Milloin Hesari muuttui muhevammaksi? Olenko ainoa, joka muistelee lehdessä muinoin olleen pääkirjoitusten, kolumnien ja muun tanakan vakiosisällön ohella runsaasti pienehköjä informatiivisia juttuja jykevien otsikoiden alla, jotka räpsähtivät päin näköä. Lyhyet oli helppo ohittaa tai lukea. Nykyään on huomattavasti enemmän runsassisältöisiä artikkeleita, joissa paneudutaan johonkin poliittiseen, kulttuuriseen, tieteelliseen henkilöön tai teemaan syvemmin. Se vaatii lukijaltakin paneutumista, ja pakottaa muodostamaan omaa kantaa. Teeman valinnalla on myös viestinsä. Viikonlopun lehden artikkeleissa on usein viihteellistä sisältöä, missä sanomalehti astuu jo aikakauslehtien ja erikoiskohderyhmän lehtien tontille. Hesarilla on myös käytössään maan parhaat uutiskuvaajat, mikä antaa paljon puhuvan aspektin tai pikantin mausteen sanalliselle annille.

On hienoa, että meillä on ainakin yksi luotettava päivälehti, joka on säilyttänyt tasonsa, elää ajassaan eikä alistu yhden ainoan näkemyksen äänitorveksi. Älkää pakottako meitä kaikkia tihruamaan diginäytöiltä tietoa maailman menosta, haluamme aamuisin ja pitkin päivääkin käännellä tuoreen sanomalehden ihoystävällisiä sivuja. Kiitos.

Ihan tosi mainiolta tuntui viimein lähteä, kaartaa moottoritielle arkiaamun auringon paisteessa. Karanteeniapatian aika päättyi meillä toukokuun merenrantaretkiin. Lapsenlapsia on kesä-heinäkuussa tavattu sen verran, ettei ole päästy ihan ikävään kuolemaan. Kesäkuussa poikkesimme päiväseltään Toisen kotikaupunkiin. Puhetta oli silloin, että heinäkuulla mennään minun Lapsuusmaalleni, mutta lähtö siirtyi alituisen sateen päättymistä odotellessa.

Matkalla etsiydyimme Juvavehmaan kartanon maille, jossa pihapiiriä hallitsee mahtava luomukarjanavetta kotoisine navetanhajuineen, erillisessä piharakennuksessa englantilaistyylinen Teehuone, viehättävä puutarha ja puoti, jossa löysin kauan kateissa olleen shoppailuilon. Tyylikkäästi pöytiintarjoiltu tee oli ihaninta haudutettua Earl greytä vasta paistettujen aitojen sconesien, kermavaahdon ja hillon kera. Herkuttelumme jatkui parin tunnin ajon päästä Savonlinnan torin rantaravintolan paistettujen muikkujen parissa. Punkaharjun harjutietä on aina ajettava, henkäiltävä kotimaan ikonisimpien kesämaisemien kauneutta, kun Lapsuusmaille sitä kautta mennään.

Tavata rakkaat läheiset, se siinä, puhua pois karanteenikokemuksia, jakaa kasvokkain sitä, miten menee, tuntea se yhteenkuuluvuus. Yhtä paljon myös päivittää mielessä se kylämaisema, metsineen ja peltoineen, piennarkukat, pääskysten iltalennot pihan yllä ja aistia miten talo elää tänään, miten ihmiset siinä ja Miisu-kissa. Illan kahdenkeskinen rauha kummipojan saunamökillä, jossa yövyttiin. Peilityyneen pikku järveen kuvastuva laskevan auringon tulinen loimu, vastarannan rauha. Aamuyön utuinen auer järven yllä, kallioiden hiljaisuus.

