan otsatukka hassusti. Voi siis vastata vaikka soittajana olisi Tuntematon Numero, joka raastaisi keskeltä muka tärkeääkin puuhaa ilmoittaakseen, että vastaajan numero on väärä eikä jäisi kuuntelemaan, kun haluaisin tietää, mistä kohtaa se nyt niin väärä on.

Myöhemmällä istutaan Toisen kanssa yhdessä katsomaaan eilisiltaista elokuvaa boxista. *Tilulii, tilulii.* Soittaja on Esikuvarouva, jonka ääntä en ole kuullut pitkään aikaan näillä main, hän kun asuu talvet etelässä ja kesät maalla. Uppoudun nojatuoliin. Hän kertoo tervehtymisestään niin positiivisia uutisia, että oikein ilostun. Toinen on poistunut muihin puuhiin välillä ja tulee takaisin, kun kuulee heiheit.

Päästään juuri elokuvan juoneen takaisin, kun kuuluu taas *tilulii*. Nyt se on Toiselle, huomisista talkoista. Alkaa jo naurattaa. Onneksi miesten asiapuhelut ovat lyhyitä. Filmikin alkaa tuntua sen verran yhdentekevältä elävän elämän rinnalla, että siirrytään katsomaan uutislähetystä. Sen ääressä ei enää tiedäkään nauraisiko vai itkisi, mutta yleensä puhelimet ovat hiljaa sen aikaa, kun uutiset kestävät.

Talkoopäivän sää muuten oli perinteinen: kylmää ja märkää sadetta. Olin oikein tyytyväinen itseeni, kun olin älynnyt alkuviikolla haravoida; maa oli kuivaa. Nyt korjasin kasoja Toisen kanssa, muut puuhasivat muuta. Töiden päätteeksi joku toi grillin, makkara ja olut kuuluu aina talkoisiin. Oli mukava fiilis säästä huolimatta.

Yst. Sosiaalineuvos on ankaran tieteellinen henkilö. Hän on takonut kallooni, että astronomia ja astrologia ovat ihan eri asia. Tähtitieteen harrastajana ja armoitettuna skeptikkona hän on vakuuttunut siitä, että astrologia on huuhaata, astronomia taas tiedettä. Yhden kerran sekoitin logian ja nomian. Auta armias! Kaikenmoiset horoskoopit ja tähdistäennustelu kuuluvat astrologiseen huuhaasoppaan, sanoo hän.

Satun olemaan kiinnostunut kelttiläisestä perinteestä, musiikista eritoten. Osuin netissä druidien horoskooppiin ja toki halusin tietää, mitä se sanoo meikäläisestä syntymäajan perusteella. Huihai, tosiaankin. En tunnista itseäni tuosta ylen maireasta kuvauksesta. Sama syntymäpäiväjakso lienee sadoilla tuhansilla muillakin maailmassa, joten tätä jaloa omenapuukansaa riittää. Maailmahan olisi auvoinen paikka, jos kaikki hyviä ominaisuuksia ja asioita pursuvat horoskoopit pitäisivät paikkansa.

Eikö olekin herttaista, että kaikilla kulttuureilla on oma vankka astrologinen perinteensä. Paljon on aikaa, vaivaa ja intoa vaadittu erilaisten tähtikarttojen laadintaan, taivaankappaleiden keskinäisten suhteiden laskemiseen eri ajanjaksoina ja suhteiden merkitysten sepittämiseen aina kyseessä olevan elämänkatsomuksen raameissa. Sitä mukaa kun astronomia saa tieteellisen tutkimuksen kautta uutta tietoa taivaankappaleista ja niiden keskinäisistä suhteista, muttuu ikivanhojen tietämysten perusteella koottu astrologinen knoppologia yhä huuhaammaksi, vai mitä? Tosin monia se ei haittaa, ihminen on niin perusutelias tietämään kaikkea.

Sovitaan pois, että horoskoopit ovat viihdettä ja sellaisena ne saa ottaa tai jättää. Onhan empiirinen tosiasia, että joskus horoskooppikin – sattumaihmeen kautta – voi pitää paikkansa!

Ihminen se on meteorologikin, joka on povannut ilta illan jälkeen rojuilmoja. Hirmuiset rintamavänkkyrät ovat vyöryneet sääkartalla lännen ja lounaan suunnalta maamme yli. Pakkasta yöllä ja räntää päivällä piti olla jo alkuviikosta. On torstai, aurinko loisteleiksen täysin terin ja pakkasmittari näyttää ulkona paisteessa 19 ja varjommassa 14 astetta plussaa. Usko näitä sitten. No, toisaalta ihminenhän on erehtyväinen ja mikään ei ole niin vaikeaa kuin tulevan ennustaminen, sanotaan aiheellisesti. Sään kanssa vain on niin, että ennustus toteutuu kyllä, kysymys on vain ajasta.

Toinen kävi kolmannessa huoneessa antamassa tunnustusta järjestetylle kirjahyllylle. Epämääräisiä kirjakasoja ja pikku tavaroita pursunut hyllystö on saatu ruotuun. Filosofista ja muuta elämänkatsomuskirjaa on eniten. Kannoin kolme korillista vanhentunutta ammattikirjallisuutta keräykseen, uusimmat jätin. Niiden vuoro tulee seuraavassa rytäkässä, johon saattaa mennä taas aikaa. Uskokaa tai älkää, mutta hyllyjen reunoilta kyllä on harva se viikko pölyjä pyyhitty, kirjakasoihin ja -riveihin sen sijaan ei ole riittänyt tarmoa.

Toisella on omassa hallussaan myös kokonainen hyllykkö. En edes tiedä mitä kaikkea siellä on, mutta ymmärrän olla puuttumatta. Kovin näyttää täydeltä tuokin. Sisältö on teknispainotteista, osin englanninkielistä. Poliittista historiaa hän jaksaa lukea, nytkin yöpöydällä on Häivähdys punaista; minulla taas pino, jossa Bo Carpelania päällimmäisenä. Meidän lukuvauhtimme ja sisällöllinen mielenkiintomme on kovin erilaista.

Sattui taas kuten niin monesti ennenkin. Kuljin Isossa Kaupungissa hieman poikkeuksellista reittiä. Satuin lempidivarini kohdalle ja totesin, että on varttitunti aikaa poiketa. Tietyssä hyllyvälikössä liikun aina hiukan uteliaana: mikähän aarre siellä tällä kertaa odottaa. – No, tuossahan se Siukosen laulukirja nyt on, jota olen kaivannut! – Kohtapa laulelen lapsuuteni koulusta tuttuja siukosia.

PS. Tämä puuttui: Like on kunnostautunut julkaisemalla ’kirjallisen merkkitapauksen’. Sellaiseksi on nimittäin julistettu Paskakirja. Hesarin toimittaja Miska Rantasen sanoja lainatakseni: on suorastaan hämmästyttävää, ettei kukaan aikaisemmin ole tarttunut aiheeseen. Nih. Harmi vain, ettei taida löytyä sellaista vessaa, josta kirjan sisällön saisi nupista vetämällä tai painamalla sinne minne se kuuluu.