Kullakin meistä on ihmisemme, perheenjäsenet ja ystäväpiiri. On hyvä, ettei ole maailmassa yksin ja irrallaan. Vaikka olenkin sama ihminen itsessäni, kukin nostaa vuorovaikutustilanteissa vähän eri puolia minusta pintaan.

Mistä puhutaan ja minkä sävyn yhteys kulloinkin saa, riippuu myös oman jaksamisen tilasta, ajankohdasta ja hetkestä, jona yhteys todentuu. Parhaita ovat ne kohtaamiset, joissa kokee vapautta olla itsensä ja tulla vastaanotetuksi. Yhtä tärkeää on voida ottaa vastaan toinen ihminen sellaisenaan niin, ettei puolin eikä toisin tarvitse olla varuillaan.

Vuorovaikutuksen vapaus ei ole itsestään selvyys. Siitä saa tuntea kiitollisuutta. Ei sitä tarvitse myöskään vakuutella, kyllä kiitollisuus ja toisesta välittäminen heijastuu sanoissa ja olemisen tavassa. Joskus kyllä tuntuu hyvältä yhteisesti todeta, mitä me toisillemme merkitsemme.

Tapasin ystävän, jonka kanssa on helppo puhua hengellisiä. Se on jotain taivaallista, kun kumpikin voi jakaa tuntojaan, pohdintojaan, kysymyksiään – eikä toinen asetu tietämään paremmin tai neuvomaan. Se on Samalla Tiellä kulkijan vertaiskokemuksen siunattu hetki.

Ihminen on onnekas, jos hänellä on aito ja elävä yhteys perheeseen ja sukuun, josta on lähtöisin. Suku on vanhastaan ollut perheen laajentuma, johon kuuluu isovanhempia, setiä, enoja ja tätejä sekä serkkuja. Perheen ja suvun käsite on entisestään laajentunut, kun mukaan on tullut uusioperheitä ja niiden jäsenten sukua. Eri asia kuitenkin on, mikä on perheen ja suvun koherenssi. Nykytermi bonusperhe tai -sukulaiset pyrkii positiivisella tavalla luomaan yhteyttä uusioperheen myötä sukulaisiksi tulleiden kesken.

Meidän sukupolvemme aikana yhteiskunnassa tapahtunut voimakas koulutustason nousu, kaupungistuminen ja kansainvälistyminen on väljentänyt suvun merkitystä. Suvut hajaantuvat ja mitä vähemmän ollaan yhteydessä, sitä vieraammiksi jäädään. Suvun ja perheen merkitys on murroksessa avoliittojen, avo- ja avioerojen, yksinhuoltajuuden yleistymisen, yhteiskunnallisesti määrittelemättömien suhteiden ja niistä syntyneiden lasten myötä. Monien hellimä käsite ydinperhe alkaa olla vaikeasti määriteltävä ja ehkä muuttumassa hiljalleen historialliseksi jäänteeksi. Olisin mielelläni väärässä, mutta kehityssuunta näyttää ilmeiseltä.

On totta, että emme voi kelata aikaa takaisin päin, palata siihen, mikä on joskus ollut yleisesti hyväksytty ja oikea, turvallinen ja eettisesti kestävä perhemalli. Lainsäädäntö edellä käyvä yhteiskunnallinen kehitys näyttää kulkevan askel kerrallaan sekulaaria perhekäsitystä kohti. On hyvä muistaa, että syvälle käyvät muutokset vaativat aikaa useamman sukupolven verran, ennen kuin kaikille hahmottuu ajan kuva. Aina on myös niitä, jotka pyrkivät takertumaan luovuttamattomiksi kokemiinsa arvoihin. Seuraus saattaa olla, että linnoittautuminen eristää ihmiset toisistaan, suvaitsemattomuus kasvaa ja nostaa raja-aitoja ja muureja.

Lakikaan ei ole ikuinen. Nyt jo maailmassa on kosolti isoja ja pieniä maita, joissa valtaan takertunut eliitti hivuttaa lakeja mieleisekseen demokratiasta piittaamatta. Siitä seuraa, että mikä saattaa olla laillista, ei välttämättä ole eettisesti kestävää.

