Ystävä sanoi ääneen sen mitä olin itsekseni ajatellut: ”…alkaa olla jo syksyn tuntua…”
Niinhän on. Jokainen kesä hiipuu aikanaan, hellehumala haihtuu, lämpö haalenee, sekoittuu viileisiin henkäyksiin. Pilveilee yhä useammin. Hellekesä purkaa paineitaan ukkosen paukkeella ja pauhaavilla sadekuuroilla. Roskikselle tai postilaatikolle mennäkseen saa vaania sateetonta hetkeä. Kesän koko ihanuus ylenpalttisuudessaankin jää taakse, ja muistot sekoittuvat menneiden kesien lukuisaan joukkoon.

Näyttää siltä, että todellisuutemme toisena koronasyksynä on ensimmäisen kaltainen. Runsaasti hiljaisuutta kotona. Peruuntuneita matkahaaveita. Haikeutta kuorosta, joka oli ilo sekä laulajille että kuulijoille. Surua sateesta, joka murskaa pihasta kesän viimeiset kukkaset. Huolekkaita mietteitä lastenlasten koulumatkoista. Ystäväikävää, kun tapaamiseen ei ole ollut voimia tai uskallusta. Raskautta maailmanmurheista, joita media vyöryttää tietoisuuteen. – Ja sitten soi puhelin. Aamuhoitaja oli löytänyt Tädin lattialta ja toimittanut sairaalaan.

  • Hieno kuvauksesi syksyn tulosta on kuin elämän kuvaus, haikeus taakse jääneestä ja menetetystä, tulevan väistämättömyys ja pakkohyväksyntä. Ja äkkiä ilmaantuva konkreettinen elämän loppuvaiheen tapahtuma, johon pitää reagoida.

    Kommentin jätti Annikki · lauantaina 21. elokuuta @ 08:50

  • Kiitos sanoistasi, Annikki.
    Asiaintilan hyväksyminen saattaa tuntua aluksi ’pakolliselta’, mutta vähitellen se on vain vaihe, joka helpottaa elämää.

    Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 22. elokuuta @ 13:22

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.