Meissä lienee jokaisessa semmoinen kanava, jolta löytyy sekä pätevää että turhaa valitusta kaiken maailman aiheista. Aamukahvia juodessa mietin, mistä valittaisin. Vaikka kuinka käänsin nappulaa kaakkoon omalla valivalikanavallani, ei kuulunut mitään. No johan nyt. Otanpa avuksi sanomalehden tekstiviestiosaston, sieltä ainakin löytyy. Apua, heti neljä kiitosta eri aiheista! Miten voi olla mahdollista, että kukaan ei tänään valita naapurin parveketupakoinnista, melusta, autojen joutokäynnistä, parkkisakoista, koirien jätöksistä, ruuan hinnasta, veroista, työmäärästä, terveyskeskuksen palveluista, junien/bussien aikatauluista? ei edes sähkön hinnasta? Käsittämätöntä!Toinenkin yleensä luotettava valituskanava on olemassa: tämä blogimaailma netissä. Katsotaanpa randomilla mistä tänään valitetaan. Joltakin opiskelijakirjoittajalta ainakin irtoaa satavarmasti kunnon parku gradun tekemisen vaikeudesta. Mutta ei, tänään ei osu yhtään valitusblogia arvontakoneeseen. Nyt kyllä ihmettelen.
No, entäs sää? Marraskuu ja kaikkee. Joulukin tulossa. Eikö sentään jouluvaloista, että niitä on tai että niitä ei ole tai että ovat tyylittömiä tai? mutta ei löydy siitäkään aiheesta mitään valitettavaa. Antaa olla! Minä luovutan! Olkoon sitten kerrankin semmoinen päivä, että kaikki on ihan OK!
Lapsuusmetsän keskellä on valtava kallio ja sen juurella järvi. Aamurannan kaislikossa on vene. Iltaruskon rannan vesirajaa nuolee niittykaistale. Veljen rakentama saunamaja on ainoa ihmisen tekemä asumus järven rannoilla. Kallion takaa suolta isällä oli tapana kerätä syksyisin lakkoja ja karpaloita. Kesähelteellä metsässä inisee verenhimoinen itikkapilvi. Suopursut lemuavat. Talvella hirven sorkkien painaumat, jäniksen loikat lumessa tai ketun jälkirivi risteävät kulkijan polkua. Pientareella erottuvat metsähiiren varpaanjäljet lumessa kuin koruommel. Kevät tuo joutsenparin pesimään kallion juurelle pikkuiseen saarenlämpäreeseen.
Hetteikköinen ja ryteikköinen maasto tekee kalliolle nousemisesta hikisen urakan. On varustauduttava kunnon saappain ja varattava reppuun juotavaa. Eväsleivätkään eivät ole pahitteeksi. Kiikari ja kamera pyrkivät mukaan, muistikirja pujahtaa sivutaskuun. Jo pihasta päästyä alkaa ajatus rauhoittua toiselle taajuudelle. Kalliolla aikaa ei enää ole. Lapsuuskoti vilahtaa puiden lomitse tulosuunnassa, pari muuta mäkiseen maastoon rakentunutta pihapiiriä erottuu kauempaa. Alhaalla väreilee järvi kesäauringossa tai lepää hiljainen talvijää. Joka suuntaan maisemalla on kuin vihreä tai lumilaikkuinen turkki. Katseella on tilaa mittaamattomiin, avaruus huuhtoo silmiin kerääntyneet kuonaiset kuvat.
Matkaan kalliolle, kun maailma alkaa ahdistaa alhaalla tai tarvitsen tilaa kokea pelkän olemisen hurmaa. Nousun vaikeus varmistaa, ettei perillä ole tungosta. Kallio on testannut myös elämäntoverin. Tyynesti hän taivalsi kerallani, autteli pahimmissa paikoissa, antautui maiseman puhutteluun. On tullut aika, jolloin kallio testaa minut. Vieläkö jaksan rämpiä suon, nousta jyrkän rinteen huikaistuakseni maiseman avaruudesta, jäkäläkukkien yksityiskohtien kauneudesta – hätkähtääkseni ikikuusen latvasta siivilleen lehahtavaa korppia, kuullakseni, miten tuuli soittaa metsää.