Viime sunnuntaina hakeuduimme Lapsuusmaani kotikirkon messun striimausta seuraamaan. Mistä johtunee, että vuosi vuodelta se Lapsuusmaan kirkko vain kaunistuu ja ne tutut kuvat ja näkymät herkistävät. Palveluksessa oli toimittajana tuttu ja joviaali, jo eläkkeellä oleva kirkkoherra. Hänen tukkansa on vuosien myötä harmaantunut ja nyt on jo valkoinen, mutta tutut äänenpainot ja sydämellisyys ovat tallella. Tekstinlukijana oli paikallinen merkkihenkilö, jonka muistan poikana oppikoulun alaluokilta 1960-luvulla. Hänenkin päälakeaan kehysti tuuhea valkoinen hiuskruunu. Ymmärrän, että omista lapsuusvuosistani on melko paljon aikaa, ja minunkin ohimoillani vaalenee.

Rovastin saarna oli runsas, mutta niin mielenkiintoisella tavalla evankeliumitekstiä avaava, että luulen rippikoululeiriporukankin pysyneen hereillä. Mikä parasta, äänestä ja tavasta puhua kuuli, että asia elää puhujalle, se ei ollut tyhjää puhetta. Palveluksen virret oli valittu niistä, jotka olivat minun lapsuuteni tutuinta virsimaailmaa, ja virret laulettiin kokonaan, jolloin ne pääsivät puhumaan koko sanottavansa painolla. Monin tavoin ravitsevan jumalanpalveluksen ainoa harmitus oli (jälleen kerran) saarnatuoliin ja urkuihin kohdistetun kameran kuvan ja äänen synkroniongelma.

Hyvää alkanutta arkiviikkoa kaikille! Täytyy huokaista helpotuksesta, kun nämä pyrkimisen, omakehun ja äänenkalastelun viikot ovat viimein ohi, ja se tulos, mikä oli tullakseen, on todettu. Tietenkin tuloksen työkseen pureskelua saa kestää vielä päivän ja toisenkin joka tuutissa.

Mikään ei vanhene niin nopeasti kuin vaalimainos. Äänestyspäivän jälkeen se ei kelpaa muuhun kuin paperikeräykseen. Ainoa asia, joka minua hiukan kiinnosti, saiko äänestämäni henkilö mandaatin jatkoon kunnallisessa päätöksen teossa. Sai, mutta mitäpä se hyvejää, sanoisi kainuulainen.

Taas piti jotain tehdäkseen viimeistellä ruohonleikkaajan jäljet, kitkeä pikku pläntti pihan kukkamaata. Kuin lunastaakseen se lepotuokio tammen alla, antaa tuulen tuivertaa tukkaa. Siinä istuskellessa sen näin, pienen kultasiipiperhosen… ja unohduin sen lumoihin…

Toinen asettui aloilleen eilen, kun jalkapallomatsi – se ikimuistoiseksi jäävä – alkoi Köpiksessä. Minulla oli omat askareeni, mutta kun ilmaannuin vähän myöhemmin tv-huoneeseen, ällistyin ensiksi hiljaisuutta. Niin paljon kuin Huuhkajien elämänmittaista unelmaa oli hehkutettu koko kevään, oli käsittämätöntä, että peli oli seis ja katsomo mykistynyt. Sitten Toinen kertoi, että tanskalaisten johtava hyökkääjä oli vapaassa tilanteessa yhtäkkiä vain lyyhistynyt kentälle.

Peleissä sekä katsomon että pelaajien tunteet ovat tapahtumissa mukana mitä suurimmassa määrin. Voisi oikeastaan sanoa, että jalkapallo on tunne- ja taitolaji. Tässä oltiin nyt sen tunnepuolen äärillä. Katsomossa ihmiset olivat shokissa ja pelikentällä myös. Joukkue asettui elvytystapahtuman näkösuojaksi. Vasta onnistuneen ensiavun myötä jännitys ja tyrmistys alkoi laueta, pelaaja haettiin paareilla kentältä ja vietiin sairaalaan. Peli luonnollisesti keskeytettiin.

Myöhemmin samana iltana, kun sairaalasta saatiin virallinen tieto, että pelaajan tila on vakaa ja Eriksen itse oli toivonut pelin jatkumista, tauolle poistuneet joukkueet saivat jatkaa pelin loppuun. Oli hieno ele suomalaiskatsomolta rytmikäs huuto ”Christian”, mihin tanskalaiset jatkoivat ”Eriksen”. Peli päättyi täysin ennakko-odotusten vastaisesti Huuhkajien voittoon 1-0. Kaikesta huolimatta Tanskan joukkue kokosi itsensä ja pelasi ryhdikkäästi. Järkytys tuntuu, kisat kuitenkin jatkuvat – ja somekattila kiehuu.