Veljen eläkekotiin aamukahville, nopeita, syvänherkkiä puheita keittiössä ja pihalla. Niityllä veljen kanssa kukkia keräämässä hautausmaalla käyntiä varten, rannassa kaislojen kahina ja ulpukankukat. Hyvästellessä pääskynen lennähtää langalle, laulaa riemukkaan aarian halaaville sisaruksille, koskettava hetki.

Pissismummolla on hyvin muistissa Ikimuoriltaan peritty sanonta asioille, jotka menevät niin pieleen kuin mennä vain voi. – Sen kerran kun erehtyy tillaamaan nettikaupasta jottain, ni eikös siinä mene vyyhti sekasi sielä enste, sitte täälä. Voi herrantähen, menosi Mummo yhtenä aamuna. Ai mitäkö? No koska hän oli karanteenikevään huhtikuussa kirjaston sulkemisesta suivaantuneena hätäpäissään mennyt tilaamaan kirjoja myyskentelevän verkkokaupan sivuilta neljä kirjaa.

Eipä siinä mitään, tilaus hoitui kevyesti, lasku tuli ja se maksettiin saman tien. Kirjatkin tulivat siitä kahden viikon päästä niin kuin luvattu oli, siistissä paketissa tietyn kaupan tiloihin jo Itellan nimissä perustettuun postin noutopisteeseen, josta Poikakaveri toimitti ne kohtsillään Mummolle kotiin. Kirjat oli valittu tiettyjen kriitikoiden kehujen perusteella eikä lukija pettynyt yhteenkään niistä. Olipa sitäkin mieltä, että nämä kannattaa jättää kotihyllyyn perillisille aikanaan tutkailtavaksi. Kaikki hyvin tähän asti.

Kului toukokuu, kului kesäkuu ja tuli heinäkuun perinteiset sadeviikot. Muuanna aamuna sähköposti viestitti, että tilaamanne ne ja ne kirjat ovat noudettavissa sieltä ja sieltä. – No jopas, reagoi Mummo, karanteenin hämmentämä verkkokauppa-apulainen ei ol muistanu merkitä listoihinsa, että homma hoitui jo. Mitäs tälle nyt tehdään? – Sille tartte mitään tehdä. Paketti palautuu lähettäjälle, jos sitä ei noudeta, Poikakaveri kirahti. 

Vaan kun Pissismummo on laatuisensa. Niinpä ryhtyi hän seikkailemaan viestin tarjoilemissa linkeissä löytääkseen osoitetta tai puhelinnumeroa, johon voisi ihmetellä omin sanoin ääneen, että mitä te siellä oikein sähläätte. No, ei löytynyt puhelinnumeroa eikä tilanteeseen sopivaa ruksattavaa linkeissä. Sen sijaan löytyi mm. tieto, että jos jättää tilauksen noutamatta, palautuksesta velotetaan 14 euroa. – Grrr, ärisi Mummo, nyt jo kiukuissaan.

Pissismummon perheensisäinen blogineuvoja sitten viimein luotsasi sivulle, josta pääsi lähettämään viestin verkkokirjakaupan asiakaspalveluun omalla nimellä ja näine terveisineen: – Pitäkää kuulkaa uusi toimituksenne hyvänänne. Tilaamani kirjat on tulleet jo toukokuussa, on luettu ja maksettu. Palautuksesta en kyllä mitään maksa, ettäs tiedätte. Lähetä-komento vielä nikotteli punaisella, että viesti ei muka lähde, vaan Mummo klikkaili uudestaan, kunnes vastattiin, että nyt onnistui. Asiakaspalveluautomaatti kilautti minuutin päästä sähköpostiin: ”Kiitos palautteesta”. Ei pahoitteluja, ei selitystä.  – Olkeepa hyvä, ja arvatkeepa tillaanko kohtahuomenna teiltä kirjoja. Tässä meni digiloikkaajan ja hänen digineuvojansa elämästä tunti hukkaan ja Poikakaverilta hermo tutkiessa teitin epämääräisiä ja huonosti laadittuja asiakaspalvelusivujanne, mutisi Mummo itsekseen.