Helena Anhava, Ei kenenkään maa, Otava 2000
Runoilijana olen Anhavaan tutustunut jo 1970-luvulla ja ihastunut hänen niukkaan, kirpeänsorttiseen ilmaisuunsa. Otava on julkaissut uutena kokoelmana hänen aforisminsa, aforistisimmat runonsa sekä myöhäisempiä, ennen julkaisemattomia merkintöjä.
On mielenkiintoista, että aforismikokoelmia yleisimmin julkaisevat miehet. Miesten ajatelmat ovat usein jotenkin lohkaremaisen jykeviä tai purevan humoristisia. Nainen aforistikkona (kuten ehkä muutenkin) saa tehdä lujemmin töitä ollakseen uskottava. Tämä nainen on tekstiensä terävyydellä murtautunut miehiseen linnakkeeseen. Ajatelmat ottavat kantaa sotaan ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin ketään pelkäämättä. Riemukasta! *
”Sohvarouvat! Ylös siitä ja ulos Yhteiskunnalliseen Työhön!”
*
”Tasa-arvo? Naisten kesken?”
*
”Voimakkaan vastavoima – joustokykyinen.”
* * *
Vivi-Ann Sjögren: Meksikon päiväkirja, Schildts, 2001; Kasvokkain, Muistiinpanoja Beninistä, Schildts, 2003
Olen joskus aiemmin muistaakseni maininnut Vivi-Annin kirjat lempilukemistooni kuuluviksi. Tämä 1939 syntynyt nainen on matkannut eri puolilla maailmaa ja kirjoittanut matkoiltaan kirjoja. Hänellä on taito sukeltaa aikaan ja paikkaan pintaa syvemmälle, saada esiin tuoksuja ja makuja, värejä, tapakulttuuria, kielen sointia, aitoja paikallisia ihmisiä – ja vielä taito kuvata kokemansa niin, että lukija pääsee mukaan tavalla, joka harvoin on mahdollista. En ole koskaan aikaisemmin käynyt Meksikossa, mutta tämän kirjan luettuani on kuin olisin ollut matkalla Vivi-Annin kanssa. Mitä hän sanookaan matkakumppanista:
”Matkalla kumppani on kuin suojaava teltta, johon voi vetäytyä milloin tahansa, kuin näkymättömäksi tekevä viitta. – – Matkakaumppanin seurassa kaikista tapahtumista tulee ohimeneviä seikkailuja vieraalla maalla. Ne voi kuitata nauramalla tai kikattamalla, ne voi puhua rikki ja koota ne uudelleen vähän toisella tavalla, liittää toiseen arkipäivään jossain kaukana poissa. ”
Meksiko-kirjan lopussa on kirjailijalle ominaiseen hauskaan tapaan kuvailtuja meksikolaisia ruokia, joita hän oppi siellä valmistamaan. En ehkä ryhdy kokkaamaan näitä, mutta voihan ruuista nauttia lukemallakin! ”Meksikolainen keittiö on huumaa. Se on huumaavan aistillista, vilvoittavaa, polttavaa, keveää, yksinkertaista. Siihen kuuluu hienostuneita yhdistelmiä, kärsivällisyyttä, tahdikkuutta – ja maissia. Aina maissia.”
*
Pidin kovasti Vivi-Annin Afrikka-kirjasta, jossa pääosaan, tärkeydessään lähes ihmisten rinnalle nousevat kirjailijan asumassa talossa ja sen ympäristössä majailevat liskot. Miten hellästi ja persoonallisesti kirjailija liskotuttavuudet ottaa, juttelee ja laulaa niille, tarkkailee niiden sosiaalista elämää ja tekee havaintoja liskomaisesta elämäntavasta.
