Ystävä sanoi ääneen sen mitä olin itsekseni ajatellut: ”…alkaa olla jo syksyn tuntua…”
Niinhän on. Jokainen kesä hiipuu aikanaan, hellehumala haihtuu, lämpö haalenee, sekoittuu viileisiin henkäyksiin. Pilveilee yhä useammin. Hellekesä purkaa paineitaan ukkosen paukkeella ja pauhaavilla sadekuuroilla. Roskikselle tai postilaatikolle mennäkseen saa vaania sateetonta hetkeä. Kesän koko ihanuus ylenpalttisuudessaankin jää taakse, ja muistot sekoittuvat menneiden kesien lukuisaan joukkoon.

Näyttää siltä, että todellisuutemme toisena koronasyksynä on ensimmäisen kaltainen. Runsaasti hiljaisuutta kotona. Peruuntuneita matkahaaveita. Haikeutta kuorosta, joka oli ilo sekä laulajille että kuulijoille. Surua sateesta, joka murskaa pihasta kesän viimeiset kukkaset. Huolekkaita mietteitä lastenlasten koulumatkoista. Ystäväikävää, kun tapaamiseen ei ole ollut voimia tai uskallusta. Raskautta maailmanmurheista, joita media vyöryttää tietoisuuteen. – Ja sitten soi puhelin. Aamuhoitaja oli löytänyt Tädin lattialta ja toimittanut sairaalaan.