(PS. Tulihan se pahoittelukin sitten seuraavana päivänä asiakaspalvelusta, muttei mitään selitystä sählingille.)   

Raamatun suomenkielistä uusiokäännöstä koskevan sunnuntain Hesarin artikkelin innoittamana tutkin tiedot aiemmista, käytössä olleista raamatunkäännöksistä. Niitä löytyi Suomen Pipliaseuran sivustolta yhdeksän, alkaen Agricolan ensimmäisestä UT:n suomennoksesta 1548, koko raamatun käännökseen 1642 ja aina viimeiseen 1992 uudistettuun viralliseen raamatunkäännökseen.

On totta, että kieli uusiutuu koko ajan, varsinkin tällä vuosituhannella muutos on ollut merkittävä. Puhekieli etääntyy kirjoitetusta kielestä ja lukemisen tavat muuttuvat. Arkaainen teksti jää asiaan vihkiytymättömälle oudoksi ja käsittämättömäksi, ja sitä mukaa hengellinen aspekti elämässä eriytyy omaksi saarekkeekseen. Uutta käännöstä tarvitsevien sanojen listalla ovat mm. vanhurskas ja hurskas, autuas ja laupias, kilvoitus ja kavallus, herjaus ja lankeemus. Nämä ja monet muut listalle päätyneet sanat ovat kirkon ja uskonnollisten yhteisöjen kielenkäytössä tuttua ja monelle kuulijalle sekä puhujalle läheistä kieltä, jonka muuttamisyritykset aiheuttavat väistämättä paljon porua. Jo nyt on olemassa hengellisiä piirejä, joille 1992 käännös on ollut siinä määrin liikaa, että pitäytyvät yhä 1933-38 käännöksessä, vanhoillisimmat jopa vanhan 1776 kirkkoraamatun teksteissä. 

Raamatun, Koraanin, tai muun uskonnolliseen perinteeseen liittyvän tekstin monet kokevat sillä tavalla pyhäksi, ettei sitä voi eikä saa muuttaa. Moni ymmärtää ja uskoo pyhät tekstit suoraan Jumalalta saaduksi, mistä johtuu, että ne on sekä ymmärrettävä että niitä on noudatettava kirjaimellisesti. Mitä tiukemmin perinteisiksi koetuista sanankäänteistä halutaan pitää kiinni, sitä varmemmin menneeseen takertuvat uskonyhteisöt ja niiden julistajat ajautuvat friikeiksi, jotka pitävät profeetallisesta vallastaan kiinni. Halutaanko tämän ja tulevien sukupolvien ymmärtävän raamatun sanomaa, vai jääkö se harvojen ja valituiksi itsensä kokevien salakieleksi?  

… ällistelee Pissismummo tykönäns, kun olevinaan heräsi perjantaiaamuun, mutta kohtsillään mummon vertaisheimo kilvan kilisytti w-upin hälytyskelloja onnentoivotuksineen ihan kuin olis tietty lauantaiaamu. – Kyllä näin on, lauantai on, totesi Poikakaveri ja jatkoi, etteipä monesti ole elämäntoveria niin ymmyrkäisenä nähnyt. (Asiaintilan vahvistukseksi vielä halasi oikein kunnolla. Uskottava se oli.)

– No, mikäpäs siinä, käännetään sitten viisarit siihen asentoon, tuumi Mummo. Se oli sitte siivousaamu, pakko imuroida aineskin, pölyallergisen. Sitä paitsi, ulkona satoi lotisten niin, että kaikki räystäät jo antoivat ylen. Ettei sen puoleen edes pihakeinuun houkutellut aamukahvia nauttimaan, luonnonhelmasta puhumattakaan. 