Tämä kaikista Sjögrenin kiehtovista matkakirjoista päästää eniten läpi kirjailijan erityistä persoonallisuutta, joka tuntuu olevan kaikkialla kotonaan. Kirjailija ei matkaile tavanomaisena turistina, hän sukeltaa pelottomasti maistamaan kulttuurin kaikkia makuja, elämään ihmisten joukossa, opettelemaan kieltä. Hän asennoituu mutkattomasti elämän erilaisuuteen, tulee vähällä toimeen eikä vaadi erityiskohtelua. Siksi, juuri siksi hän saa ihan omanlaisiaan näkökulmia ja yhtä hyvin kokemusperäistä kuin intuitiivista tietoa maasta. Beninissä paikalliset ihmiset alkoivat kutsua häntä nimellä Maman Africa – se kertoo hänestä paljon.
Vaelsin unien maassa viikonlopun. Kurssin teoreettinen anti oli luotettavan tuntuista, hyvin jäsenneltyä. Aiheeseen hiukan perehtyneen mielenkiinto kohosi tiedon tulvasta ja uusista näkökulmista. Kahden täysipainoisen seminaaripäivän välisen yön unimateriaali antoi säkenöiviä oivalluksia auetessaan tulkinnan kautta. Ymmärrys elämästä, myös tästä omasta, ainutkertaisesta elämästä kasvoi.
Unia lähestytään hiljaisen tiedon kautta. Unen näkemisestä ja uni- ja valvetilan prosesseista on kyllä tutkittua faktatietoa olemassa. Unen sisällön tulkitseminen sen sijaan liikkuu visiotiedon alueella, se ei antaudu mikroskoopin lasilevylle eikä siitä saa yhtälöä, jonka voisi matemaattisesti ratkaista. Uniaan tutkivan elämä rikastuu, saa sävyjä ja vivahteita. Moni mielessä ollut miksi-kysymys alkaa aueta.
Tulkinnan perusteena on unen kerroksellisuuden ymmärtäminen. Unitarina puretaan sanojen, yksityiskohtien, unihahmojen ja tunnelman kautta. Se on hyvin loogista puuhaa. Aineksissa näkyy usein riekaleita edellisen päivän kokemuksista ja tunnelmista, jotka aktivoivat meneillään olevan elämänjakson sekä oman varhaisen historian toisiinsa liittyviä tunnesisältöisiä muistijälkiä.
?Uniaan pelkäävä säikkyy varjoaan?. Mitään pelättävää unien viesteissä ei ole. Unen merkityssisältö ei aukene minkään yksittäisen ?sanakirjan? avulla mekaanisesti tulkittuna. Unet liittyvät aina näkijänsä henkilökohtaiseen tunne- ja elämysmaailmaan sekä historiaan.
Aiheesta enemmän vaikkapa täältä.
Tämän synkemmäksi ei sää voi tulla; sataa lotisten, marraskuun pitkää pimeää kaiken päivää. Kumma kyllä sisäiseen mielialaan se ei nyt vaikuta masentavasti. Olen puhutellut itseäni joulun tulosta. Sehän tulee joka vuosi. Se ei ole vääjäämätön kohtalo, se tulee sellaisena kuin siihen sisäisesti ehtii asettua. Nythän on aikaa. Jospa asettuisin oikein päin.
Viikonloppu lupaa mielenkiintoisia. Ystävä Savon sydämestä saapuu ja yhdessä sukelletaan muiden unennäkijöiden sekaan pohtimaan millaisena elämä näyttäytyy unipeilissä. Toinen ei tämäntyyppisiin naisten kotkotuksiin sorru, väittää jopa, ettei muka näe unia ollenkaan. Luulenpa, että insinööriaivo olisi jo poksahtanut, jos ei näkisi. Ei vain muista näkemiään.
Mitä tällä viikolla olen puuhaillut, pitää ihan miettiä. Kirjoittanut, lukenut, laulellut yhden illan, viettänyt Ison Kaupungin päivän, tavannut ystäväkollegaa toisena päivänä. Kieltämättä ulkoilu on jäänyt näillä säillä vähiin, samaten täsmäpuuhat. Elämä on tuntunut elämältä siltikin, vaikka Toinen mökötti pari päivää. Se ei ole uutta, mutta syyn selvitys on aina mielenkiintoinen prosessi. Sitä stressaa työt. Paras olla natisematta pienistä.