Viikko on hujahtanut lähes mitään aikaansaamatta. Sellaista se on helteellä. Silmää häiritsevän heinätupon ja voikukkayksilön nyppääminen ei oikein kunnon askareesta käy. Ei myöskään laiskansorttinen kasteluletkun virittely ja vesikaarien ihailu.

Sipulikukkaryöpsähdys on ohi, lemmikit ja kurkkuyrtti vielä pitävät sinistä pihan ilmeessä. Saniaismafia riehaantui valloittamaan läheisen kuunliljan reviiriä. Oli pakko puuttua peliin.

Tammi on ainoa, joka antaa pienille pihavieraille suojaa. Siinä käyvät pikkulinnut, sepelkyyhky, oravanpoika. Puu on myös ainoa, joka antaa varjoa päivänpaahteelta. En viihtyisi talossa, jonka pihalla ei ole puuta tai puita.

Tänään näin kesän ensimmäiset pääskyset. Olen kaivannut niiden kevyttä, iloista lentoa. Siinä on kesän hurmaa.

”Ikähän on vain numero” – kuulee sanottavan. Varsinkin viisikymppisensä jo korkanneet hekottelevat mielellään aiheelle ja vanhenevat veistävät ikävitsejä minkä ehtivät. Nuorille ikäkysymys aukeaa toisin päin: oisipa jo täysi-ikäinen, saisi vihdoin määrätä elämästään eikä kukaan voisi sanella miten pitää olla ja mitä elämällään tehdä. Kun vihdoin sitten on saanut kyllikseen nauttia täysi-ikäisyyden eduista ja alkanut pitää itsenäisyyttään itsestään selvänä, huomaakin, että määrääjiä ja sanelijoita alkaa tulla taas vastaan. Elämä itse sulkee myös täysi-ikäiseltä ovia. Saattaa kadota työyhteisö ihmisineen, ystäväpiiri kutistua luonnollisia teitään. Vuosien kuluessa ikätovereita katoaa horisonttiin. Sosiaalinen maisema väljenee, autioituu vähitellen. Ajan kulku on pakko rekisteröidä, vitsit vähenevät. Aletaan siivota kaapeista turhaksi käynyttä tavaraa. Usein liian myöhään. Puuha ei ehdi koskaan valmiiksi.

Veljen kanssa todettiin, että suvun patriarkka Pekkolan Ukko eli lähes 90:een ikävuoteensa asti. Hän oli lapsenlapsilleen eräänlainen kuolemattomuuden ja ikuisen elämän symboli. Työn hän koki elämänsä tarkoituksena ja tilan ajankohtaisissa töissä hän oli mukana voimiensa mukaan vielä viimeisenä kesänään. Meidän isä koetti jatkaa isänsä esimerkkiä, vaikka muutaman kerran jouduttiin työmaalta korjaamaan sairaalaan. Isä jaksoi elää täyden elämän, 86 vuotta. Hyödyllinen puuha oli äidillekin tärkeä. Hän sinnitteli 96:n ikään, vaikka oli heiveröinen viimeiset vuodet ensin palvelutalossa ja sitten hoivaosastolla.

Pitävät siunauksena korkeaa ikää. Joillekin se saattaa sitä ollakin, mutta enpä usko, että monikaan nykyisen maailman realiteetit ymmärtävä sitä siunausta itselleen tai läheisilleen toivoo. Tärkeämpää olisi, että riippumatta vuosien määrästä, elämässä olisi todellista siunausta: riittävästi terveyttä, mielekästä sisältöä ja rakkautta niin, että voisi aikansa täyttyessä huokaista tyytyväisenä: tervetuloa kuolema, olen elänyt kyllikseni.

Kesäkuun eka viikko on käsillä. Harvoin ennen muinoin on hellettä ollut, muistelen tyypillistä kesäkuun alussa olleen viileähköt ja vaihtelevat säät. Ennustaminen ei kannata, jos ei ole meteorologi, ei myöskään sään moitiskelu, sen on jo oppinut maamieskin pelloillaan. Pitää vain ottaa annettuna, millaisena minäkin aamuna päivä aukeaa.

Pihan kitkemistä on tarjolla koko kesän. Taannoisina vuosina ei tahtonut aika siihen riittää, aina oli mukamas joku kiireellisempi meno muualle. Eläkevuosina on aikaa, muttei enää ole voimat entisellään. Tunnin toista kun ahertaa kuokan, haran ja haravan kanssa, ottaa kipeetä joka puolelta. Jos pitää lepotaukoa liian pitkään, kitka kasvaa.

