Sanotaan, että Bergenissä sataa 364 päivänä vuodessa. Meidän päivämme siellä ei siis ole poikkeus. Aamulla vuonossa usva peittää vuoret. Kun sumu hälvenee, pilviä jää loikoilemaan rinteille. Onneksi sade on ohutta ja ajoittaista, ei siitä ole pilaamaan retkeilyä Norjan toiseksi suurimman kaupungin nähtävyyksillä. Bergen vaikuttaa sekä vauraalta ja nykyaikaiselta että vanhoja talojaan ja menneisyyttään arvostavalta. Olen todennut, että kaupunkien keskuspuistot ovat aina paljon kertova pienoiskuva siitä, millaisia asioita paikassa arvostetaan. Täällä on romanttistyylinen musiikkipaviljonki, sitä ympäröivät uhkeat, iloisen värikkäät kukkaryhmät. Puiston keskipisteessä on Edward Griegin patsas. Sivummalla puistikossa on pronssiin ikuistettu Ole Bull’n hahmo.
Bussi kiipeää rinnettä Troldhaugeniin, joka on matkailijain ykköskohde. Alhaalle satamaan on ankkuroitu laivamme Kristina Reginan lisäksi valtavan suuri risteilyalus m/s Opera. Eipä siis ihme, että joudumme jonottamaan Griegin elämäntyötä esittelevään museoon. Säveltäjän kotitalo on kaunis, korkea puurakennus, jossa aikakautensa kulttuurikodin atmosfäärin saattoi aistia. Siellä on se flyygelikin, jonka ääressä pianisti-säveltäjämestari paljon on istunut. Harmi, että tungoksessa on mahdotonta viipyä ja saada syvempää kosketusta arvokkaaseen miljööseen. Laskeudumme polkua alas Nordås-järven rantaan, siellä Griegin nimi on kaiverrettu kalliosyvennykseen, johon hänen tuhkansa on siroteltu.
Heinäturvekattoisen erillisen konserttisalirakennuksen edessä on säveltäjän kokovartalopatsas. Nuori opasneitonen kertoo Griegin olleen fyysisesti erittäin pienikokoisen ja naineen serkkunsa Ninan siksi, että niin pientä vaimoa oli suvun ulkopuolelta vaikea löytää. Tämäkö tieto on tärkeä, hämmästyn. Säveltäjän iki-ihana laulumusiikkihan on syntynyt nimenomaan laulajatar-vaimon innoittamana. Kaikki tuntevat upean Peer Gyntin näytelmämusiikin, klassisen laulun harrastaja rakastaa myös Griegin liedejä. ”Jeg elsker dig”, ”Solveig´s sang”, ”En Svane”, ”Efterårsstormen”, ”Morgenstemnung”…
Norjan omaperäisistä sauvakirkoista olen lukenut ja kuullut, mutta en nähnyt kuin kuvissa. Pääsemme tutustumaan Fantoftin kymmenisen vuotta sitten palaneen sauvakirkon paikalle rakennettuun uusioversioon. Sisällä selviää omaperäinen rakennustekniikka: pieni, korkea kirkko on tehty puusta lovitekniikalla valtavien pylväiden varaan nauloitta ja liimoitta. Paanukatto on monitaitteinen ja harjoilta nousevat lohikäärmeenpääviirit kohti taivasta torjumaan pahaa. Sauvakirkkoja on Norjassa jäljellä enää kuutisenkymmentä, paljon on hävinnyt tulipaloissa ja tuhopoltoissa. Lohikäärmeenpää ei taida suojata kirkkoja hävitysvimmalta paremmin kuin ristikään tässä maailmanajassa.
(Tarina jatkuu)
Olen aikaisemmin vain kulkenut Tanskan läpi Keski-Eurooppaan ja takaisin Kööpenhaminassa poiketen. Tuntuu hyvältä, että tällä matkalla pääsen tutustumaan erilaisiin alueisiin Tanskassa. Kolmannen päivän aamuna rantaudumme Skageniin, Jyllannin pohjoispäässä. Kattegat ja Skagerrak kuulostavat hauskoilta merien nimiksi. Ensin mainittu huuhtoo Jyllannin kapean niemimaan Itämeren puoleista rantaa, toinen Brittein saarten puoleista. Merellä on kova liikenne.
