Kouluneuvos Maija Pöyhönen ilmaisi mielipiteensä HeSa:n palstoilla kirkon nykytoiminnasta, messu-uudistuksesta eritoten. Jos ihminen on neuvos siitä voi päätellä hänen olevan paitsi arvostettu alallaan, myös vanhempaa polvea. Niinpä ei yllättänyt tämä: ?vierastan tätä kirkkokansan ylenmääräistä aktivointia, mitä evankelis-luterilainen kirkko on havaintojeni mukaan ruvennut harrastamaan?. Kouluneuvos paheksuu muun muassa uskontunnustuksen yhteen ääneen lausumista ja kättelykehotuksia, joita ei hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan harrastettu.
Niin kauas kuin minun muistini yltää, uskontunnustukseen on seurakunta ääneen yhtynyt, se ei ole viimeisen uudistuksen satoa. Käsikirjauudistuksessa tunnustuksen lausumisen paikka kyllä muuttui, se erottuu nyt paremmin. Minusta uudessa messujärjestyksessä on paljon hyvää kaikkine vaihtoehtoisine mahdollisuuksineen. Mitä minäkin vierastan, on tuo väkinäinen: ?toivottakaamme toisillemme rauhaa?, joka keskeltä harrasta ehtoollisliturgiaa tempaa ihmiset kättelemään toisiaan. Jos ei halua osallistua, naapuri hämmentyy. Tällaisena rauhan toivotuksen idea ei toimi. Luontevampaa olisi, että hyvät toivotukset tapahtuisivat messun alussa tai lopussa ja vain jos siltä tuntuu. Ei se käskien käy.
?Eikö se nyt luterilaiselle kirkolle riitä, että papit saarnaavat ja selittävät ja kansa tutkiskelee sanomaa tykönänsä?, kyselee Maija Pöyhösen ohella moni vanhempi seurakuntalainen. Kirkolle varmaan riittäisi ja Jumalalle todennäköisesti myös, mutta kun vanhaa jumalanpalveluskaavaa oli myös moitittu pappiskeskeiseksi, käsittämättömäksi ja aikansa eläneeksi. Siksihän uudistettiin. Kouluneuvokselle hengenheimolaisineen riittäisi osallistumistarpeen tyydyttämään virrenveisuukin. Vaan kun virsikirjakin on uudistettu. Mikään ei ole ennallaan, eikä pysykään. Niin se on maijaseni.
Virret, aamenet, vuorotervehdykset, uskontunnustus, Herran rukous (Isä meidän), Gloria-hymni (Pyhä, pyhä, pyhä) ja Agnus Dei (Jumalan Karitsa) ? osallistumista riittää messussa, jos siitä näkökulmasta katsoo. Mitään pahaa ei tapahdu, kukaan ei moiti, vaikka ei osallistuisi mihinkään yhteiseen. Voi myös olla hiljaa ja antaa Jumalan palvella meitä, kuten messun perusidea on. Seurakunnan yhteinen usko kantaa osallistumattomankin osallisuuteen.
Isoon Kaupunkiin putkahtelee tuon tuostakin uusia miellyttäviä kahviloita, joissa on oma atmosfäärinsä ja kussakin näkyy olevan omanlaisensa asiakaskuntakin. Sielunsisko ja mie olemme ehdottomasti kahvilaihmisiä, silloin kun tapaamme, ympäristön pitää olla semmoinen, missä viihtyy. Meillä on iät ja ajat ollut yksi suosikkipaikka, mutta viimeksi olimme sopineet tapaamisen meille uuteen pikku kahvilaan joulukadun ja puistokadun välisessä korttelissa yliopiston ja Senaatintorin kulmilla.
Saavuin ensin, kahvila oli täynnä. Opiskelijanuorukainen teki tilaa tyylisohvaan, istuin odottamaan. Ensi vaikutelma: pieni! viehättävä! runsaasti sisustuksellisia yksityiskohtia! tunnelma sekoitus mannermaista ja intialaissävyistä brittikulttuuria (sikari- ja herkkupöytä!). Seinillä moderneja naisvartalotutkielmia. Ikkunapöytä vapautui, tilasin cappuccinon. Sen toi pöytään kumarruksen kera tumma herrasmies, ehkä omistaja? Vau! kupillisen kruununa oli jopa sydänfiguuri. Parasta cappuccinoa aikoihin!