Siivous auttoi myös ajantajua, kas tuo lauantaiaamun rutiini kuului P.Mummon ja Poikakaverin elämänjärjestykseen melko lailla poikkeuksetta. – Mutta mihin se perjantai katosi, palasi Mummo pähkäilemään siivouksen jälkeen. Kelatessa kävi ilmi, että kun olivatten olleet kaupassa eilen aamulla, niin Mummo mielestään oli kaupassa torstaina ja P.Kaveri perjantaina. Keskiviikosta oltiin molemmat samaa mieltä, nääs sen päivän kruunasi lapsenlapsen ja oman Kuopuspojan käynti. – Elin siis oikeasti torstain kahteen kertaan, johan nyt, huokaili Mummo, taidan olla höperöitymässä, hävettää aineskin. – No, elähän sie nyt, se johtuu koronasta. Karanteenipäivät olivat kaikki niin samanlaisia, ettei toisistaan erottanut. Vastahan meidät päästettiin muiden ihmisten kirjoihin. – Mutta kumminkin karanteenissa olin kartalla koko ajan, mutisi Mummo jo hivenen rauhoittuneena.

Ehkä ei kannata olla huolissaan yhdestä ohi menneestä huolettomasta päivästä. Huolissaan saa olla alituiseen, jos haluaa huolissaan olla. Aiheita riittää.    

– Se on vissiin satteellakkii toisinaa välpäivä, tuumisi päivän säästä Pissismummon Ikimuori, jos eläis. Aamuaurinko paistaa lekottaa sinitaivaan taustavalona. Tuulonen silittelee pihakeinussa istuvan Mummon kiharaisia hapsikkaita. Ja lintu, tuo pieni, hiljainen, ei-minkään-värinen, yksikseen lentelevä olento käypi taas istumassa aidalla. Se jaksaa ihmetellä päätään kallistellen ja vajan seinustalle tähyillen, ettei tutulla paikalla ole valmisruokabaaria, vaikka aina on ollut. Miten kauan kestää pikku linnun pikku aivon käsittää, että lintulautakin on kesälomalla, miksei olis, kun moni muukin on. Koko talvettoman talven ja karanteenikevään baari oli auki joka päivä eikä asiakasvirroissa ollut muutosta. Ihminen oppii järjestelemään asiansa ruuanhankintaa myöten poikkeusoloissa mahdollisuuksien mukaan. Lintu vain ihmettelee, vaikka Luontoäidin buffetti on kukkuroillaan syötävää.

Iltapäivällä ärhäköityi ukkonen paukuttamaan rumpujaan ja mustanpuhuvien pilvien rintamasta välähteli. Kun kolina ja pauke painui koillista kohti, pisaroi taas sen verran, että päästiin siitä välpäivästä. Meteorologi tiesi illan tullen kertoa, että säätyypit ovat nykyään paikoilleen jumahtavaa sorttia, joten kuvatun lajista vaihtuvaa saadaan sitten hamaan ensi viikkoon. Vaan mitäpä tässä. Mennään näillä näkymillä.     

Sydänkesän kuunvaihteen viikosta lankesi sitten dramatiikkaa vallankin itäiselle puolelle maata, kun hikiset mummontappohelteet vaihtuivat rivakasti ukkospuuskiin ja Päivön-päivän myrskyihin. Siinä meni taas monen emännän pakastin norolle, ja mykistyivät kersain pelipuhelimet ja muut viihdykeapparaatit. Paikalliset pelastuslaitokset ja sähkölinjain rekonstruoijat saivat ylitöitä maastossa, missä rankkasade ihanasti friskaa.