Reipasta tahtia kaksin Skagenin kalantuoksuisesta satamasta kaupungin kävelykaduille. Skagen’s Museum löytyy helposti ja hetkeksi istahdamme pihaan odottamaan aukenemisaikaa. Riippaoksaisen lehtipuun latvaan lennähtää mustarastas ja laulaa huikean kauniin aamuvirren. Katsahdamme toisiimme. Missä olemmekin matkustaneet yhdessä, on jossain vaiheessa kohdattu mustarastas ja saatu kuulla tuo ihana laulu. Se tuntuu tervetulotoivotukselta; olemme oikeassa paikassa.
Skagenia ympäröivien merien ja hiekkadyynien heijastamaa valoa ovat taiteilijat kautta aikojen ihastelleet ja pitäneet arvossa. Museosta löytyy Peter Kröyerin upeimmat maalaukset, muun muassa ’ihanat naiset rannalla’, tuo tunnettu kahden valkopukuisen leidin promenadi meri taustanaan. Ihastelen myös Anna Ancherin ihmeen kaunista pehmeäsävyistä väripalettia lapsikuvissa, asetelmissa, kukka- ja maisematauluissa. Ja miten hienosti museo on suunniteltu: ensin tullaan sopusuhtaiseen, kodikkaanoloiseen aitoon taloon, joka jatkuu pitkänä siipenä ihastuttavaa kukkatarhaa rajaten. Puutarhan perällä on pieni kahvila ja puiden siimeksessä pöytäryhmiä. Istun kirjoittamaan korttia ystävälle samalla kun nautimme kahvit.
Mietin mistä tanskalaisten sieluun on tullut tämä kodikkaan kauneuden taju, viihtyisyyden luomisen taito ja iloinen ystävällisyys, jonka kohtaa kaikkialla. Siisteyttä arvostetaan, ollaan valmiita näkemään vaivaa omaksi ja vieraiden viihtymiseksi. Lapsia kohdellaan silmiinpistävän hyvin, kiireinen touhotus ja kireä kieltelymentaliteetti näyttää puuttuvan. Hyvinvointi ilmenee siinäkin, ettei kaduilla kerjääviä eikä kaupustelevia näy missään. Täytyy vain muistaa, että satunnainen kävijä ei välttämättä kohtaa ongelmia. Varmaan niitäkin on, ainakin uutisoituja.
Laiva lähtee, Jyllannin valoisat dyynit ja Euroopan mantereen pohjoisin niemenkärki jäävät taakse. Käännymme pohjoista kohti. Edessä aukeaa pian Pohjanmeri ja Norjan rannikko. Illalla ihmettelemme kannella horisontin leikkautumista jyrkästi kahteen osaan: toisella puolen auringonlaskun valoa meren yllä, toisella tummansininen rintama, jossa salamoi. Laiva puskee väyläänsä ukkosrintaman halki. Yöllä keinuttaa kovasti, tunnen unen läpi, miten laiva stamppaa, mutta ei se pelota.
(Tarina jatkuu)
Toisena aamuna laiva kiinnittyy Rönnen satamaan. Bornholmin saari osoittautuu oikeaksi ’herrankukkaroksi’. Voikohan paratiisimpaa olla näillä pohjoisilla leveysasteilla: kumpuilevia rinteitä, viljapeltoja, niittyjä, hiekkarantoja, dramaattisia kallioita, kyliä ja kaupunkeja sievine taloineen ja hoidettuine pihoineen, joissa ruusut ja hortensiat kukkivat. Talot ovat keltaisia, valkoisia, tummanpunaisia ikkunoillaan pieniä koriste-esineitä. Ei ainuttakaan kerrostaloa! Ja saaren keskellä Almindingenin satumetsä!