Sielunsisko ihastui välittömästi paikkaan, hänkin sai lattensa pinnalle saman koristelun. Tarkkailin sivusilmällä hänen selkänsä takana huojuvaa naulakkoa, joka oli aivan liian pieni kahdenkymmenen takille. Ja niinhän siinä kävi kuin pelkäsin, että jonkun etsiessä takkiaan, pystynaulakko rojahti pitkin pituuttaan Sielunsiskon olkaa hipoen. Ehdin varoittaa, joten hän ei saanut sentään päähänsä puisen naulakon tappeja. Huh! Kun oveen kiinnitettiin privat klo 18 ?lappua, päätimme siirtyä lasilliselle kulman taakse.
Vanha suosikkipaikkamme oli tupaten täynnä, kuten aina iltaisin. Keskusteluvolyymi oli huumaava, pääosa asiakkaista naisia, etuhuoneessa kolmisenkymmentä henkeä. Mahduimme sentään pöytään lähelle ikkunaa. Siinähän ne tärkeimmät tuli jaettua sorinan seassa. Kävi mielessä vastakohdat: oman olon ihana hiljaisuus päivisin kotona ja kaupungin sosiaalista elämää kuhiseva atmosfääri. Molemmilla on hetkensä.
On asioita, joiden voi sanoa toistuvan yhtä varmasti kuin joulu konsanaan, nimittäin joulukeräykset. Jos ovat kaupat tulvillaan jouluista tavaraa, tulvehtivat myös joulunalusviikkojen posti, lehdet ja televisio vetoomuksia lahjoituksista hyviin tarkoituksiin. Kaupallisesti kytkettyä hyväntekeväisyyttä löytyy vaikkapa järjestöjen hyväksi myytävinä kortteina ja paperitavarana. Joulumielellä voi rahastaa.
Tähän mennessä posti on tuonut meille ainakin kymmenen keräyskirjettä tilillepanokortteineen. Lähikauppa kerää joulupaketteja vähävaraisille perheille. Pelastusarmeijan joulupadat ovat jo ilmaantuneet katukuvaan. Kirkoissa voi osallistua kolehtihaavin kohdalla maailman hädän lievittämiseen.
Periaatteessa on niin, että jos kansalla on varaa ostaa puolellatoista miljardilla eurolla joululahjoja, lienee varaa myös osallistua keräyksiin. Henkilökohtaisesti voisin antaa vaikkapa summan, jonka verottaja on joulukuun alussa palauttanut. Jotenkin jokajouluinen keräysruuhka harmittaa. Eikö joulusta saa nauttia lunastamatta sitä ensin jollakin hyvällä teolla? Onko joulumieli ehdollistettu?
Tähän ilmiöön joutuu ottamaan kantaa. (Toivottavasti ei kuitenkaan niin, että vie Pelastusarmeijan keräykseen pussillisen käyttökelvottomia vanhoja vaatteita tai pistää kolehtihaaviin kaupan ostokuitin ja pari nappia. ) Jos kukin pysyisi kohtuudessa omalta osaltaan niin lahjojen kuin syömisten ja juomisten suhteen ja osallistuisi johonkin hyväntahdon keräyksistä, jos hyvää mieltä ja varoja riittää?
Kirkko sinänsä ei ollut mitenkään kaunis. Oli vain korkeaa tyhjää tilaa paljon, penkkien yksitotiset rivit, valjut seinäpinnat, liian kirkkaasti kumottavat kattokruunut. Alttariseinän tuhkanharmaan krusifiksin taustalla häälyi ulkoa valaistun kuori-ikkunan varjo. Penkit täyttyivät, puheensorina kasvoi. Tutkin konserttiesitettä. Näkyi olevan pojan nimi soittajien joukossa.
Orkesteri viritteli soittimensa. Kuoro marssi rauhallisesti ja järjestyneesti kauniissa mustanpunaisissa asuissaan kuoriin, solistit paikoilleen ja viimein kapellimestari. Karu kirkkotila heräsi eloon Bachin jouluoratorion sävelistä. Kuoro soi upeasti kuin valtava ylimaallinen instrumentti, solistien osuudet häikäisivät. Tuttu näyttelijä luki joulun evankeliumitekstiä.
Tuuli oli huljutellut pilvet sivuun, tähdet näkyivät himmeästi kaupungin yllä. Kotiin palatessa tuntui kuin mieleen olisi virittynyt jouluinen sävellaji.
Tänään olin tervehtimässä rouva Dosenttia ison kaupungin yliopistollisella silmäklinikalla. Näöntarkistustoimet vietiin läpi kohtuullisen vauhdikkaasti ja ilahduttavin tuloksin. Pariin otteeseen olin rouva Dosentin juttusilla. On hieno, kenties poikkeuksellinenkin kokemus, kun tulee kohdelluksi yksilönä potilas-lääkäri-suhteessa. Kuinka moni lääkäri ottaa potilaan vastaan kuin vanhan tuttavan ja ilahtuu yhdessä potilaan kanssa, kun asiat ovat mahdollisimman hyvin?