Tämähän on niin nähty. Eivai ilmastonmuutosta ole, mitä nyt yhä tiuhempaan kaikkea hurrikaania ja tornadoa pykääntyy ihmispopulaation riesaksi. Eikö ollut vastikään se ’olevinaan talvi’, kun ei ollut lunta eikä pakkasta nimeksikään etelässä, mutta pohjoisessa etelänkin edestä molempia.  – Kui ei kukkaa ol’ keksiny eppäillä, että koronapandemiakin ois jollai viisii kytköksissä ilmastonmuutoksee, märisee Pissismummon Ikimuori tuonilmaisistaan. Pissismummo tulkkaa sen Poikakaverille, jolta tulee napakka: – No, kun ei ole, kytköksissä. – Miten niin kun ei ole? – Koska Kiina, ja sen märkätorikulttuuri ja stratosfääri ovat kaksi eri asiaa. – Aha.

Miten niin ei vois epäillä vaikka mitä? Eihän ajatus mitään maksa. Ja ’isoon kuvaan’ mahtuu kytköksiä, joita ei ole vielä tutkittu. ¨Ei ne ropleemit kimpaleina aukea, niitä pitää jälttää kuin lanttua”, tuumi Konsta Pylkkänenkin sinisiä ajatellessaan.

Runot

John Keats  Syksylle, ja muita runoja ja kirjeitä  suom. Leevi Lehto  Poesia 2020

1795 Lontoossa syntynyt Keats opiskeli ensin kirurgiksi, mutta runous veti häntä väistämättömästi puoleensa ja hän luopui hyvätuloisesta ammatistaan. Keats kuoli 1821 tuberkuloosiin toimittuaan runoilijana viisi vuotta. Leevi Lehto tutki Keatsia oman runotuotantonsa ohella neljännesvuosisadan ja hänen omaperäiset käännösratkaisunsa jäävät lähtemättömästi kirjallisuudenhistoriaan Suomessa.  – Tämä teos jättää kyllä vahvoja jälkiä lukijaan, vaikka ei olisi pohjalla niin akateemista ja intohimoista halua paneutua tuon ajan klassikoihin. Itselleni kirjeiden osuus jäi laimeaksi, mutta oodeissa Keatsin runoilijuus puhkeaa aikakaudelleen ominaiseen kukkaan.

* 

Tuomas Alatalo  Olen uneni vallaton valtias  Basam Books 2020

Minikokoinen runokirja, 58 sivua, ei esittele tekijää mitenkään, takakannen katukuvaa lukuun ottamatta. Runot ovat toteavia ja tiivismuotoisia, vahvoina kuvina tarjottuja ajatusloiskeita.

                           Valuva harmaa saartaa valon pieneen säteeseen. / Pilvistä rakennan turvan sadehelinältä, / valvon            tajunnan juonikkaita aikeita.

                           Elän sokeana ja loputtoman yksin, / kunnes kuolen. / Tule luokseni ja lähde! / Ole sokeuteni uusi väri /          huutavan musta, silmiesi huumaava kiilto.

*

Tuija Takala  Muiston ajastus  Reuna 2020

Viehättäviä ja helposti sulavia tanka- ja haiku-mittaan solahtavia runoja kirjabloggaajalta ja kouluttajalta.

                           Irrotan palan / lapsuuden kalliosta. / Istutan kiven. / Aikuisuuteni pihaan / kasvatan / suojamuurin.

                           Havahdun hetkeen, / pelastan unohduksen. / Ajastan muiston.

*

Mirjam Kälkäjä  Runokirja  Atrain &Nord 2019

Petsamolaissyntyinen (s. 1939) kirjailija on ollut erittäin tuottelias pitkän uransa aikana. Mietin mistä hänen nimensä on tuttu, ja löysin yhtymäkohdaksi Kotiliesi-lehden 1985 kolumnit. Romaanit ja näytelmät, joista hänen kirjallinen tuotantonsa pääosin koostuu, ovat jääneet vieraiksi, mutta viimeisimmän 2019 julkaistun Runokirjan tunnemaisema vaikuttaa tutulta ja lämpimältä kuin mummolan torkkupeitto.