Tanskaan kuuluvan Bornholmin sijainti on sikäli mielenkiintoinen, että lyhin matka saarelta on Ruotsiin ja Saksa ja Puolakin ovat lähempänä kuin emämaan pääkaupunki. Saaren historiassa on miehitysjaksoja sekä Ruotsin, Venäjän ja Saksan kanssa käytyjä taisteluja. Sotaisasta menneisyydestä muistuttavat Pohjois-Euroopan suurimman, tuhat vuotta vanhan Hammershusin linnoituksen rauniot, joille pysähdymme tunniksi. Linnoitus on rakennettu jyrkälle vuorelle, josta näkyy kauas merelle. Sisämaan puoleisella rinteellä seisoo yksinään paljasoksainen puuvanhus, jonka valtavan paksun rungon peittää muratti.
Vallihaudan yli johtaa kivisilta. Nousen kiemuraista polkua, jossa on porrasaskelmia. Vaeltelen linnoituksen muureilla. Tuulee rajusti, kaukana alhaalla kohisevat aallot rantaan. Mikä paikka! Astun jollekin linnoituksen sisimmistä piha-aukioista, jota ympäröi muuri joka puolelta. Siellä on aivan tyyntä, vain aukion keskellä kasvavan ikivanhan vuorijalavan latvuksessa kahahtaa tuuli. Pysähdyn vanhan puun luo, kuuntelen muurin hiljaisuutta, ruohon vihreää rauhaa ja yllä kaartuvaa sinitaivasta. Syntyy merkityksiä väreilevä ikuisuushetki keskellä rajattua aikaa.
Bornholmin murre kuulostaa ruotsinvoittoiselta tanskalta. Siellä täällä näkee liehumassa saaren oman lipun, jossa on punaisella pohjalla valkoisen sijasta vihreä risti. Saaren asukkaista puolet saa elantonsa tavalla tai toisella maataloudesta. Lomailijoita tulee Ruotsista, Kööpenhaminasta ja mantereen kaupungeista, kesäasukkaiden huviloita on runsaasti, hotellit ja pensionaatit täyttyvät. Swanekessä pysähdymme nauttimaan kalasavustamon herkkuja ja maistelemaan krölle-bölleä, paikallista pehmytjäätelöä.
Saarella on ihastuttava kalastajakylä, jonka nimi on Jumalan koti, Gudehjem. Saaren neljästä erikoislaatuisesta pyörökirkosta yksi osuu matkamme varrelle, mutta se ohitetaan, on kuulemma kiinni. Bornholmilaiset kuuluvat luterilaiseen kirkkoon, mutta käyvät kirkoissaan vain juhlina, näin meille kerrotaan. Kun suomalainen opas on kolmannen kerran huomauttanut hivenen ylimieliseen sävyyn tanskalaisten ’pikkuporvarillisuudesta’, alan ärsyyntyä. Onkohan meillä varaa hymähdellä muille, ihmettelen.
Palaamme laivalle. Illalliseksi saamme ananaspuolikkaassa kypsennettyä tiikerirapumuhennosta, exellent bon! Myöhemmin katselemme kannella, miten silta kaartuu ja katoaa mereen ja laiva ui tunnelin yli. Toisella puolen singahtelevat koneet Kastrupin kentältä hämärtyvälle taivaalle tai laskeutuvat laivan piippuja hipoen kaupunkiin kuin suuret, valaistut linnut. Sateentummasta pilvestä siroaa laskevan auringon säteitä merelle ja Kööpenhaminan kattojen ylle.
(Tarina jatkuu.)
Sisämaassa syntyneen veden ikävä on pohjaton. Siitä asti, kun opiskeluvuosina tulin pääkaupunkiin raikkaiden suolantuoksuisten tuulten tuntumaan, olen aina kaivannut merelle, rannoille, saariin. Oikeat, vanhanaikaiset laivat ovat heikkouteni. Onneksi toinen meistä on samaa sorttia, matkakohteiden sopiminen on helppoa. Tämä risteily on ollut unelmissa vuosia. Nyt on sen aika toteutua.