Kotoa lähtiessä oli ihan mukavan kuiva sää, mutta isossa kaupungissa jo tuuli tavallistakin rajummin ja viskoi vettä päin naamaa. Aamuvarhaisella työmatkallaan täpötäydessä junassa istuvia oli hauska silmäillä. Noin joka toinen oli nimittäin enemmän tai vähemmän nukuksissa. Valveilla olijat näyttivät kertakaikkisen tympääntyneiltä elämäänsä, erityisesti miehet. Vaunussa oli vain kaksi sirkeää naisihmistä, joista toinen luki ja kommentoi aamulehden uutisia ja toinen hymyili ja nyökkäili koko ajan.
Klinikalta päästyä käväisin ylevässä ympäristössä kahvilla ja sitten poikkesin tavaratalossa tekemässä muutaman tarpeellisen hankinnan.Toinen tulee löytämään jouluaattona kuusen alta pehmeän paketin, eikä sen sisältö ole hänelle yllätys.
Olen mahdollisesti hyvin tavallinen suomalainen siinä, miten suhtaudun ulkomailta Suomeen muuttaneisiin. Ihan sama ovatko tulleet käymään tai jäädäkseen; adoptoituna, kiintiöpakolaisina, poliittisina pakolaisina, elintasopakolaisina, rakkauden pakottamina, opiskelemaan, uteliaisuuttaan tai miksi ikinä. Vierastan ensin, katselen kauempaa, oudoksun, olen varovainen. En silti koe itseäni rasistiksi.
Luulenpa, että jos olisin itse lähtenyt jostain syystä asumaan ihan toisenlaiseen kulttuuriin olisin kokenut saman kaksinkertaisena. Olisin oudoksunut aluksi itse ja kokenut paikallisen enemmistön vierastamisen. Sitä kun miettii, alkaa nousta kunnioitus niitä kohtaan, jotka sinnittelevät meidän suomalaisten keskellä, moni vielä ilman vaihtoehtoja, traumatisoituneina ja koti-ikävää kärsien.
Alkuperäisväestössämme on yhteiskunnan tukitoimia tarvitsevia köyhiä, eri syistä syrjäytyneitä, myös rikolliseen elämäntapaan ajautuneita yksilöitä. Se kuuluu valitettavasti inhimillisen elämän kirjoon. Meillä ei ole perusteltua oikeutta vaatia tänne tulevilta sataprosenttista onnistumista hyväksymisen ehtona. Heidän mahdollisuutensa selviytyä saattavat olla jo lähtökohdiltaan vielä heikommat.
Viime aikoina olen ilahtunut siitä, miten upeasti ulkomailta meille eri syistä asumaan jääneet ovat löytäneet paikkansa yhteiskunnassa, joka heitä oudoksuu. Median ansiota on, että he ovat nyt päässeet esiin aidosti myönteisessä mielessä, omin ansioin. Meillä vierastetaan käskytettyä, ylhäältä johdettua ystävyyspolitiikkaa ja onttoja vakuutuksia. Vanhemmilla sukupolvilla on niistä kokemusta.
Maahanmuuttajat sekä alkuperäisväestö tarvitsevat molemmat aikaa sopeutua toisiinsa. Vihamielisyys ja torjunta lisää vain inhimillistä kärsimystä. Sotavuosina kodeistaan lähtemään joutuneiden karjalaisten luulisi ymmärtävän muita suomalaisia paremmin pakolaisuuden traumaattisuuden. Heidänkin koti-ikäväänsä monen iät ajat isiensä mailla rauhassa asua saaneen on ollut vaikea tajuta.
Maailma velloo ja liikahtelee. Siihen on paras sopeutua. Tervetuloa toisenlaiset, meille mahtuu ja me tarvitsemme teitä.
