Palasin tänään kotikirkon sivuille jumalanpalvelusta seuraamaan ja yllätyin myönteisesti. Striimausta toteuttavat olivat rauhoittuneet, näkymiä oli valittu huolellisemmin ja ääni ja kuva olivat kohtuullisen hyvin synkronissa. Huomasin nyt ikävöineeni jo sinne toisten mukaan – ja se on elämän merkki. Tuttu upeasti laulava Janne-kanttori uruissa ja nuorekas Markus-kirkkoherra saarnaamassa tekstistä, jota on totuttu kutsumaan vertaukseksi tuhlaajapojasta. Puhuja määritteli tekstin uudelleen kertomukseksi isästä ja kahdesta pojasta. Pieni näkökulman muutos antoi uudenlaisia mielikuvia, myös oman perheemme kahden pojan suhteista toisiinsa ja isäänsä. Teksti ei mainitse äitiä mitenkään, mutta löysin itsenikin siinä miettimässä olenko arvottanut poikiamme tavalla, joka saattaisi jättää kateutta tai katkeruutta heidän välilleen. Isänpäivänä kysyin pojiltamme, millaisena he kokevat suhteen isäänsä tässä elämänvaiheessa. – Lämpimänä, vastasi Esikoinen oitis. Kuopus ei ehkä ollut miettinyt asiaa, ei hän muutenkaan ole tunneasioita herkästi jakava mies. Veljesten suhde toisiinsa on koko ajan elävä ja muuttuva komponentti, mutta tulee yhä tärkeämmäksi, sillä isät ja äidit eivät ole ikuisia.