Astumme valkeaan laivaan ilta-auringon jo punertaessa kalliolla kohoavan kirkon kullattuja kupoleja. Illallistarjoilussa on tungosta. Ruokailun jälkeen ehditään kannelle katselemaan auringon laskua. Vanhan laivarouvan hytit ovat pieniä, kaikelle tarpeelliselle löytyy silti sijansa. Moottorit jytisevät tasaisesti jossain alhaalla konehuoneen uumenissa, kapeassa vuoteessa unen rajoilla tuntee laivan keinahdukset, rekisteröi natinoita ja vaimeita kirskahduksia.
Risteilyn ensimmäinen päivä kuluu Itämerellä. Iltapäivälle asti merimaisema tarjoaa parastaan: raikasta tuulta, auringon kiloa, pienesti aaltoavaa aavaa, kaukaisia laivoja etenemässä verkkaisesti kukin suuntaansa. Istumme paljon kannella, Toinen lukee, minä kirjoittelen. Pilvettömään yläavaruuteen kutovat lentokoneet höyryseittejä, jotka hajoavat hiljalleen tuuliin. Katse rauhoittuu lepäämään ilma- ja vesiavaruuden ehjällä viivalla.
Laivalla on yli kaksisataa matkustajaa; muutamia perheitä, slaavilaisryhmä, yksin ja kaksin matkustavia harmaatukkaleidejä ja -herroja, kaikenikäisiä pariskuntia. Korva erottaa kotimaisten lisäksi, ainakin englannin-, espanjan- ja venäjänkielistä puhetta. Tunnelmassa on kodikas vivahde siltikin, vaikka osa näyttää vierastavan venäläisryhmää. Satumme kuulemaan ikäviä, suorastaan rasistisia kommentteja maanmiehiltämme.
Tunnelma laivan café-olohuoneessa on intiimimpi kuin kansilla, johtuneeko siitä, että tuuli ei ole verhona ihmisten välissä. Muodostuu vaimeasti keskustelevia seurueita, kupit ja lasit kilahtelevat. Täällä luetaan päivän uutissähkeitä ja silmäillään merikarttaa, josta gp-lukemien avulla voi paikantaa missä mennään. Hyllyissä on valittavana viihdyttävää luettavaa, jos ei tullut varattua mukaan. Meillä on kolme pokkaria, joista yhden olen jo lukenut.
Iltapuolella taivas vetäytyy syheröiseen pilvipeitteeseen. Meren ilme muuttuu, se on kuin valtava hulmuava vaaleanharmaa silkkilakana, jossa pilkahtaa valkeaa pitsiä. Illalla syömme pienemmässä ravintolassa. Tuntuu paremmalta, kun ei ole tungosta. Yöllä laiva keinuu aika lailla, nukumme silti erinomaisesti.
(Tarina jatkuu.)
.. linnunpoikanen, joka kuoriutui lämpöisessä pesässä ja varttui odotellen nokka auki emon kantamaa einestä. Poikanen kasvoi kasvamistaan kunnes ei enää mahtunut pieneen pesään. Se nousi pesän reunalle, ojenteli siipiään ja ihmetteli, miten niillä lennetään. Emo tuli siihen ja tönäisi hellästi. Niin poikanen putosi – siivilleen – ja huomasi osaavansa lentää. Innoissaan se kaarteli ylös pilviä kohti ja syöksyili eri suuntiin nauttien lentotaidostaan. Emolintu katseli poikasensa lentoa tyytyväisenä pesäoksallaan.
Viimein poikanen laskeutui emon viereen ja sanoi: Kiitos emoseni, että hoidit ja ruokit minua, kun olin pieni. Kun sinä tulet vanhaksi etkä enää jaksa lentää, minä hoidan sinua ja tuon sinulle ruokaa. – Emo vastasi: Kyllä Luoja minusta huolen pitää, sinun tehtäväsi on pitää huolta omista poikasistasi.