                           en pyydä sinulta mitään / vain ettet häädä minua sydämestäsi / älä vieroita sinua minusta / minua  sinusta / älä unohda, että rakastat   //    ei muuta rukousta, että selviän vanhuuteeni: / ethän unohda

*

Romaanit

Rachel Cusk   Ääriviivat   suom. Kaisa Kattelus   S&S 2020 (2018);

Kanadalais-englantilainen kirjailija Rachel Cusk (s.1967) on julkaissut romaaneja, esseitä, muistelmateoksia ja kolme tietokirjaa. Tänä keväänä julkaistiin häneltä suomennettuna kolmen romaanin sarja, joka osoittaa kirjailijan merkityksen romaanimuodon uudistajana. Sarja on kerännyt kirjallisuuskriitikoiden suitsutusta ja laajan arvostuksen. ”Tarkka, intensiivinen ja omaääninen romaani” (Ääriviivat).

Rachel Cusk  Siirtymä  suom. Kaisa Kattelus  S&S 2019 (2016)

Edellisen romaanin (Ääriviivat) itsenäinen jatko-osa. ”Säälimättömän tarkan ja älykkään tarkastelun kohteena jälleen parisuhteet, perheet, muutoksen vääjäämättömyys, henkilökohtaisen vastuun ulottuvuudet sekä tarinat, joita itsestämme kerromme.” Toinen romaani jatkaa uudentyylistä kerrontaa, jossa päähenkilö kertoo kohtaamiensa ihmisten tarinoita.

Rachel Cusk  Kunnia  suom. Kaisa Kattelus  S&S 2020 (2018)

Kertojaääni pysyttelee tässä romaanimuodossa näkymättömissä ja tulee esiin ainoastaan siinä, miten kuvailee hänelle kerrottuja toisten tarinoita. Tällaista romaanimuotoa on todella hypnoottista lukea. Ajoittain lukija voi eksyä tarinaan ja joutuu palaamaan sinne mistä eksyi. Näin kävi minulle yhtenä kesän kuumimmista päivistä. Silti kirja antoi paljon, luettua oli täyteläinen ja ravittu olo. – Suosittelen!  

*

Heidi Kerosuo  Muista, unohda  Docendo 2019

Kirjoittajan esikoisromaani on erään perheen tarina, jossa kuvataan kolmen lapsen kasvumaastoa ja selviytymiskykyä mielenterveydeltään horjuvan äidin ja tukipilari-isän antamilla eväillä. Romaani on valaiseva analyysi lastensa kautta elävän äidin hallintapyrkimyksistä ja aikuisten lasten selviytymiskeinoista erityisesti keskimmäisen tyttären näkökulmasta.  – Luetun tunnekokemus oli vahva, paikoin ahdistavakin. Vaikka bipolaarisen henkilön läheisyydessä elämisestä ei ole omaa kokemusta, tuntui hyvin loogiselta se, miten kukin lapsista ratkaisi suhteen vanhempiinsa aikuisena.

*

Tommi Kinnunen  Pintti  WSOY 2018

Tommi Kinnunen  Neljäntienristeys  WSOY 2014

Tommi Kinnunen  Lopotti  WSOY 2016

Nähtyäni opettaja-kirjailija Tommi Kinnusen haastattelun Maarit Tastulan ohjelmassa, kiinnostuin hänen romaaneistaan, joista Pintti on tuorein. Se on tarina lasitehtaan työyhteisöstä, lasin työstämisen eri vaiheista ja puhallusmestareiden taidosta. Tarinan keskiössä on sisarusten Helmin, Railin ja Jussin elämä taustoineen.

Neljäntienristeys on sukutarina, joka alkaa muinaisesta pitäjänkätilö Mariasta. Isästään tietämätön Lahja-tytär jatkaa äitinsä jälkiä yksinäisenä äitinä, mutta hankkii itselleen kiltin miehen, jolla vuosien mittaan paljastuu olevan muutakin elämää kuin perhe. Tarinan keskipisteenä on talo, jota rakennetaan pala palalta aina vain suuremmaksi. Myös Lahjan ja Onnin miniä taistelee oman elämänsä määräysvallasta anopin kuristavan hallintaotteen alta vapaaksi.