Stakes on julkaissut tutkimusraportin, josta käy ilmi, että lasten ja nuorten psykiatristen sairaalahoitopäivien määrä on kasvussa. (Luin uutisen hesarista, mutten raporttia löytänyt Stakesin julkaisuista. Päivittääkö ne nettisivujaan?) Vuosituhannen vaihdetta kohti kasvu on kiihtynyt ja sen jälkeen jatkunut loivempana. Raportti kertoo, että erityisesti tytöt ovat olleet osastohoidossa aiempaa useammin.
Tiedot huolestuttavat. Lasten ja nuorten mielenterveysongelmien kasvu on havaittu. Luulisi, että tieto hoidon tavoittavuudesta on positiivinen signaali. Se olisikin, ellei se samalla kertoisi siitä, että ongelmiin ei kyetä edelleenkään tulemaan avuksi ajoissa. Avohoitosysteemit ontuvat paikoin pahasti.
Kaupunkimme terveyskeskuksessa oli pitkään vain yksi psykiatrinen erikoissairaanhoitaja, erityisesti nuoria varten. Hän oli läkähtymäisillään asiakasmäärään. Sitten luotiin lasten ja nuorten psykiatrinen poliklinikka päiväosastoineen, yhteinen naapurikunnan kanssa. Se tukkeutui heti. Terveyskeskukseen saatiin toinen terapiatyöntekijä, aikuisia varten. Eipä ole työn puutetta hänellä. Perheneuvola tekee hyvää ja perusteellista työtä, mutta jonohoitoa riittää. Koulupsykologi painiskelee oppimishäiriöiden tunnistamisen kimpussa. Ongelmat pahenevat odotellessa ja kohta soivat ambulanssin pillit.
Epäilen, että tytöt olisivat poikia sairaampia. Olisiko niin, että poikien mielenterveydelliset ongelmat tulkitaan helposti käytöshäiriöiksi ja hoitopolku käy lastensuojelun laitoksiin, sitä kyselee Stakesin lääkäriasiantuntijakin. Taloudelliselta kannalta hoitopaikka ei ole samantekevä. Lastenpsykiatrisen osaston hoitopäiväkustannuksilla saataisiin peruspalveluissa ja avohoidossa paljon aikaan.
Varhainen puuttuminen ongelmiin on jo mantra. Missä kunnissa peruspalveluresursseihin tosissaan satsataan?
Nonnih. Terveisiä. Oltiin kylpylöimässä Nuoruusystävän kanssa. Siitä erikoista kylpyilyporukkaa ollaankin, että ei käyty vesielämyspuolella ollenkaan. Kovasti siellä salamat leimusivat aika ajoin ja ukkonen jyrähteli ja mitä kaikkea elämystä olisi ollutkaan tarjolla. Nuoruusystävä oli ’unohtanut’ uima-asunsakin kotiin, vaan olisihan uimavaatteen saanut vuokrattua, jos haluja olisi ollut. Eipä ollut.
Oli niin kaunista maisemaa ikkunasta katsella ja ulkona kävellä, ettei paremmasta väliä. Hyvänä pidettiin talon puolesta. Hoitolassa poreammeet porisivat ja siinä huljutettiin kroppaa. Kädet ja jalat kuorittiin ja hauduteltiin erikseen niin, että iho oli viimein siloinen ja pehmoinen kuin vauvan pylly. Yrttiteetä lykättiin kaiken jälkeen sisuskalujen lämmikkeeksi ja huuhteeksi. Oikein oli oivallista.
Iltaohjelma oli kyllä vaisunpuoleista meikäläisen makuun. Sentään ihan uutta kummallekin päästä kokemaan karaoketanssit. Nuoruusystävä osasi listan laulujakin ihan kiitettävän määrän, mutta ei mokoma suostunut kokeilemaan esiintymistä. Minä taas huomasin olleeni niiltä markkinoilta syrjässä, missä ohjelmistoa olisi tarttunut korvaan. Oli siinä monenkirjavaa laulajaa asialla, täytyy sanoa.
Parasta reissulla taisivat olla ne elämäntuntojen päivitykset puolin ja toisin, yhteisten muistojen kerratut sirpaleet. Niin – ja ne nokipannukahvit lumisen luonnon sylissä! Ystävyys on arvokas asia, sille kannattaa antaa aikaa.