* * *
(Tarinan aiheen kertoi ystäväni, joka oli kuullut sen äidiltään.)
Mutkan takaa tulee risteys, siinä seisoo auto viistosti poikittain. Jarrutusmatka riittää juuri ja juuri. Näkyy olevan harmaatukkainen herra ratissa miettimässä kääntyisikö vai ei. Torvi soi ja keskitien meditoija päättää kääntyä.
Taajama jossain sydänmailla, keltaista sulkuviivaa ihan tuplana, edessä kaksi mopopoikaa ajaa rinnakkain. Yhtäkkiä toinen pojista kääntää uun yli keltaisten, taakseen katsomatta. Tuolla tyylillä ei ehdi vanheta. Kyllä riittää enkelillä töitä.
Metsäinen taival, kiemurainen, viittäkymppiä ajetaan. Mikäs siinä taapertaa? Heinäsorsaemo vetää letkaa yli maantien, poikaset sievästi parijonossa, ei kiirettä, mihinkäs olisi. Harmitti vain, että kamera ei sattunut olemaan esillä.
Maan teillä tapahtuu.
Tapasimme kirkossa. Hän istahti samaan penkkiin, tervehdimme. Messun jälkeen puheltiin pihalla tovi kummankin kuulumisista. – Miltä eläkkeelläolo tuntuu, kysäisi. Ihmettelin siinä, että aina vain niin hyvältä. – Hm, olet siis vielä siinä vaiheessa, hän tuumi. Minä että mitä, onko jotain muutakin tulossa. Hymyili vain, ei vastannut.
Miten kauan hyvän mielen tunteita saa pitää? Joku eläkeläinen on kertonut, että on niin kiire ja paljon menemistä, ettei työvuosinakaan ikinä. Joku toinen on valittanut ajan käyvän pitkäksi, kolmas kokenut masentumisen ja yksinäisyyden tunteita. Kellä on huolta lapsista tai lastenlapsista, ketä huolettaa omien vanhusten asiat.
Voi, kyllä hyvän olon sisälläkin voi olla monenvärisiä päiviä ja vaikka miltä tuntuvia hetkiä. Silti voi tuntea syvää kiitollisuutta: elämä on kaunis ja hyvä – tällaisenaan.
Veljenvaimo soitti. Olivat käyneet veljen kanssa yhdessä Äidin luona, vieneet vielä puuttuvia tavaroita ja täydentäneet jääkaappia. Tuntui äärimmäisen helpottavalta kuulla, että Äiti oli ollut ihan hyvällä mielellä uudessa kodissaan. Muutama vieraskin oli jo käynyt, hoitaja oli kertonut, eihän Äiti muista.
Kun itkin muutoksen kipuja, Lintulan Äiti Johanna sanoi: ”koeta jättää taakse, muistaa hyviä asioita ja unohtaa tietoisesti muu. Rukoile Jumalanäitiä, hän ymmärtää.” – Se oli hyvä opastus. Rukous on tuonut sielunlepoa. Miksi märehtisin loukkaavia sanoja ja menneitä kireitä hetkiä, se synnyttäisi vain katkeruutta.
”Äireelle on annettava aina anteeks”, opasti Muumäen Akusti tyttäriään, jotka itkivät Heta-äitinsä kovuutta Hella Wuolijoen näytelmässä. Itsellekin on hyvä antaa anteeksi, tunnustaa epäonnistuminen, keskeneräisyys. Anteeksi antaminen on tahdon asia. Sen läpi pääsee rakkaus säteilemään lämpöään.
– Tiäkii päivä miun piti nähhä, jotta pois kotonta vietii. Mie en löyvä tiälä mittää, missä miun kaikki kammat on? Joka taskussa pittää olla kampa. Ja nenäliina. Mihi sie panit miun sakset, jos miun pittää korjata vuatteita, mites mie, jos ei oo saksii? Miten mie nyt pärjään, ko mie en jaksa laittaa ruokaa..ja missä se vessakii on..