Lopotti keskittyy Neljäntienristeyksen aloittaman sukutarinan sisarusten ja heidän lastensa elämäntien järjestymiseen. Lahjan ja Onnin Johannes-pojan ja sokean Helena-tyttären erityisen läheisen sisaruussuhteen sekä Johanneksen Tuomas-pojan kohtalon kuvaus on äärimmäisen tarkkaa ja hienovireistä. Myös suvun merkitys kunkin myöhäisemmissä vaiheissa tulee kauniisti kuvattua. – Tykästyin kovasti Kinnusen tyyliin, runsaaseen ja vivahteikkaaseen sanataiteeseen, jolla kirjailija kuvaa henkilöitään ja heidän elämänsä vaiheita jättäen lukijalle tilaa oivaltaa. Sadoista lukemistani romaaneista nämä ovat niiden harvojen joukossa, jotka antavat tärkeitä lauseita muistiin kirjoitettavaksi. 

– ”Ihminen ei kuole silloin, kun hengitys päättyy ja iho viilenee, vaan vasta sitten, kun kukaan ei häntä enää muista.” (Pintti)  – ”Aikuisuus ei ala tietystä iästä, vaan vasta sitten, kun ei enää ole ketään, jonka edessä olla lapsi.” (Lopotti)

*

Tiina Raevaara  En tunne sinua vierelläni  -novelleja  Teos 2010

Kustantaja vertaa Raevaaran tyyliä Leena Krohniin, Jyrki Vainoseen ja Johanna Sinisaloon. Tosiaan, Raevaara on mystisissä maailmoissa seikkailija, mielikuvituksen lennokas mestari.  – Novellit olivat enimmäkseen hauskaa luettavaa, ei mitään ennalta arvattavaa eikä totuttuun torkkupeittoon käärivää. Myös ahdistavia ja pelottavia tarinoita löytyy.

***

Aamulla oli hiljaista, joku oli mennyt kirkkoon, toiset ehkä nukkuivat pois eilisiään, moni oli jo aattona poistunut juhannuksen viettoon tien päähän. Me otimme yksinäisen ajoneuvomme autokatoksesta ja suuntasimme rauhallisimmalle kaikista tietämistämme paikoista, tutulle hautausmaalle.

Hauta löytyi helposti saamieni ohjeiden mukaan. Pientä yksinkertaista kiveä vasten nojasi väliaikainen puinen kyltti, pelkällä sukunimellä merkitty. Ei istutuksia, ei ainuttakaan kukkaa. Minulla oli mukana kimppu valkoista, punaista ja vihreää. Muistelin siinä, milloin tutustuin häneen, millaisia olivat alkuvuodet hänen työtoverinaan. Hän hankkiutui pian jatkamaan opintojaan ja siirtyi sitten kokonaan toiseen työhön. Vuosien varrella tapasin hänet ohi mennen asemalla tai jossakin, kuulin erosta, työuran etenemisestä, uudesta puolisosta. Viimeksi tapasimme talvisella kadulla, pysähdyin kysymään kuulumisia. Siinä hän kertoi etenevästä sairaudestaan, parisuhteen päättymisestä ja muuttamisestaan takaisin kaupunkiimme. Tilanteen kaikinpuolinen paljaus riipaisi. Tämän kauniin kesän puhjetessa kuolemanviesti tuntui jo vapauttavalta.

Retriitti hiljaisen seurakunnan keskellä toi syvän rauhan. Tuuli soitti urkuja, linnut lauloivat suvivirttä, kukat hehkuivat muistoja ja elämää. Kirjailijan sanoin: ”Ihminen ei kuole silloin, kun hengitys päättyy, ja iho viilenee, vaan vasta sitten, kun kukaan ei häntä muista.”