Parasta kotioloa tällaisina kesäpäivinä on istahtaa tammen varjoon tai aurinkoiselle seinustalle. Juoda kukkien värejä ja tuoksuja, antaa silmien levätä syreenin kukissa ahertavissa kimalaisissa. Kaikki kaunis on niin pian ohi, perhosen kevyt ja koukeroinen lento, lapsuuden leikit, nuoruuden hurma, kesän kukkeus ja elämä.

Olemme onnellisina ihastelleet kasvulle otollisen kevään vehreyttä ja kukkarunsautta. On satanut riittävästi, on ollut aurinkoisia päiviä, useampia lämpöaaltoja ja viileämpiä, kasvua rauhoittavia jaksoja. Pieni kotipihamme suorastaan villiintyi kukkimaan. Valitettavasti myös voikukat ja heinät villiintyivät.

Siispä vaihe, jota en niin hartaasti odotellut, on nyt käsillä. Pihan varhaiskukkijat, tulppaanit ja narsissit ovat jo pudotelleet terälehtensä. On väistämättä aika ottaa kitkemisurakka haltuun, että seuraava kukkaisaalto ei tukehdu heinien ja voikukkien vallanhaluiseen invaasioon.

Elämä opettaa. Kitkeminen aloitetaan sieltä, mistä seuraava kukkaisaalto nousee. Joka päivä ja vähän kerrallaan. Välillä jakkaralla istuen, välillä haravaan nojaten ja toisella kädellä nyhtämällä, saksimalla ja sopivalla aseella möyhentäen. Ja on muistettava selän oikaisu, tauot puutarhatuolissa koivujen ja tammenlehvien tuulitanssia ihmetellen. Ehdottomasti.

Toisen kummitäti on joutunut elämään keväältä 2019 kotihoidon varassa. Tädin ikävuodet pinoutuvat, kohta ollaan 98:ssa.Tädillä ei ole muistia ja kuulo on huono. Hän on elänyt itsenäisen naisen elämän, lyhyttä vanhuuden liittoa lukuunottamatta. Avioliitostaan hän ei muista enää mitään, aiempi virkanaisen elämän muovaama identiteetti elää hänessä yhä. Hän kertoo yhä käyvänsä kaupassa, ulkoilevansa ja hoitavansa asiansa itse. Tosiasiassa Toinen on todellisen tilanteen meille valjettua hoitanut valtakirjalla tädin kauppa- ym laskut. Toinen pitää myös kauempana asuvat lähiomaiset ajan tasalla tädin voinnista.

Espoon kaupunki järjestää kotihoidon siivouksen ostopalveluna yksityiseltä yritykseltä ja se on veteraaneille maksuton. Ateriapalvelu tuo ruuan kerran päivässä. Fysioterapeutti tapaa tätiä parin viikon välein, vie uloskin sään ja voinnin mukaan. Toinen tilaa kauppakassipalvelusta välipala-aterioihin ym. tarvittavat tuotteet. Olemme käyneet tapaamassa tätiä aluksi useammin, koronavirusmääräysten jälkeen harvakseltaan.

Kotihoitaja käy kolme kertaa päivässä. Suihkussa autetaan kerran viikossa, ja pyykki pestään tädin omassa koneessa tarpeen mukaan. Aluksi tädillä oli omahoitaja. Sitten hoitorinkiin tuli alituisesti elävä lista muita nimiä, vierasmaalaisia lähes kaikki, yhteensä on jo ollut yli 30 eri nimeä. Kävijät raportoivat vaihtelevalla suomen kielen taidolla voinnin, syömiset, lääkitykset, pesut ja ihon hoidon.

Viime viikolla kävimme pitkästä aikaa viettämässä kahvihetkeä tädin kanssa, kun hän sekä me olemme saaneet jo rokotukset. Toimme neljä täpötäyteen kirjoitettua raporttivihkoa kotiin, halusin tutkia niitä vähän tarkemmin. Raporteista ilmeni hoitoon liittyviä yksityiskohtia, kuten influenssarokotukset ja koronarokotus sekä terveystarkastukset, jotka omahoitaja oli kertonut myös puhelimitse.

Meillä on ollut turvallinen olo tädin hoidosta, vaikka emme ole voineet käydä kovin usein. Huhtikuussa tuttu ja tunnollinen omahoitaja katosi yhteydenpidosta. Emme tiedä syytä. Vähän on alkanut huolettaa, onko tädin hoitokokonaisuus nyt kenenkään hallussa.