Lähtöni aamuna Äiti seisoo keskellä uutta huonettaan selin vessan oveen, inttää ja parkuu. Minusta tuntuu, että en enää jaksa sekuntiakaan. Takana on kaksi päivää pakkaamista kotona yhdessä Äidin kanssa, yksi ilta pakkausten purkamista paikoilleen ja ensimmäinen yö uudessa kodissa. Äiti nukkui unilääkkeellä rauhallisesti, minä valvoin iltayön silkkaa väsymystäni, huolen- ja kiukunsekaista.
Veli ja kummipoika olivat vieneet tarpeelliset huonekalut jo tulopäiväni iltana. Pakkaaminen kotona oli sitä, että äiti penkoi tuon tuostakin kasseja ja ihmetteli, mihin näitä vanhainkodissa tarvitaan. Selitin yhä uudestaan, että paikka ei ole vanhainkoti, vaan palvelutaloasunto, jonne pitää viedä omat tavarat ja kalusteet. Lepatusta, itkua. Minä pakkasin, Äiti purki ja pöyhi. Tuli mieleen muuan satu.
Perillä järjestelin tavarat paikoilleen. Äiti teki sillä välin tuttavuutta uusien naapurien kanssa pihassa. – On tiäkii porukkaa, mie sanon. Yks ei kuule mittää, vaikka miten huutaa, toisen puhheesta ei sua selvää, seinänaapurii hyö työntäät rullatuolissa ja mie täs oon näi muistamaton.. Äitiä nauratti, tuttu huumori pilkahti jostain kadotakseen saman tien. Pian hän etsi taas jotain ja hätäili kotiin jääneistä tavaroista.
Aamulla laitoin pöytään puuroa ja kahvia. Käytiin kävelyllä, äiti työnsi rollaa. Ennen puolta päivää tuotiin ateria: lämmin ruoka, salaatti ja jälkiruoka. Äiti jaksoi syödä kolmasosan annoksesta. Joku ehkä lämmittää loput mikrossa päivälliseksi. Äidin mieliala vaihteli äärestä toiseen. Kun Toinen tuli hakemaan minua, juotiin päiväkahvit kolmestaan. Äiti päätti esittää hetken tyytyväistä vanhusta.
Katson, että Äiti jää hyvin ja lähden Toisen mukaan. Illalla puhutaan veljen kanssa kokemuksesta. Rantasaunan löylyissä puristuu menneiden päivien kipeä tuska ulos joka huokosesta. Sulan itkuun. Käyn välillä järven viileässä sylissä, vähitellen rauhoitun. Aamulla hyvästelen veljen, hän kiittää avusta. Paljoja sanoja ei tarvita.
Aika taittuu. Laskevan auringon säteet perhosen siivillä, kun se lentää pois.
On ihmeen hyvä kotiin tulla taas.. oikein hyräilytti ikivanhan iskelmän säettä. Laukut on taas kertaalleen purettu, pyykit pesty, kukat kasteltu ja jääkaappi täydennetty. Tänään siivottiin ja pestiin ikkunoita. Tulin olleeksi poissa kotoa viikon; Äidin kanssa kanssa siitä puolet ja loput Toisen mukana kulkusalla. Eipä ollut kovin tavanomainen lomareittimme: veljen luota lähdettyä ajettiin Enonkosken ja Lintulan luostarien kautta Valamoon yöksi. Toisen yön vietimme Anttolanhovin kartanohotellin kellarihuoneistossa. Viimeksi kävimme ihmettelemässä Verlan museoita, kalliomaalauksia ja hiidenkirnua. Hiljaista oli maailmanperintömiljöössä, parhaaseen loma-aikaan.
Toisella on loma. Hoidamme itseämme ja kotia vähän aikaa, sitten lähdemme taas. Lomafilosofia voi olla tämäkin: kun ei lataa olemiseensa odotuksia, voi osua löytöön ja elämysten metsästys tuottaa usein pettymyksiä. Näillä eväillä.
|
|