Laukun kanssa junaan. On tullut viimein aika toteuttaa yhteinen reissu, joka kerran sovittiin tehtäväksi sinä vuonna, kun molemmat jäämme eläkkeelle, Nuoruudenystävä ja minä. Sanottu vuosi viilettää jo viimeisiään. Elämähän on siitä merkillinen, että se ei kaihda irtisanoa tämmöisiä sopimuksia, jos niikseen on. Toisinaan se panee lukemaan pienellä präntättyjä oikein lukulasit nenällä ja sieltäpä ilmaantuu pikkuinen ehtolauseke, joka mullistaa aiotun suunnitelman. Kaikesta huolimatta olemme jo matkalla. Elän toivossa, että seuraavat päivät sisältävät vuorovaikutteista, kotoisella puheenparrella höystettyä aatosta eläkkeelläolon ihanuudesta. Mikäli entiset merkit pitävät, keskitytään asian humoristisempaan laitapuoleen oikein tosissaan. Niin että, eipä nyt muuta vähään aikaan. Nähdään..
Olen alkanut tuntea ahdistuksen väreitä. Kaupungin jouluvalot on sytytetty. Tavarataloihin ja marketteihin on ilmaantunut valtavia röykkiöitä tavaroita, joita oletetaan ihmisten tarvitsevan jouluna. Adventtiin on kolme viikkoa, marraskuu on hädin tuskin puolivälissä.
Tämä ei varsinaisesti pyri olemaan kaupallisen joulun vastustamispuheenvuoro. Ymmärrän, että näin tämä menee, että yhteiskunnan rattaat pysyvät pyörimässä. Monet saavat elantonsa kaupan palveluksessa. On mukavaa, että paljon kaikkea kaunista ja herkullista on valittavissa.
Työelämän vuosina oli vielä joulun juhlinta pieninä palasina etukäteen eri ryhmien kanssa siellä ja täällä. Kuinka ollakaan, tänään minua kysyttiin ystävällisesti juontamaan joululaulajaisia ja toimimaan esilaulajana ja säestäjänä. Ehei, ei enää. Haluan viimein istua jossakin takarivissä ja laulaa muiden mukana.
Miksi minua mahtaa ahdistaa nämä joulun lähestymisen merkit? Taas nostaa päätään vanha unelma joulusta kaukana kaupungista, lumisen metsän keskellä jossain. Milloin?
Joskus joutuu olemaan kahdessa paikassa yhtä aikaa. Se onkin taidetta. Osuipa samaan päivään tunnin välein alkamaan sellaiset juhlat, joita kumpaakaan ei halua eikä voi ohittaa. Onneksi kovin usein ei satu näin. On terveellistä, vaikkei mukavaa, joutua pohtimaan miten semmoinen tilanne ratkaistaan.
Päähenkilöt olivat siinä määrin eri maailmoista, että kummassakin juhlassa jouduin olemaan se, jonka piti lähteä tai tulla kesken. Matkalla juhlasta toiseen kerroin ystävän syntymäpäivien vietosta ja Toinen puolestaan sai selostaa miten vihkiparin kirkkoseremonia oli sujunut morsiamen enon näkökulmasta.
Sen siinä havaitsi oikein konkreettisesti, että juhlilla on eroa. Miten on valmisteltu, ketä on koolla, mitä juhlitaan ja millä tyylillä. Juhlassa on hyvä tavoite saada vieraat viihtymään, ei ainoastaan isäntäväki. Joskus tavoitteen saavuttaminen saattaa olla vaikeaa, kun juhlaväki koostuu monista ?maailmoista?.
Omat herkimmät hetkeni olivat syntymäpäivillä: ystäväni kukkean onnellisena ruususeppele hiuksillaan, tuokio Päivänsäteen kuopuspojan sylinä, mielenkiintoiset keskustelut tuttujen pöytänaapureiden kanssa ja viihdyttävä musiikkiesitys. Häitä juhlittiin sitten komeasti ja pitkän kaavan mukaan ylelliseen tyyliin.
Näin eilen ? ja tänään tulee kuopuksemme neitoineen isänpäivälounaalle. Iloa, iloa!
|
|