Kohtsillään se on täällä taas, tuo tuttu ja ikiturvallinen hehkutus siitä, miten hieno asia on tämä itsenäisyys. Siniristiliput roikkuvat pitkin tankoa vesisateessa. Pasit rullaavat paraatimusiikin tahdissa jossain päin itsenäistä maata ja kenraalit seisovat tienposkessa korokkeella käsi leijonakokardilla koristetun turkislakin tuntumassa. Kaikenmoisissa pönötysjuhlissa pidetään puheita, joissa ainakin kerran mainitaan itsenäisyys ylevään sävyyn. Kunniamerkit kilisevät rintapielissä ja maljoja juodaan isänmaalle. Taviskansan harmaantuvat miespolvet räytyvät kotisohvalla tuijottamassa Tuntematonta, tuota kansakunnan syvimpiä tuntoja rouhivaa epookkielokuvaa, jonka mustavalkoinen charmi ei milloinkaan haalistu. Iltahämärissä valittujen lauma tungeksii Linnan porteista silkissä ja sametissa saadakseen kokea sen ikimerkittävän hetken kameroiden räpseessä, kun rouva presidenttiä kätellään ja velloo sitten boolimukeineen sakeassa parfyymien hajussa toistensa varpaita talloen. Taviskansa (meikä lukeutuu mukaan) siirtyy sohvallen hekottelemaan hilpeää näytelmää ja kommentoimaan armottomasti salakateellisena kaikkea, minkä kamera paljastaa. Siinäpä ilta rattoisasti vierähtääkin verkkareissa ja linttaiset tohvelit jalassa, itsenäisesti hankittuja eväitä naukkaillen. Ja jatkoillehan tarvitsee vain siirtyä sohvalta sängyn suuntaan. Täysikuu loisteleiksen rauhaisasti avaruuksissa pilvimassain tuolla puolen. Itsenäistä on, niin on itsenäistä kuin viiden miljoonan ihmisen porukalla EU-maassa Nato-rauhan kumppanina olla vain voi.
Aamu aukeaa unenkirjavana. Hämärässä huoneessa raottelen silmiäni uuteen päivään. Tunnen vuoteen lämmön koko ihollani, tyyny kannattelee päätä, peitto lepää kevyesti yllä. Vuoteesta nousevan horisontti asettuu päivätasoon. Kun valo syttyy, kaikki on tutusti, kuten illalla jäi olemaan. Huone asukkaineen on siinä, tyynesti ja itsestäänselvästi silloinkin, kun vuode kannattelee ruumiini lepoa ja mieli vaeltaa unikuvissaan. Kun olen poissa, nukun toisissa vuoteissa, katselen toisia huoneita, elän maailmani tarjoamissa vaihtoehtoisissa maisemissa, tiedän, että huoneeni odottaa minua siinä asennossa, mihin se lähdöltäni jäi. Sitä merkitsee koti. Paikkaa, johon voi aina palata. Paikkaa, joka ottaa tulijan tutusti vastaan. Paikkaa, jossa on tilaa minulle ja hänelle. Meille.
aika, korkeaa, avaraa.
viileitä hämäriä saleja, joista tuuli kahisee läpi, viittana kuihtuneiden lehtien pyörteinen vana.
suljetuilla luomilla kaukaa tulleen valon kajastus.
entä jos odotankin. kala matalassa kaislametsässä, kivikkoon juuttunut. hapettomuutta haukkoen, eviä tempoen. entä jos.
kivun sakara survoutuu lihaan, välähtää, vaikenee. pakottaa muistamaan.
kynnet kirskuen ryömin ylös unen jäisiä rinteitä. tule vastaan, anna kätesi.
ovi jouluun, raollaan.
Surffataan taas kiihtyvän sesongin mainingeilla. Lahja-asioista riittää puhetta, postilaatikot tursuavat koreita esitteitä. Tarkoitus lienee alun juurin ihan kelpo, että jos aikoo, olisi hyvä tehdä se nyt eikä aatonaattona. Ideoistakin voi olla oikeasti pulaa monella, joka arkena askartelee isommissa ympyröissä.
Tätä lahjajuttua olen miettinyt. Halu ja tarkoitushan on ilahduttaa lähimmäistä, vai mitä. Moni toki ilahtuukin. Toisaalta moni naama saattaa hyvistä aikeista huolimatta venähtää aattoillan riemuhetkillä ja arki alkaa ikävästi vaivihkaisin vaihto-operaatioin tiskeillä, joiden takana on toinen pitkänaamainen.
Äitini piti kunnia-asianaan neuloa sukkia jälkikasvulle joululahjaksi. Kun en itse ole käsityöihminen, olen kyllä ilahtunut sukista. Nyt vain on niin, että koko suvulla on villasukkia semmoiset määrät, että on mitä väreissä valita. Emme ehdi elinaikanamme edes pitää kaikkia, puhki kuluttamisesta puhumattakaan.
Olen huono keksimään lahjaideoita, vielä huonompi tekemään omin käsin mitään kelvollista. Siksi tähän aikaan vuodesta nousee hiki otsalle joulua ajatellessa. Arvostan lahjalla ilahduttamista, mutta saman ilon tuottaa itselleni pelkästään rakkaiden ihmisten tapaaminen tai pieni joulutervehdys.
Ollaan toisillemme tuntuvasti olemassa, se riittää.
|
|
